Pissismummo hönkäilee tuskastuneena: EI TAAS. Eikö tää ikinä lopu!  – Kyl se parin päivän päästä loppuu, Poikakaveri jaksaa vielä naureskella.  – En siitäkään olis niin varma, P.Mummo kuulostaa jo epätoivoiselta. – Mietipä sitä, jos käy niin, parku on kova kuin maailma siihen paikkaan loppuis. Jos käy näin, mekastus on sama, eri porukassa vain.  Juuei, ei ollu meillä tämmöstä, kun Sale ja Pekka…  – No ne olikin tolkun ihmisiä.

Kyllästymiseen asti ennakkoon mainostetun Ylen ykkösen lanseeraamaa rikossarjaa Sorjonen on nyt katsottu yhdessä  kolme osaa. Kolmannen jakson jälkeen vilkaisimme toisiimme kulmat koholla.  – Oikein ’nordic noiria’, hymähdin.  – No joo, hypetys on kyllä ollut melko aiheeton, murahti Toinen.  – Kun ei vain nouse lentoon eikä ota mukaan, lisään.

Mikä siinä on, että suomalaiset eivät osaa rikossarjoja? Onko vika rytmityksessä, näyttelijätyössä, roolituksessa vai kässärien kökköyskö vaivaa? Päähenkilö mutisee ja haroo päätään.  Tarina ei istu maisemaan, Lappeenranta jää kulissiksi, vaikka Luukkaansalmen silta ja Kaukaan tehtaan siluetti ovatkin komeita.

Pääkaupunkiseudun näyttelijäkaarti ei taivu luontevaan mie-sie-puheeseen. Mistä näitä näyttelijöitäkin tulee, jotka eivät osaa edes artikuloida niin, että puheesta saisi selvää. Onneksi ammattitaitoisiakin on mukana: Anu Sinisalo, Kristiina Halttu ja Janne Virtanen, esimerkiksi. Jos ei tämä tästä kummene, on palattava taas netflixiin.
 

Tänä vuonna olen kulkenut kahdesti ’Talvisen matkan’. Kesällä laulusarjan esitti Savonlinnassa ajan ja kokemuksen patinoima, kanonisoitu muusikkopari, Jorma Hynninen ja Ralf Gothoni. Olimme takaosassa Savonlinnan kulttuurikeskuksen isoa konserttisalia, kaikki lavalla tapahtuva tuntui kaukaiselta. Hämärässä salissa tekstivihosta ei ollut hyötyä. Toisaalta tilanne kristallisoi kokemuksen.  

Toisen kerran kuulin Schubertin lied-sarjan äskettäin kanttorimme, dipl.laulaja Janne Kaksosen ja lied-pianisti Taru Ritaveden esittämänä Keravan seurakuntakeskuksen salissa, joka on kaupunkimme paras kamarimusiikkisali. Valaistus oli säädetty niin, että sanoja voi seurata ja esiintyjät olivat lähellä, mikä mahdollisti vivahteiden välittymisen. Muusikot ovat uransa parhaissa vuosissa ja esityksen vuodenaika tuki tunnelmaa ja sanomaa.

On totta, että live-esitys on aina uniikki, vertailu on tarpeetonta, mahdotontakin. Laulajan jäähyväiskonsertin tunnoissa oli syvyyttä ja karismaa, mutta myös jo hiipuvaa loistetta. Uransa korkeita vuosia käyvän nuoremman laulajan tulkinta hengitti vivahteikkaasti ja notkeasti. Jannen kaunissointinen syvä baritoni ja Taru Ritaveden taitava pianismi tekivät Winterreisesta valoisan matkan, jossa rakkauden pettymykset, kaipaus ja hurma sykkivät eläväisesti.

(Toinen esitys on Korson kirkossa 18.11. klo 19.)

kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet  muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.

paavin vierailun muistoristi Irlannissa

virallisesti kirkot muistavat pyhäinpäivänä edesmenneitä uskossaan ja elämässään esimerkillisiä ihmisiä. me muistelemme edesmenneitä omaisiamme ja rakkaita ihmisiä. he eivät ole pyhiä siksi, että ovat kuolleet, ehkä he eivät ole eläessäänkään olleet esimerkillisiä tai uskossaan ihmistä kummempia. me muistelemme, koska he rakastivat ja me rakastimme.

sillä rakkaus ei koskaan kuole.

