Eläkevuosina olen ottanut ystävän kanssa tavoitteeksi tutustua kerran yhden päivän ajan kaikkiin suomalaisiin hengellisiin kesätapahtumiin. Hitaasti etenee projektimme, kun yhdet kesässä käymme. Joka reissulta on jäänyt runsaasti vaikutelmia, yllättäneitäkin. Myös sellaista, mikä ehkä jää itämään mielessä.

Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina matkasimme Hämeenlinnaan. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi Ritarihalli, jossa Vapaakirkko vietti kesäjuhlaansa teemalla LOISTAVAA! Paikka oli oiva parille tuhannelle festarivieraalle ohjelmatilanteisiin, ruokailuihin sekä muuhun joukkohuoltoon. Harmillista vain, että hallin tuntumassa ulkona ei ollut istumapaikkoja lainkaan, vaikka ulkolavalla musisoi moni kelpo laulaja kitaroineen. Auringonpaahteessa ei kauan jaksanut seisoa. Kirjamyynnille oli valtavasti telttatilaa, kustannusyhtiö Päivä on tuottelias hengellisen kirjallisuuden julkaisija. Kahvimyynti takkusi pahasti, ihmettelin viineri- ja voisilmäpullakasoja, kunnes hiffasin kylmäjuomakaapista muutaman juustosämpylän. Monella talkooemännällä oli kyllä palavaa intoa, mutta ei rutiinia kassakoneiden käytössä korttimaksuista puhumattakaan.

Keskipäivän ohjelmassa oli ”Loistava armo”. Puolituntisen, melko räyhäkän musiikkisession jälkeen ruotsalainen Richard Svensson puhui aiheesta Efesolaiskirjeen tekstin pohjalta. Kyllä on kitarakuoroajat olleet ja menneet, orkesteri pauhasi rytmikästä nuorisomusaa, jonka erotti mistä tahansa maallisesta festarimusiikista vain siellä täällä laulusolistin osuudessa vilahtava sana Jeesus. Eturiviin kokoontuneet nuoret svengailivat mukana festarityyliin kiljahdellen ja vislaillen. Musiikkisession lopulla kolehtilaatikoita kierrätettiin kädestä käteen. Screeneiltä näki eloisan puhujan tulkkeineen. Puhe armosta oli laatuunkäyvää festarievankeliumia. Yleisön joukossa oli uskollisia vapaakirkkomummoja, jotka varmaan silmät pyöreänä ihmettelivät nykymeininkiä. Julkituotuna tavoitteena oli yhdistää nuoriso, nuoret perheet ja aikuinen vapaakirkkoväki samoille juhlille, joilla ryhmille oli sekä omaa ohjelmaa että yhteistä. On seurattava trendejä, jos aiotaan pitää nuoret mukana ja kirkko elossa. Nuoria olikin runsaasti.

Iltapäivällä oli lähetysjuhla, ”Loistava tehtävä”, jossa esiteltiin mukana olevat lähetit. Musiikki oli rauhallisempaa. Puhuja Peter H. kuvasi lähetystehtävän rannattomuutta. On tuhansia ’saavuttamattomia’ kansoja ja kansanryhmiä, joissa ei ole ainuttakaan lähettiä eikä evankeliumia kukaan julista. Monissa maissa uskonnollinen lähetystyö on kielletty, lähetit ovat hengenvaarassa, heitä pidätetään, jopa surmataan. Tämän lohduttoman näyn julistaja ei oikein päässyt tehtävän loistoon asti puheessaan. Kolehti kerättiin taas.

Vapaakirkko tuntuu toimivan hyvin tietoisena evankelioimistehtävästä. Juhlien ilmapiiri oli sangen hälyisä. Kysäisin lapsenlastaan paimentavalta pariskunnalta väliajalla, miten he kokevat nykymuotoisen kesäjuhlameiningin. Eivät osanneet sanoa, kun olivat ensi kertaa mukana. Kuten mekin.

                             Seuraavana lauantaina Toinen saatteli minut Myyrmäkeen, jossa körttiväki piti kesäjuhliaan teemalla KAHDEN MAAN KANSALAISENA. Väkimäärä Herättäjäjuhlilla on toiseksi suurin lestadiolaisten Suviseurojen jälkeen, kymmeniä tuhansia. Vapaakirkon festareihin verrattuna meno oli kuin toiselta planeetalta. Yksinkertainen tumma risti edessä katseiden keskipisteenä. Suurimmalta osin ikääntynyt juhlaväki vaelteli tyynesti istumaan urheilukentän penkkiriveille, johon aurinko porotti armottomasti. Sateenvarjoja availtiin suojaksi paahteelta. Löysimme paikan katetusta sivukatsomosta, varjossa oli hyvä istua, ja tuoleissa oli selkänojatkin. Olimme sopineet blogiystävä Annikin kanssa tapaavamme juhlilla. Oli hyvin miellyttävää ’saada kasvot’ ihmiselle, jonka kanssa eri aiheista kirjoitellen ja keskustellen on tultu tutuiksi. Kohtasin joukossa myös omasta seurakunnasta tuttua väkeä, joiden kanssa aterioimme yhdessä. Massatapahtumissa rasittavinta on jonottaminen. Aterialle, kahvikojulle, jäätelökioskille, vessoihin jonotetaan silti ihmeen rauhallisesti. Körttiväen muonitusorganisaatio oli kyllä paremmin tehtävänsä tasallakin.  

