Lucy M. Montgomery ; Marigoldin lumottu maailma    suom. Sisko Ylimartimo    Minerva Klassikot 2009 (alkup. 1929)

Lokakuussa keksin, että tähän aikaan vuodesta pitää lukea Montgomeryä ja kolusin kirjastoa. Uusia suomennoksia löytyi. Ja vaikka kaikissa L.M:n tarinoissa on niin paljon samaa, ne jaksavat lumota ja ihastuttaa aina vain. Nämäkin.
*
Asko Sahlberg ; Yö nielee päivät    LIKE 2014    He    WSOY 2010

Tämä Sahlbergin uusin puolestaan olisi ehkä pitänyt lukea ihan toiseen vuodenaikaan. Ensin lukeminen takkuaa. Tarina haahuilee Göteborgin synkillä syrjäkaduilla ja liukuhihnojen ääressä suomalaismiesten ankean viluisessa arjessa. Tajuan kohta, että kirja ei suinkaan ole huono, vaan marraskuu taitaa olla väärä aika lukea Ruotsiin työn perässä muuttaneiden  selviytymiskamppailua. Silti ponnistelen läpi öisten hämärien, niitä väistämättä seuraavien viinanhuuruisten pohjakosketusten ja päivänvaloisten käänteiden. Sahlbergin kerronta on letkeää ja muhevaa, hän ei päästä surullisen hahmon ritariaan uppoamaan, mikä auttaa jaksamaan tarinan vääjäämättömään loppuun.  – Finlandiapalkintoehdokkaana ollut He taas on tiivistä kerrontaa ja 120 sivuun mahdutettuna huomattavasti helpompi opus luettavaksi. Siitäkin selviää jo, että nyt ollaan mestarillisen kerronnan ytimessä.  – Oivallinen, suorastaan erinomainen tarinankertoja tämä Sahlberg!  
*
Maeve Binchy ; Seitsemän talvista päivää    suom. Päivi Pouttu-Delière    WSOY Bonpokkarit 2012

Binchy maalaa tuttuun leppoisaan tyyliinsä kymmenen ihmisen tai pariskunnan elämänkulkua ja kohtalonkäänteitä ja tuo ihmisensä Stone House -nimiseen taloon hulppeaan irlantilaismaisemaan viikoksi. Useimpien hotellivieraiden elämässä tapahtuu viikon myötä jotain positiivista ja juuri siksi tämä on oikea ja erinomainen marraskuun pelastuskirja!
*
Gaile Parkin ; Kigalin kakkukauppa muuttaa    suom.   Annukka Kolehmainen        Tammi (Bon-pokkari) 2013

Kigalin kakkukaupan itsenäinen jatko-osa kertoo afrikkalaisesta pojasta, joka on lapsuuden ja nuoruuden taitekohdassa. Tarina polveilee perheen ja kyläyhteisön suhteita ja eläinrakkaan Benedict-pojan kasvua kuvaten.  – Loppusyksyn ankeaa hämärää valostavaa positiivista lukemista!
***

Adventtikirkosta alkaa joulun odotus. On aina kohottava hetki, kun urut soivat täysin palkein, ja seurakunta seisten laulaa Hoosiannaa. Kun en nyt voi olla siellä mukana, ajattelen hoosianna-sanan alkuperämerkitystä: Herra, auta! Moni meistä on kulkenut marraskuun hämärää kantaen yksityisiä huoliaan ja murheitaan. Nyt on aika sytyttää toivon kynttilä pimeään. Jättää taakse hämärän tiet ja astua valon poluille hoosiannaa hyräillen.

Hämärä merkitsee sitä, että valoa on.

Tästä muistutan itseäni, kun marraskuu käy pimeänsä pohjaa kohti.

Hämärän kanssa voi keskustella, siinä levätä.

Tai sytyttää lampun.

viikot adventtia ja joulua kohti kuljettaessa ovat monelle vuoden kiireisintä aikaa. kaupunkimme keskustaan ovat joulutähdet jo syttyneet, ja moni on ripustanut parvekkeelleen tai pihapensaisiin valoja. minulle tämä aika merkitsee nyt tiettyä hiljaiseloa, keskittymistä, haavojen parantelua. toivon  uutta asennetta jouluvalmisteluihin: ihmisten välille rakkautta, joka ei maksa mitään. rakkautta ei rahalla saa eikä paljo tavara tee onnelliseksi. 

Hoplaa! Pissismummolasta päivää, piiitkästä aikaa. Niinpä on meinaan kuu kierähtänyt, viikko vierähtänyt ja päivät päälletysten pinoutuneet siitä kun viimeksi kuulitten Mummon ja Poikakaverin edesottamuksista.  Ovatten pitäneet matalaa rohviilia, kuten Pissismummon Ikimuori sanois jos eläis.

Nytpä tuumasi Mummo, että marraskuu on sopiva aika ilmotella ittestään. Etteivät luule Mummon peräti koomaantuneen. (Sitä on liikkeellä, koomaa, vasitenkin marraskuussa ja formulakuskien maailmassa.) Mummo luki aamun aviisista, että ruotsalaiset ovat taas voittaneet meitin. Ovat kehitelleet paremmat piparit joulukseen. Juuei, nyt kyllä kaikki ostamaan. Onhan se aitoa pohjoismaista laatujoulua mussutella tanskalaista antibioottikinkkua, norjalaista lohikalaa ja jälkiruuaksi aitosuomalaista presidenttikahvia ruåtsalaisten piparkakkujen kera. Jo vain.

