Huhtikuun viimeinen arkiviikko kuopii pohjiaan. Kuukaudelle varattu kustannuseräkin alkaa olla nautittu. Odotellaan siis seuraavaa eläkepäivää, joka vapun kunniaksi tulee päivän myöhässä. Kotimaisessa kulttuurissa vapulla on aattokuvionsa kuten joululla ja juhannuksellakin. Toivottavasti kevätiloa riittää vapunpäiväksikin!

Tällä viikolla tormennuimme sopivasti juuri ennen sadeöitä haravoimaan pihan talven jäljiltä. Nyt pääsee uusi kasvu vauhtiin, kunhan viileän jakson jarrutus on ohi. Odottelen vielä sitä kipinää, joka saisi ryhtymään ikkunoiden pesuun. Puuha ei sinänsä ole vastentahtoista tai raskasta, mutta ryhtyminen vaatii tietyn energiapulssin.

Iloista kevään juhlaa kaikille!

Osa meistä, joiden viimeinen käyttöpäivä on jo ohitettu, ei tunnu ymmärtävän itse, että yhteiskunnan silmissä olemme heti entisiä, kun työpaikan avaimet tai kulkukortit on luovutettu ja palkkatilistä huomattavasti kavennettu elämisen ensimmäinen kustannuserä on rapsahtanut tilille. Onnellinen vanhuus on puhetta, joka saattaa tietysti pitää joidenkin kohdalla jopa paikkansa, mutta monelle jää ylätason hurinaksi. Lääketiede on luvannut ihmisten ’saavuttavan’ täällä vuosisadalla sadan vuoden iän. Sitäkö se onni on? Löytyisipä keinot samaa tahtia ihmiskunnan eliniän nousun kanssa lisääntyvien muistisairauksien ja dementian ehkäisyyn ja hoitoon.

Päättäjät houkuttelevat mieluusti kansalaisia jatkamaan työuraa yli ajan. Tiedetään toki hyvin, että kaikkiin töihin se ei sovellu eikä ole hyvä ratkaisu. Työnantajat eivät myöskään tunnu ilahtuvan niistä puheista. Ei ole pitkä aika siitä, kun pikemminkin pidettiin viimeiseen asti huolta, että ajoittaiset yyteet noteerasivat viimeisten käyttövuosien lähestymisen hyvissä ajoin irtisanomalla ikääntyvät taloudellisin ja tuotannollisin syin perusteltuna. Sekin on tiedossa miten paljon on uupumusta työelämässä, joka puristaa tehot tekijöistä viimeiseen tippaan asti. Kaikille ei riitä ymmärrys myöntää taistelutta edes perusteltua sairauseläkettä.

Sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien peruskokemus elämästä on taistelu. On ponnisteltu läpi elämän omasta paikasta taistellen. Meitä on ollut aina liikaa: oppikouluun, korkeakouluihin ja ammattikoulutukseen sekä työpaikkoihin. Nyt loppusuoralla tulee vastaan vielä taistelu vanhuuden turvasta. Viimeiseen asti on sinniteltävä omin voimin, koska vaihtoehtoja on vähän ja kaikille ei riitä mitään niistä. Nyt eläkeläiset niputetaan ja pisteytetään jonoihin ja unohdetaan sinne. Kuolema saa korjata kotoa, kun voimat loppuvat. Kiitos elämästä yhteiskunta. Olemme kiitollisia, että korjaat meidät kotoa viimeistään hajun perusteella ja kaivat kuopan tuhkille. Niin – ja etsit maksajan, toki, ettei valtio velkaannu enää enempää meidän takiamme.

Yöt ovat toisinaan yhtä myllerrystä. Unia, unia. Rakastan maanantaiaamujen pienesti pilveilevää arkivaloa,  selkeyttä, kun talo, piha ja katukin ovat hiljaisia, ja päivä ei ole vielä päässyt vauhtiin. Yöllä on ihmisten elämässä omat maisemansa, omat tarinansa, joissa kokemusten keitos kuplii unina.