Piispa Tapio Luoma piti raamattutunnin vakaasti. Päiväseuroissa Herättäjäyhdistyksen Jukka Hautala puhui asiaa. Miksi kahden maan kansalaisuuden jännite siirtyy keskinäisiin väleihimme, hän kyseli. Ehkä olemmekin monen maan kansalaisia. Miksi kaikki kansalaisuudet eivät mahtuisi samalle maalle? Ei pidä takertua omiin suloisiin piireihin, on lähdettävä liikkeelle, annettava tilaa. Jumalan kansa on nomadikansa. Omistamisesta on tullut taakka kirkolle, nyt jo myydään kirkkoja pois. Kenen puolelle kirkko asettuu, omistajaväen vai nomadien? Kesäjuhlat ovat Herran tien vaeltajien leiri, joka rakennetaan ja puretaan. On kuljettava eteen päin, luvattua maata kohti. – Muutkin päiväseurojen puheenvuorot antoivat eväitä jälkimietteisiin.

Merkillisen vaikuttava on suurella joukolla ilman säestystä veisattu virsi. Siionin virret ei ole minulle tuttu kirja, mutta monissa virsissä oli tutunoloinen sävel ja sanat yksinkertaista uskon kilvoitusta tukevaa ’ruisleipää’. Mikään körttijuhlilla ei tunnu päällekäyvältä, ei puheet, ei laulut. Kolehtia kerättiin kasseilla ilman erityisiä vetoomuspuheita, kohde vain kerrottiin. Valtava joukko vapaaehtoista talkooväkeä piti huolen, että kaikki sujui mallikkaasti. Eikä mistään maallisista festareista selviäisi näin vähin maksuin. Ateria 7 euroa (leipä, juusto, vesi mukana), kahvimukillinen 2 euroa, iso lettu hillon kera 3 euroa, banaaneja jaossa ilmaiseksi. Tulin kylläiseksi sekä hengen että ruumiin puolesta.

valkea pilvi lepäsi avaran kentän yllä

kuin siunaus

satoi kirkasta valoa

ja virsi kohosi ylös, valoa kohti

Juhannusmatkalla Toisen kanssa tulimme Valamoon yöpymään. Yleensä olen ollut siellä yksin syksyllä tai kevättalvella, jolloin häliseviä turisteja ei kirmaile ympäriinsä. Iltapalveluksen jälkeen kävelimme venesataman ohi kuusikujaa Pyhän Johannes Kastajan skiitalle. Satamassa oli kolme isoegoista paattia, joista yksi oli palatessamme jo lähtenyt. Iltavalo lepäsi veden uumilla kauniinpehmeänä, tienoo rauhoittumassa.

Sitten viime käynnin, jolloin olin surullisena katsellut Valamon mäellä tulipalon runteleman kartanon päärakennuksen jäännöksiä, tasoitetulla purkupaikalla oli nyt vain siisti nurmikko ja valkea aita. Vanhan pappilarakennuksen seinät oli maalattu, ja rakennus otettu majoituskäyttöön. Turha aita Valkoisen vierasmajan ja pappilan väliltä oli poistettu. Emme nyt laskeutuneet laivalaiturille.

Aamuinen metsäpolku Matkamiehen ristille oli hikinen taival. Itikat ähräsivät ihmisen kimpussa niin, että oli pakko taittaa koivunoksa huiskimeksi. Polun varret kukkivat tuoksuvia lehdokkeja, ylväitä Maarian kämmeköitä, punavartisia pikkutalvikkeja ja suloisia vanamoita. Ristikalliolla oli hyvä levähtää ja miettiä mitä ikinä. Vilvoittava tuuli henkäili järveltä. Palasimme rannanpuoleista polkua ja siellä tuli vastaan kaksi vaeltajaa, joita siinä kohdatessa tervehdimme. Kun neljän ja puolen kilometrin polkusilmukka oli kierretty, ihmettelimme Valamon mäen alla virtailevia ojia, jotka olivat paksun vihreän levän vallassa joka suuntaan. Olisiko mäelle kohonneilla viinisiiloilla ja alapuolisilla saostuskaivoilla osuutensa vesien kuntoon, mietimme.

