Olen asemoinut itseni sydänlääkäreiden diagnoosin mukaisesti eteisvärinäpotilaaksi. Ei se ole itse valittu kohtalo eikä elämäntapasairaus, geeneissä piisaa niitäkin kierteitä. Lisälyöntejä on kaikilla joskus, mutta lyhytkestoisia rytmihäiriöitä minulla oli jo työikäisenä.

Ensimmäisen kerran hakeuduin terveyskeskuksen päivystykseen 1970-luvulla Helsingissä. Sattui olemaan vappuaamu. Nuori mieslääkäri naurahti kuivasti: ”Jaahas, vappua on juhlittu”. Sisuni nousi. – ”Mutta kun ei ole mitenkään juhlittu  – tasan simalinjalla on oltu.” Lääkäri vakuutti, että värinät johtuvat stressistä ja menevät ohi itsestään, ei huolta.

Seuraava pitempi rytmihäiriö olikin sitten juhlimisesta. Oli omat eläkkeellejäämisjuhlat ensin ja sitten  Esikoisen häät. Kumpikin tapahtuma oli odotettu ja iloinen. Oli nautittu onnittelumaljoja ja aterioilla viinilasillisia. Sydämen rytmi sekosi ja poukkoilua kesti viikon päivät, mutta rauhoittuihan se lopulta itsestään lepäilemällä.

Dramaattisin käänne oli kolme vuotta sitten, kun muutaman ankaran sappikivikohtauksen jälkeen olin HUS:n ERCP-poliklinikalla valmisteltuna kivien poisto-operaatioon. Toimenpidepöydällä jo sydän alkoi poukkoilla ankarasti. Anestesiahoitaja seurasi sydänkäyrää ja kutsui lääkärin. – Tässä on nyt eteisvärinä päällä, ei voi nukuttaa, totesi lääkäri. Toimenpide peruuntui ja minut lähetettiin aluesairaalan poliklinikalle sydäntarkkailuun. Sieltä sain ensimmäiset rytmihäiriölääkkeet, betasalpaajan ja marevanin. Eteisvärinä jäi päälle lääkityksestä huolimatta. Palasin kotiin reseptit kourassa ja sydän epärytmissä.  

Sappi vaivasi edelleen. Olin huonovointinen, laihduin, kun en uskaltanut syödä oikein mitään. Jouduin kipukohtausten vuoksi käymään päivystyksessä. Terveyskeskuslääkäri tomeroitui vihdoin määräämään verikokeita. Niistä ilmeni, että maksa-arvot olivat hurjasti koholla. Tuli kiireellinen lähete takaisin aluesairaalaan. Sappi jouduttiin leikkaamaan päivystyksenä, ja anestesia oli pakko tehdä eteisvärinästä huolimatta.

Kutsu kardioversioon tuli sairaalasta puoli vuotta eteisvärinän alkamisesta. Sydämeni tutkittiin kuvantamalla sekä ultralla eikä siinä ollut orgaanista vikaa. Rytmin palautus tehtiin kymmenen minuutin anestesiassa. Sinusrytmi palasi ensi iskulla. Olo helpottui heti. Kardiologi määräsi betasalpaajan ja marevanin lisäksi vahvan estolääkkeen. Sen tarkoituksena on pitää  syke alhaisena ja rytmi sinuksessa.

Sivuvaikutuksena estolääkkeen myötä alkoivat painajaisunet ja aamuyön läpätykset (flutterit) rintakipuineen. Verenpaine oli matala ja se aiheutti huimausta aamuisin. Lääke piti hitaalla, tuntui kuin olisi ajanut autoa käsijarru päällä. Puolen vuoden ajan sydänkäyrää seurattiin terveyskeskuksessa, ensin viikon välein, sitten kuukauden. Pulssi pysyi. Lääkkeen sivuvaikutukset lievenivät vähitellen tai sitten vain totuin niihin. Sappikivut jatkuivat ja tutkimukset paljastivat, että leikkauksessa ei oltu saatu kiviä eikä  hajonnutta sappirakkoa kokonaan pois. Tehtiin toinen,  korjaava leikkaus. Rytmi säilyi sinuksessa, ja sappikivut loppuivat.

Vuosi oli kulunut ilman rytmihäiriöitä, kun pyysin tk-lääkäriä konsultoimaan kardiologia, jos estolääkkeen vahvuuden voisi puolittaa sivuvaikutusten hillitsemiseksi. Näin tehtiin. Olo normalisoitui, huimaus hävisi. Kävin vielä yksityisellä sydänlääkärillä, joka neuvoi ottamaan estolääkkeen aamulla ja betasalpaajan  vasta illalla. Sain myös tarvittaessa otettavan lisälääkkeen reseptin. Painajaiset ja aamuöinen läpätys loppuivat.