Pissismummo katteli Kaupunkissa käydessään hitaasti naisihmistä, joka oli parkkeerattu lasikoppiin istumaan ilkosillaan. Marraskuussa! Joku siinä ei oikein ollut kohillaan, ihan kuin olis naama ja sääret olleet eri vuosikymmeniltä ja taiteilijalle jääny kesähelteet joteski päälle.  – Mitä se tuo tuossa kykkii, Mummo ääneen ihmettelemään. Ohikulkija oli, että tarkotusta ei moni tiedä, mutta kyllä tuo tuossa enempi tienaa ku romanialaismummo Lasipalatsin nurkalla.

Poikakaveri innostu kovasti jostain Slushista. Siellä kuulemma kohistaan uusista ideoista, joilla saatais talouselämän pyörät pyörimään. Ne kun ovat juuttuneet jo toissa marraskuussa loskaan. Vissiin se onki se Talouselämä, mikä on koomassa, tuumi Mummo.

ei tarvitse kahdesti katsahtaa jo näkee
talven tanssivan ikkunan takana
hiutalehelmoin
puita havunvihreitä, paljaita
peltoja hahtuva hahtuvalta peittyviä

tunti tunnilta sade sakenee, valostaa pihat
ruoho pilkottaa kylmän sylistä
naapurin auton peittää jo lumilakana
 – mutta aamulla kaikki on taas ollut unta

*
on myös mustasieluisia päiviä
jotka nuolaisevat ohuen lumen
kadulle kasvaa lätäköitä
koivunoksat valuttavat murhettaan pisaroina
marraskuun pilvet matavat, tuuli hyytyy
ja mieli

*
marraskuuta ei moni rakasta
valopilkut
etsittävä melkein ryömien

*
 ei ole ennen ollut juuri tätä marraskuuta
riipaisevine öisine uninäkyineen
valvottuine pimeän tunteineen
hätkähdyksenä heräävine aamuineen

ei tätä lumettoman maan sudentummaa läsnäoloa
näin hellän vaiteliaasti
kouraisevaa

**

sinä sanoit: olen tutustunut omaan yksinäisyyteeni. ei se ole paha, siinä tuntuu olevan kaikki kohdallaan. ei perheettömyys tai leskeys ole yksinäisyyden ainoa selitys, eikä yksinäisyys aina ole kipeää.

minä rakastan sinua ystäväni, joka olet löytänyt elämänlaatusi tutustumalla yksinäisyyteesi. miten rikas oletkaan!

Oh, onkin jo perjantai. Mihin taas yksi viikko livahti? Ajan riento kertonee hidastuneesta toiminnasta ja toimijasta, jolla on elämännälkää ja ambitioita.

Naureskellaan: eläkeläisillähän on aina kiire. Jos työikäisellä on kiire, sille ei naureskella, siitä huolestutaan ja siitäkin, jos ei ole. Selvähän se, että työttömällä ei ole kiirekään.

Ajan riento ei ole sama asia kuin kiire. Ajan kokemisesta rientoisaksi puuttuu kiireelle ominainen läähätys, ryntäily ja myöhästely. Kiireen taustalla on kireää aikataulutusta, liikaa tehtäviä ja menemistä suhteessa aikaan ja voimiin. Kiire on elämänhallintaongelma.

’Aika rientää’ on sopiva syy katkaista ja siirtyä. Ja kumminkaan kyse ei ole ajasta. Se olet sinä ja elämäsi, minä ja elämäni. 

Viikko on jo pitkällä.  Niin paljon on tapahtunutta, ettei tänne ole ehtinyt. En nytkään kauan tässä viivy, mutta haluan kertoa mitä marraskuun valon etsinnöissäni olen löytänyt.

Päivä paisteli tänään kuin ikinä ei olisi marraskuusta kuullutkaan. Ystävätär Lee ehdotti tapaamista Ateneumin Jean Sibelius-aiheisessa näyttelyssä. Sinne! Ja mikä valon määrä tulvi kultakauden maalareiden töistä katsojan silmien kautta sieluun sisälle. Ja mikä kevyesti kupliva ilmapiiri uuden italialaisravintolan pöydissä lounasaikaan. Oli mahdollista sukellella keskustelussa syvällekin uppoamatta ja palata pintaan taas. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ja Tove Jansson-kirja Sanat, kuvat, elämä  tarttuivat kotiin tullessa mukaan aseman pokkaripuodista. Tiedossa hyväntuulista luettavaa!

Lauantaipäivän ja kaksi alkuviikon iltaa siemailimme lapsenlapsi-iloa, kun vanhemmillaan oli soittoperiodi. Eilen pääsimme hämärämetsään lasten kanssa ja sen jälkeen ottamaan aikaa Pikkuritarin juoksusta kentän ympäri. Iltapalan jälkeen Muru tahtoi Vaarin lukevan ’hirmupitkän’ sadun Helinä-keijusta, ja Pikkuritari leikki Mummelin kanssa tarinakertomisleikkiä toisaalla.  – ”Mummeli, mä rakastan sun iltalauluasi, kun siitä tulee niin rauhallisia kuvia mieleen ja sitten on helppo nukahtaa” paljasti uninen Pikkuritari iltasuukkojen lomassa. Muru unohti säätää iltalaulun aihetta, Mummeli sai laulella ihan omiaan, ja ennen kuin laulu oli päässyt vauhtiinkaan, uni oli jo voittanut Murusen.

jossain sisällämme kulkee syksyn ja talven raja niin kuin talven ja kevään, kevään ja kesän ja kesän ja syksynkin. vuodenajasta riippumatta meidän sisäinen maailmamme myrskyää ja jähmettyy, sulaa ja heräilee, puhkeaa kukkiin ja viheriöi, lakastuu ja loistaa ruskan vahvoissa väreissä. sen nimi on elämä. ja joskus se myös liekehtii, kuplii ja hyräilee onnellisia säveleitä.