Aika lähteä jatkamaan matkaa oikotietä Varistaipaleelle ja Lintulaan. Nunnaluostarin koivukuja oli nuorentunut. Milloin vanhat koivut on kaadettu ja uudet istutettu? Kyselin Äiti Johannaa, häntä ei näkynyt. Kahvilan puutarhan huvimajassa istui valkoasuinen nainen kirjaa lukien. Tapahtui kohtaaminen, jollaisia joskus elämä antaa. Ensi repliikeistä tunnistat toisen sieluntoveriksi, kuka ikinä hän lieneekin. Keskustelu polveilee vaivattomasti, ohimennen esittäydymmekin. Matkamme jatkuu pian, hyvästelemme, ja hän syventyy taas kirjaansa.

kutsun vieraita, pitkässä rivissä tulevat, hälisevät hilpeästi, jokunen vakavikkokin joukossa, niin aina, kovin ne muistuttavat toisiaan kukkaseppeleet kulmillaan, hulmuhelmoin. paljon on halionnea tavatessa, hymyä paljon

kauimmaiset tulijat, koivuntuoksuiset ja ruusun, kasteenraikkaat, ovat utuisiksi jo käyneet. joku siellä itkee ensi rakkauden kuolemaa, toinen katselee jo toista poikaa ja sisällä kuiskivat uudet unelmat. muutama seikkailunhaluinen, jotkut näkyvät muistelevan toisten juhannushäitä, joissa olivat mukana

ja kas, tuolla ovat nekin, jotka elivät armainta aikaa, kaksin, kolmin ja nelisin. eräällä on mielessään karu kotiinpaluu onnelliselta matkalta, ja muutamalla aikahyppy lapsuusmaille

viimeisimmät rivissä kuin istuisivat pihakeinussa kotona, ystävän kanssa tai kahdestaan ja ruusut tuoksuvat taas, laseissa kuplii ja mielessä, kun kaupungin hiljainen aamu sarastaa

oi, elämäni juhannukset, tulitte käymään toitte muistonne, hyvän mielen, lempeitä huokauksia. aina joutui se armas aika, ja suvi on suloinen taas…

*Hyvää kesää Sinulle; tavannemme taas näissä merkeissä tuonnempana!

kun on tilaa, voi kasvaa yksilöksi.  kuulua silti lajiinsa puut ja joukkoon lehtipuut. kun halaan puita, halaan aina yksilöä, jossa on kasvupaikkansa ja olosuhteidensa ilmiasu, mutta yksilöllinen sielunsa. sisimpäni värähtely vastaa puun ytimen värähtelyihin ja rikastumme toisistamme.

*

Jokainen puu on yksilö, kuten ihminenkin. Jokainen puu kommunikoi lajitovereidensa ja muidenkin elollisten kanssa. Puilla on oma ’wood wide webinsä’. -Toim. Pirkko Kotirinta, Hs Merkintöjä. 

Tämänpäiväisen viikkolehden artikkeli kertoo, että Suomessa on yksi lääkäri 262 asukasta kohden. Lääkärinvirkoja maassa on täyttämättä 4,4{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}, eivätkä kaikki avoimet virat ole syrjäseuduilla. Samaan aikaan 0,7 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} lääkäreistä on työttömänä. Osa tekee vääriä töitä väärissä paikoissa tai tuijottelee tietokoneen tiimalasia. Lääkäriliitto haluaa supistaa lääketieteellisen tiedekunnan aloituspaikkojen määrää. (Mikko Huotari, Suomen Kuvalehti, 17.06.16.)   

Kuljin taannoin paikallisen terveyskeskuksen käytävää, jossa oli lääkäreiden ja hoitajien vastaanottotiloja. Oven pielet kertoivat missä nykyään systeemin puolella mennään: lääkäreinä Natalia, Stefano, Tatiana ja Ahmed; hoitajina Mervi ja Eila. Vuodeosaston potilasta työnteli aulan läpi tumma hoitaja. Näin pääkaupunkiseudulla.

Maanantaina kävimme ihailemassa tuoretta ja luvallista taidetta kaupungin purkuun määrätyistä kiinteistöistä. Seurasin graffititaiteilija Salla Ikosen työskentelyä. Jälki oli loistavaa. Salla kertoi, ettei tyttömaalareita ole monta Suomessa hänen lisäkseen.

Ja tänään sitten satoi, aamuyöstä lähtien, tämän tästä ja oikein kohisten. Oi miten ilma raikastui, kaupunki pesi kasvonsa, ja koko luonto sai elähdyttävän vesikasteen. Ehkä huomenna luonto saa lisää vettä janoonsa, toivon. Onneksi ukkospilvet kiersivät meidät kauempaa. En ole mitenkään urheimmillani ukkossäällä, Toinen taas seisoo mieluusti katsomassa salamoita kuin parastakin ilotulitusta.