Mitä opin? Että kiputilat on tutkittava heti kunnolla ja hoidettava ennen kuin tilanne kriisiytyy. Että potilaan on oltava itse aktiivinen hoitojensa suhteen. Että mitä rauhallisempaa ja tasaisempaa eteisvärinäpotilaan arki on sitä parempi on vointi. Tunnekuohut, järkytykset tai liika rehkiminen kiihdyttävät sykettä sääteleviä sähköimpulsseja ja saattavat laukaista rytmihäiriön. Eteisvärinätila tuntuu epämiellyttävältä ja tekee voimattoman olon. Pyrin siis mieluummin välttämään riskitekijöitä ja syön lääkkeeni kiltisti.

Näillä nyt mennään eikä turhia murehdita. Eläkeläisen elämä on monella tavalla ihmisen parasta aikaa kaikesta huolimatta.

   …ei kannata ajatella, ettei ’tämän ikäiselle’ tapahdu mitään yllättävää. Naisillahan on tapana valittaa, että viimeistään viisikymppisinä he muuttuvat näkymättömiksi. Ja kuusikymppiset ovat muka jo niitä, joille pitkästä aikaa tavatessa sanotaan: ai, olet vielä elossa. (Ei se ihan tuulesta temmattuakaan ole, moni tuntemani ikätoveri on jo manan majoilla.) Sitten näyttää seuraavan monta vuosikymmentä, jolloin saa olla raporauhassa, ellei itse järjestä bileitä itselleen. Sataan vuoteen jos jaksaa sinnitellä, pääsee äkkiä parrasvaloihin hetkeksi, ja kun valot sammuvat,  oletkin jo vainaa.
   Juuri tänään, juuri tämän ikäisenä, minulle tapahtui, että nuori toimittaja eräästä lehdestä soitti ja halusi kuulla millaista oli ’ennen vanhaan’. Niinpä se on. Naurattaa vieläkin.

Kirjasto on mättöruuan noutopöytä ja -hylly. Lukijan peruspastaa on ylettömät määrät. Valikoimaton lukija saa syödä ähkyyn asti semmoista, mikä ei sielua ravitse. Monessa kirjassa on komeat kannet ja sisällä nonsenssiä. Silloin tällöin osuu löytämään myös herkkupaloja, kirjoja, joista voi nauttia kuin gourmetruuasta. Maku on herkullinen; pikantit, yllättävät, aisteja ja älyä hurmaavat mausteet kruunaavat nautinnon.

Eilisiltana, muutenkin antoisan päivän päätteeksi, vaelsimme vielä kaupungin nimikkosaliin kuullaksemme äitiyslomaltaan palailevan Erja Lyytisen, tuon armoitetun blues-kitaristimme, tulkintoja idolinsa Elmore Jamesin ohjelmistosta sekä omia sävellyksiään. Erja sanoi kaksosten pitäneen hänet vauvanhoidon touhussa tiiviisti yöt ja päivät. ”Mutta kyllä on ihanaa päästä taas soittamaan täysillä”. Puistobluesin koulima yleisö otti Erjan sydämellisesti vastaan ja lämpeni kahden setin kitaroinnille ja laululle sekä vaatimilleen ylimääräisille niin, että nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Slide-kitaran velhotar lumoaa taas.

Syvä huokaus. Huokauksessa on hiukan helpotusta ja kosolti hämmästystä: ihmeiden aika ei olekaan ohi! Että oppositio kykenee muuhunkin kuin alituiseen virnuiluun ja räksytykseen. Että hallitus kykenee muuhunkin kuin käymään yksitoikkoisen jaakaavaa ja kyllästynyttä puolustustaistelua opposition ristitulessa. Hiihoo!

Mutta sitten. Ilmaantuu yksi ja toinen maakuntien rivimies, jolle puheenjohtajain sopima SoTe-malli ei käykään. Meitä ei ole kuultu! Ei me tämmöistä ole haluttu! Hetken päästä valitukseen yhtyy liittyy kuntapoliitikkojen kuoro, jossa yksi ymmärtää asian niin toinen näin ja kolmas ei ollenkaan. Mitenkäs nyt suu pannaan?