Tärkeimpiä asioita maailmassa eivät ole ne, joista eniten kohkataan. Marraskuuta kiihdyttävät monen mielessä lähestyvä joulu ja sosiaaliset riennot. Meillä marraskuu on hiljaista aikaa. Pihaan on valahtanut ohut lumilakana. Puut kantavat puuteria oksillaan. Pilvien raosta siilautuu kaupunkiin kalpeaa valoa. Pyryt ovat pyrynneet muualla. Tässä ja näin on hyvä.

Fuksia amppelissaan on viimein antautunut kylmälle ja korjataan pois. Toisella puolella taloa kukat ikkunoilla eivät ole vielä luovuttaneet. Näin sitkeitä yksilöitä en ole ennen nähnytkään.  

Pitkään tulollaan ollut lähikauppa avasi viimein ovensa kotikadulla. Kävimme katsomassa valikoimat. Hyvältä näytti. Mutta niinhän se on, että viikon lopulla ajetaan keskustan ison marketin valikoimien runsauteen ja lähikaupasta haetaan vain satunnaisesti viikolla semmoista, mikä on unohtunut tai loppunut kesken. Kun tulimme ulos 14 euron ostoksien kanssa, totesin, että meidän ostoksilla tämä kauppa ei kauan pystyssä pysyisi. Ketjujen etu kuluttajalle on kuitenkin siinä, että isot kaupat pitävät pieniä pystyssä heikommallakin katteella.

Eläkeläisen vapaapäivä on se, kun ei ole ennalta sovittua ohjelmaa, viikottaismenoa tai isompaa kotityötä. Voitte uskoa, että osaan nauttia siitä. Venyttelen aamuteen ja lehtien parissa, tassuttelen kiireettömästi huoneissa. Iltapäivällä voi ottaa nokoset tai käydä lenkillä, jos viitsii. Pyykkikone hoitaa tehtävänsä aamupäivällä, tiskikone illalla. Mikäs on ihmisen ollessa.

– Kuule, Mum, kyllä viisivuotias ja kahdeksanvuotias on vaikea yhdistelmä.

– Miten niin?

– No kato, kun kahdeksanvuotiaalla on paha mieli, se alkaa kiusata viisivuotiasta ja sitten on molemmilla paha mieli.

– Sellaista sattuu ja ikäväähän se on.

– Nii, ja kun tulee kaikesta riitaa, seki on ikävää.

– Mistä kaikesta tulee riitaa?

– Vaikka hammaspesusta, tai iltasadusta tai jostain leikistä tai tietämisestä.

– Tietämisestä?

– Ni, et jos pienempi tietää jotain, mitä isompi ei.

– Riitely on kyllä tylsää. Aikuisetkin riitelee joskus. Mutta yksinään ei kukaan jaksa kauan riidellä, siihen tarvitaan aina kaksi.

– Mä en jaksais kaksinaankaan kovin kauan.

– Yhym.. (:-)

                             * Hiljaista piirtelyä yhdessä. Sitten:

– Saako sanoa himputti, jos harmittaa?

– Auttaisko se harmitukseen?

– No kato kun niitä veellä tai peellä alkavia kirosanoja ei saa sanoa ja jotain kumminkin tekee mieli.

– Jaa’a, minkään semmoisen sanominen ei taida paljon auttaa. Eikö ne harmit mene parhaiten ohi ihan omia aikojaan?

– Äiti kyllä kiroilee. Sit on semmonen lauluki olemassa, kun ”himputin himputin himputti, himputin himputti, himputin himputin himputti, himputin himputti” (laulaa)

– Yhym… laulu saattais kyllä tehota.

                             ***

Anja Erämaja Ehkä liioittelen vähän    – proosarunoa                            WSOY  2016

Runot ovat ihan kurantteja, mikä ettei. Onhan kirjailijalla tosin huomattava viehtymys sanoilla kikkailuun, vaan monen mielestä sekin on ihan ok. YLE palkitsi tämän kokoelman Tanssivalla karhulla, joten meriittiä on, myös muita palkintoehdokkuuksia. Erämaja on myös monen taiteenlajin harrastaja runouden ohella.  – Minä nyt vain en oikein viihdy tämän tyyppisissä runoissa, myönnän auliisti rajoittuneisuuteni. Olen vissiin liikaa lukenut herkän runokielen mestareita, kun ei moderni sanoilla elämöinti ja muotokikkailu niin sytytä.