Pyykkikone hyrisee jo aamusta, liinavaatteet siitä omaan pihaan narulle tuulen kuivattavaksi, pienemmät pesutilojen puolelle avoimen ikkunan tuntumaan. Illalla on mukava koota raikkaantuoksuiset vaatteet kaappeihin.

Eilen kävimme kaupungin yleisellä pesupaikalla  kahden maton verran askartelemassa. Tungosta ei ollut ja hyvä niin, eipä tarvinnut jonotella huuhtelutelineelle eikä mankeliinkaan.  Oli hauska siinä myös seurata sivusilmin, miten hyväntuulinen teini-ikäinen nuorukainen avusti mummoaan pesupuuhassa. Pestyt matot käärittiin mankelin jälkeen kääröiksi ja kuskattiin kotiin osa mummon rollaattorilla, osa polkupyörän tarakalla. Minäkin sen tiedän: mummot tykkäävät puhtaista matoista.

Jalkopalloshow pyörii lähes tauotta tv-ruudulla. Minulla on oivallinen mahdollisuus puuhastella kesäkukkien kanssa, lukea, kirjoitella, puhua ystävän kanssa pitkään ja maata pihakeinussa katselemassa poutapilviä. Kyllä, arjessa on lumonsa.

”Tulatuulan tulitulitei, emme erkane konsana ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot sinä mun, minä sun. Mitä toivoisin minä muuta.”

*

Oli Esikoisen ja Rakkaansa 10-anniversary ja Kuopuksen ja Rakkaansa engagement. Mitä toivoisi äitikään muuta kuin onnea, onnea ja myötäisiä tuulia!

Aamun Hesari tarjosi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa luettavaa. Laura Saarikosken Merkintöjä-kolumni Amerikan presidentinvaalien ehdokastaistelun sukupuoliasetelman tiimoilta ja Paavo Teittisen terävä analyysi tasa-arvokysymyksestä niin poliitiikan kuin mediankin näkökulmasta, esimerkiksi. ”Li Andersson ja Elina Lepomäki havainnoillistivat jälleen kerran, miten ongelmallista median suhtautuminen naispoliitikkoihin usein on.”

Olen jo pitkään ollut raivoissani siitä vähättelevästä, tytöttelevästä ja esineellistävästä asenteesta, joka ilmenee erityisesti ukkoutuneiden poliitikkojen ja toimittajien sanavalinnoissa, kun he kommentoivat naispoliitikkojen tekemisiä tai sanomisia, jopa ulkonäköä. Pahin pesäke on TV-ykkösen perjantain Pressiklubi, johon Ruben Stillerin myötävaikutuksella on pesiytynyt kokeneiden miestoimittajien kaarti. Oi sitä ylenkatseellisen setämäisyyden määrää, joka tihkuu nuorta naispoliitikkoa vastaan, kun hänet on kutsuttu paikalle. Taatusti myös eduskunnan hallituksen nuorempi  naisedustajisto ja erityisesti naisministerit ovat saaneet osansa näiden väinämöisten mielipidevallasta.  

Kiitos Paavo Teittinen, arvostan analyysiasi. Surkeaa, ettei mediassa yleisemmin tajuta, että kokemuksen määrä ja sukupuoli ei ole tässä ajassa enää se ainoa oikea mittari, jolla politiikan teon tuloksia ja ajattelun terävyyttä mitataan? Onko kokemuksen marinoiman miesedustajiiston ajantaju hämärtynyt, kun eivät tajua, mitä aikaa eletään? Totisesti, naisedustajan paras puoli ei ole takapuoli, vaan ajatusten, reaalielämän tajun ja näkemysten oikea kohtaanto.

Ukkopuolueeksi nimesi itse  Ilkka Suominen oman puolueensa, jolla ei vieläkään ollut ’munaa’ valita naista puheenjohtajakseen. Tukeeko vasemmistoliiton hyväveliverkosto vastavalittua Li Anderssonia tehtävässään, vai käykö hänelle kuin Mari Kiviniemelle keskustan ukkokaartin toimesta muinoin, jää nähtäväksi. Myötätuulta toivon!  

on niin täyteläinen olo kuin lasten kanssa vietetyn yökyläsession jälkeen vain voi olla. millaisia säitä olikin, tuulta, aurinkoa ja pilveilevää, aamupäivät kuluivat puistoissa ja muu aika vaihtelevasti kymmenien erilaisten puuhien merkeissä Vaarilan tutuissa huoneissa. 

näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, ovat painonsa kultaa.