Jotain kevätsilmuja on mieleeni puhjennut, kun ryhdyin oikein laittamaan ruokaa. Kaivelin muististani stroganoffin tuoksuja ja makuja. Olin ennakoinut, jääkaapissa oli naudanlihaa kuutioina, venäläisiä suolakurkkuja ja ruokakermaa. Perunalaatikossa on aina puikuloita, jotka kypsyvät nopeasti ja ovat herkullisia kuorineen. Parasta arkiviikon alkuun.

Muistelin, että usein tähän aikaan jäät lähtevät vesistä. Alkoi kovasti kutkuttaa  ajelu järven ympäri ja Rantatietä, pysähtyä kahvikorin kera Halosennniemeen nauttimaan kaikin aistein keväästä. Järvi kimalteli, sinivuokot, valkovuokot ja scillat kurkkivat vihreästä matosta. Järveltä henkäili viileä tuulenhenki, ja peipposet lauloivat niin. 

Kotipihaan tullessa havaitsin varpusen löytäneen orapihlaja-aidan pätkän pihaparkin reunalta. Siinä se istui ja hilisi hiljaista lauluaan kuin vastauksena kaipaukseeni. 

Saada olla hiljaa.

Saada olla yksin.

Saada olla rauhassa.

Saada olla olemassa.

Saada olla se joka on.

…

Tyhjin käsin ja avoimin silmin

on lähdettävä

että käsiin ja silmiin mahtuisi taas

…

Tommy Tabermann

Lepään ääneti vuoteella, selkäkipu seuranani, silmät kiinni. Laitan mielessäni tekstiviestiä tuttuun numeroon. 

~Kiitos, voi kiitos tästä valosta. Talvi on ollut niin pitkä ja risainen. Lumitöitä on riittänyt ja pelottavaa liukkautta. Kohmeinen on olo, niin murheentäysi, painava. Pyytäisin apua sielun kevätsiivoukseen. Monena aamuna huuhdon silmistäni pahoja unia ja huokaan: vie nämä pois, anna tilalle kevättuuliunia ja solisevia surunsulamisunia. Tässä nämä tärkeimmät. Ethän unohda minua, Taivaallinen. Kiitos, kun kuuntelet.~

Ehkä sieltä vastataan, jotain, tavalla tai toisella, joskus. Luotan siihen. Elämänkokemus on herkistänyt tunnistamaan, mikä on vastaus.  

Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.

Mediassa politiikan toimittajat ’tietävät’, että kansalaiset odottavat maahan nyt oikeistohallitusta. Illalla katsoin A-studiota hetken. Siellä PerusHuhhuh ja Patamusta Porvari istuivat vierekkäin toimittajasta katsoen oikealla, niiden puheet eivät näyttäneet löytävän yhteistä ’oikeaa’ säveltä.  Vastapäätä heitä siisti ja sileä A-luokan kansalainen, jolle käy kaikki, kun sen vain sanoo molemmilla kotimaisilla. Siinä vierellä demari-Harakka, joka ihmettelee Porvariherran kykyä selittää puolueensa mustia vaalipuheita ihan muuksi.  Epäsuhtainen pari nämäkin kaksi, joiden yhteinen sävel löytyy päättyneen hallituskauden saavutuksista ja kriisinhallintaponnistuksista. Vaan mikäänhän ei ole niin huonoa kuin entinen hallituspolitiikka entisen opposition mielestä.

Ja näiden sankarien käsiin katastrofaaliseksi kuvattu maan tilanne nyt rymähti. Pitäkää peukkuja.

Olipa kerran vanha rouva, joka muutti tuonnempaa tännemmäs, naapurikuntaan A, koska jäi leskeksi ja lähin omainen asuu näillä main. Leskirouva muistaa erään ystävän ja kutsuu käymään. Kun ystävä palaa asiaan sopiakseen ajankohdasta, käy ilmi, että Leskirouva onkin kunnan B terveyskeskuksen vuodeosastolla akuutin terveyspulman vuoksi. Luvataan sopia uutta aikaa, kun hän palaa kotiin. Ystävän soittoon viikkoa myöhemmin ei vastaa kukaan. Tekstiviestiin tulee myöhemmin vastaus, jossa Leskirouva kertoo joutuneensa tällä kertaa ensin kunnan A terveyskeskukseen, josta ei löydy vapaata vuodeosastopaikkaa. Sieltä hänet on siirretty kunnan D terveyskeskuksen vuodeosastolle ja sieltä tutkimusten vuoksi taas lähisairaalaan kaupungissa C. Jotain hänen hyvinvoinnissaan ei ole siis kohdallaan.