No, yliopistollisten keskussairaaloiden hegemonia erikoissairaanhoidon kentällä ei ole  mikään uusi asia, mutta että hussit, tyksit, tayksit, kyssit ja oyksit alkaisivat päättää alueensa perusterveydenhuollostakin, mitenkä tuon nyt ottaisi. Ymmärtääkö Oulu mikä on kansalaisen tilanne Sevettijärvellä, Sodankylässä tai Kainuun korvessa?

Monta on kysymystä levällään kuten herra jokisella eväät. Kuka päättää, kuka järjestää, kuka maksaa ja kuka vastaa mistäkin? Maksupuoli näyttää piirileikiltä. Valtio kerää veroja ja avustaa kuntia. Kuntakin kerää veroja ja maksaa SoTe-maksuja asukasmäärän ja sairastavuuden mukaan SoTe-alueelle, joka päättää miten kunta itse saa järjestää perusterveydenhuoltonsa.  

Perustuslaki kuulemma takaa kuntien itsemääräämisoikeuden. Missä se oikeus luuraa tässä SoTe-mallissa? Se on ainakin selvää, että kuntalaisella ei ole mitään sanomista. Maksat verosi ja ymmärrät olla kiitollinen niistä palveluista mitä ehkä saat.  

Ajelimmme viikolla kevätpäivää tasaamaan Ruissaloon, tuttuun ja mieluisaan kylpylään. Viimeksi olimme lomailleet siellä 2011 tammikuussa. Majoituttuamme lähdimme oitis tarkastamaan kevään etenemistä metsäkävelylle. Miten ihanan, merellisen raikasta! Olin varannut hartiahieronnan kuntohoitajalta tulopäiväksi ja hoitopenkillä maatessa sain huumorintajuista juttuseuraa sekä pehmityksen ohella ilmaiset hyvät neuvot alaselän venyttelyyn. Kuntohoitaja vannotti oikein ’kautta kiven ja kannon’ että teen venytykset säännöllisesti. Lupasin.

Tasauspäivänä heräsimme auringonnousuun. Aamiaiselta lähdimme taas metsäkävelylle ja löysimme luontopolun, joka kulki lintujen ruokintapaikan kautta. Siellä kuuli monenmoista sirkutusta, jänis loikki kauempana, ja orava seuraili männynoksalta kulkuamme. Neljä kilometriä riitti, sitten jo Toisen lonkka ja minun kipulihakseni muistuttivat kohtuudesta. Iltapäivällä meillä oli molemmilla jalkahoito ja minä sain vielä virkistävän kasvohoidon. Hyvin hoidettuina nautittiin kahvit ja nukuttiin makoisat päiväunet.

Iltapäivällä sää pilvistyi,tuuli pyöritteli lumituiskua ikkunan takana. Päätettiin syödä päivällistä oikein pitkän kaavan mukaan. Alkuruokana oli kampasimpukkaa. Sehän ei itsenään paljon muulle maistu kuin merelle, mutta sopivan kirpeät kastikkeet antoivat väriä ja täyteläistä suutuntumaa. Pihvi oli murea ja jälkiruoka lemon posset kohmeisten vadelmien kera oli oikein raikas päätös aterialle.

Iltaohjelmaksi talo tarjosi yläkerran kabinetissa katulähetyksen iltahartautta ja alakerran aulassa harmonikkatansseja. Arvatkaa kumpi valittiin. Ettepä arvanneet – tehtiinkin poikkeusliike ja mentiin yläkertaan. Kolmea vaille ilmoitetun alkuajan siellä oli paikalla pappi ja kanttori ja muuan vanha mies. Istahdimme takariviin, josta kanttori kutsui meitä ”lähemmäksi, että kuulette paremmin”, johon minä, että kiitos vain, meillä ei kuulossa ole mitään vikaa. Kanttoria ei selvästikään ollut siunattu huumorintajulla, huomasin. Tasalta pappi aloitti kuuluttamalla virren, jota kanttori istuutui säestämään pianolla. Viime hetkellä joukkoon liittyi yksi pariskunta lisää. Papin puheista päättelin, että katulähetyksessä ollaan vanhakantaisen pappeuskäsityksen miehiä. Ei siitä puheesta sielu paljon kostunut, mutta mukava oli virsiä laulaa. Loppuilta meni huoneessa lueskellessa ja Toinen viihtyi television ääressä.  Uni maittoi.

Lähtöaamuna saimme seurata ruokasalin maisemaikkunasta kahden joutsenen  ruokailupuuhia ja uteliaan ketun tarkastusretkeä rannalla. Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin. Poikettiin matkalla vielä ihailemaan Yliopiston kasvihuoneen orkideoiden ja kamelioiden kukkimista ja Turun Taidemuseon Emil Vikström -näyttelyn herkkiä marmoriveistoksia.