Ystävä ottaa yhteyttä Leskirouvan lähiomaiseen, joka kertoo etsivänsä puhelimitse äitiä milloin mistäkin hyvinvointialueen terveyskeskuksesta, joista yleensä vastaa joku kiireinen hoitohenkilö, joka ei tiedä tai ei juuri nyt ehdi selvittää onko täällä potilaana Leskirouva Sejase. Yleensä hoitoyksiköstä kukaan ei ehdi tai muista ilmoittaa myöskään lähimmälle omaiselle, että Leskirouva Sejase on nyt täällä ja joutuu jäämään osastolle (tietohan löytyisi potilaan tiedostoista.) Leskirouva itse on olosuhteisiin nähden yllättävän positiivisella mielellä terveyskeskus-, vuodeosasto- ja sairaalamatkailustaan, koska kyyti järjestyy aina talon puolesta ja joku aina osaa kertoa hänelle mihin nyt mennään ja missä milloinkin ollaan.

…Voi elämän kevät… tätä nykyisen hyvinvointi-Suomen vanhusten hoitomatkailua.

Tämän vuoden pääsiäisviikko oli meille perinteitä kunnioittaville hiukan erilainen kuin ennen. Ehkä voisi sanoa, että hiljaisuus hengitti keveämmin. Paastonaikaa sävyttänyt yksinkertaisuus ruokapöydän antimissa ikään kuin vain tapahtui, alleviivaamattomasti. Kiirastorstain ehtoollispalvelukseen osallistuttiin ja passiomusiikkia kuunneltiin kotona kuten ennenkin. Luin vähemmän, kirjoitin vähemmän, ehtoollisen jälkeen emme osallistuneet jumalanpalveluksiin.

Noteerasin aurinkoiset päivät, häikäisyn ja lämmön, kirpeänviileät yöt ja raikkaat aamut. Hämmästelin krookuksiani, jotka avasivat kukkansa juuri pääsiäispäiväksi. Ja kampesin itseni ja Toisen sauvakävelylle lähimetsikköön, jossa polku yhä oli pelottavan jäinen. Kävimme maanantaina tervehtimässä suvun vanhusta hoivakodissa ja kokoonnuimme perhepäivälliselle kuopuspojan perheen kutsumina. Kaikki oli tasapainossa jotenkin. Saimme hyvää pääsiäistä.

Oi näitä hiljaisen viikon aurinkoisia ja rauhantäyteisiä päiviä, jotka antavat pihan versoille lämmintä paistetta ja keventävät ihmisen askelia poluillaan. Olkoonkin pitkäperjantai, ei ole päivä pilvinen eikä mieli mieti kenenkään kuolemaa.

Tapasin taannoin tutun ihmisen, joka kutsui arkiselle lounaalle. Olemme olleet työvuosinamme eri asioissa yhteydessä, hän nuorempana on vielä ottanut lyhyen viransijaisuuden pestin kotiseurakunnassani hoitaakseen ja muisti minut. Ilahduin siitäkin, että meillä oli riittävästi aikaa keskusteluun, josta ei ollut kiire pois.

On ystäviä joiden kanssa aloitetaan siitä mitä on tapahtunut sitten viime tapaamisen. Voi olla avoin juuri luottamuksensa verran, kysyä varovasti puolin ja toisin kuulumisia, tuntemuksia ja elämän tilaa. Nautin erityisesti keskustelumme luontevasta soljumisesta tasolta toiselle syvyyssuuntaan. Päädyimme keskustelemaan eksistentiaalisesta yksinäisyydestä.

Hyvä keskustelu antaa eväitä omiin hiljaisiin mietteisiin, synnyttää oivalluksia. Sellaisesta lähtee kumpikin taholleen jaetulla ilolla ja viisaudella ravittuna kuin juhla-aterialta.