Presidentit pitävät puheita. Puheet institutionalisoituvat, ne kuvataan ja kirjataan. Oman maan kansalainen tuumii, että puhe oli hyvä. Toisen maan kansalainen katsoo, koettaa ymmärtää mitä tuo haluaa sanoa. Politiikkaa ammatikseen tutkivat analysoivat keskenään puhetta ja sen viestiä. Pienen miehen pieni sielu hyrisee itsetyytyväisyyttä. Voimansa tunnossa kokee tekevänsä historiaa.

Mie romahan, sie romahat, hää romahtaa. Myö romahettaa, työ romahatta, hyö romahtaat. Hää ol jo romahtant, ko män siihe koskee sillo ko se vielä ol valloillaa.  

Olipahan erilainen teatterikokemus taasen. Kansallisteatterin suuri näyttämö tarjosi loppuunmyydyn esityksen Luolastosta. Hämmästykseksemme tavanomainen, keski-ikäinen ja iäkkäämmänpuoleinen yleisö oli vähemmistönä ja katsomo täyttyi nuorista abi-ikäisistä. Lämpiötilat ovat kovin ahtaat muutenkin, niinpä siellä kirmaileva nuori väki sai aikaan kovan tungoksen ja varsin meluisan äänimassan.

Näytelmän aiheesta johtuen osasi odottaa, että lavastus ei silmiä hivele. Olihan se karu. Tummansävyiseen kokonaisuuteen luotiin jälkipuoliskolla visuaalista eloa muovipulloröykkiöillä, joiden käyttö sortuvassa ydinjäteluolastossa oli hyvin toimiva idea. Näyttelijöiden puvustus oli samaa ankeaa värimaailmaa, jossa kirkuvissa työasuissa liikuskelevat insinöörit olivat huutomerkkeinä.

Laura Ruohosen teksti on paikoin kaunista kuin runo, paikoin niin syvää, ettei se näyttämöltä välitettynä tavoita katsojaa, mutta myös ahdistuneen teräväsärmäistä ja huutavaa kiroilua. Yksi nuorimies permantokatsomossa nauroi ääneen monessa kohtaa, jossa teksti oli vakavimmillaan.  Jälkipuoliskolla tekstiin oli ujutettu ajankohtaiskatastrofien rypäs, joka irrotti aidot naurut koko katsomosta. Jotenkin vartijamiehen (Martti Suosalo) ja nuoren arkeologinaisen (Alma Pöysti) välille syntyvä kiinnostus ja rakkauden mahdollisuus jäi ontoksi, kaikkialle katsomoon tuskin välittyi herkin kohtaus, joka perustui miehen ilmeisiin naisen koskettaessa.   

Olimme saaneet paikat aitiosta, jossa tuoleja on kahdessa rivissä. Takanamme istuvat nuoret päätyivät kuiskailemaan keskenään. Aikani sitä kestin, sitten käännyin ja sanoin: Voisitteko olla keskustelematta? Poika pyysi anteeksi ja puhe loppui. Tyttö selasi sitten loppuajan kännykkäänsä, jonka valo paistoi ärsyttävästi silmäkulmaan. Tervetuloa teatterimaailmaan nuori katsojasukupolvi, mutta voisitteko millään ottaa huomioon muitakin.

Paluumatkalla ihmettelimme, mikä nykyteatterissa vieraannuttaa katsojaa. Miksi kiinnostava aihe ei oikein antaudu esitykseksi, joka puhuttelisi. Luolastosta jää jälkikuva, jossa ihmiset puhuvat ja huutavat, hissit nousevat ja laskevat, köysissä roikutaan ja valokiilat nuolevat näyttämöä ja katsomoa. Näyttämö katsoo katsomoa, katsomo näyttämöä, pimeys pimeyttä.

Ennen sanottiin, että ihan sama kuin seinille puhuisi, kun joku ei kuunnellut. Nykyään kirjoitellaan naamakirjan tai viserryslaatikon seinille missä on oltu ja mitä tapahtui. Meneminen ja näkyminen on tärkeää, ei tapahtumien merkitys. Toisaalta merkitysten jakaminen haalistaa niitä, sillä merkitys on kuitenkin spesifinen, jotenkin intiimi. Nettikirjoittaminen on sen punnitsemista olisiko merkityksistä vaiettava vai voisiko antaa enemmän itsestään ja ottaa riski tulla väärinymmärretyksi, raavituksi tai ohitetuksi.