*

Leena Mäkitalo  Rajan ylityksiä  Anna-Maija Raittilan runouden kristillisyydestä  Unigrafia 2016

Leena Mäkitalon väitöskirja Anna-Maijan runoudesta on runoilijan omien päiväkirja-arkistojen valossa tehtyä tulkintaa runojen sanomasta ja taustoista. Tutkielman vahvuus on aiheen perinpohjainen tuntemus ja uskonnollisen sanaston sekä runoilijan käyttämien kielikuvien oivaltava tulkinta. Väitöskirja ei putoa ansaan, joka runoja tulkitessa aina vaanii, totuudeksi julistautumiseen. Tietääkseni Mäkitalo on keskustellut aiheesta graduvaiheessa myös runoilijan itsensä kanssa vuosia sitten.  – Tunnen Raittilan runotuotannon ja julkaistut päiväkirjat sekä hänen toimittamansa monistejulkaisun Tulisijan, joihin väitöskirjassa viitataan. Tunsin aikanaan myös runoilijan itsensä henkilökohtaisesti. Mielestäni väitöskirja antaa hengellisesti syventävää näkökulmaa Raittilan runouteen, jota olen lukenut aiemmin pääasiassa hersyvästä runokielestä ja herkistä luontokuvista nauttien.

*

Antti Eskola     Vanhuus           Vastapaino 2016

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori (1934) on itse nyt jo uusimman julkaisunsa aiheen kokemusasiantuntija. Sanottavakin on muotoutunut rennosti kokemuksen näkökulmasta, kirjoittaja ei pyri opettamaan tai luennoimaan eikä rakentamaan kaiken kattavaa synteesiä aiheesta. Pikemminkin hän juttelee leppoisasti niitä näitä aiheeseen liittyviä. Eskola on julkaissut eläkevuosinaan useita uskoon ja kirkkoon liittyviä pohdiskeluteoksia. Tässäkin opuksessa uskon dimensio on mukana.               – Henkilökohtaisesti sain eniten viimeisen osion esseistä, jossa Eskola pohtii sukupolvikokemusta, merkitysmuutosta ja kuolemaa. Kirja ei tuo vanhuuskuvaan juurikaan uutta, mutta juttelee rennosti ja valoisasti siihen sisältyvistä huolista ja helpotuksesta.

*

Haruki Murakami       Maailmanloppu ja ihmemaa suom. Raisa Porrasmaa            Tammi 2015 (1985)

Murakami on mies, joka on teoksillaan löytänyt maailmalta runsaan lukijakunnan. Käännöksiäkin on kunnioitettava määrä. Maailmanloppu ja ihmemaa on fantasiaromaaneista tunnetun kirjailijan tuorein suomennettu teos. Tarina kulkee varjottomien ja sieluttomien maailmassa, luo erikoisia uhkakuvia, kuljettaa päähenkilöitä maanalaisissa syövereissä ja tuo miehen ja hänen varjonsa lopuksi yhteen. Lukija yllätetään vielä viimeisillä sivuilla.  – Kiehtova fantasia, joka houkuttaa tulkintoihin ajastamme ja ihmisen tiestä.

*

Elena Ferrante     Hylkäämisen päivät       suom. Taru Nyström Abeille    Avain 2004

Italialainen kirjailija Elena Ferrante on salannut todellisen henkilöllisyytensä ja häntä on arveltu mieheksikin. Lukuisista teoksista on suomennettu kolme romaania. Niistä Hylkäämisen päivät on väkevä erokriisin kuvaus. Kirjailija nostaa päähenkilönsä todellisuudentajun hämärtymisen ja ahdistuksen sellaiselle tasolle, jota harvoin kirjallisuudessa kohtaa. Romaanin rakenne on lukijalle armollinen, sietämättömiin noussut jännitys myös laukaistaan lopussa.  – Vahva lukuelämys, vaikka ei helppo eikä miellyttävä.

*

Michael Cunningham     Tunnit  suom. Marja Alopaeus          Gummerus 2000 (1998)

Yhdysvaltalainen, 1952 syntynyt yliopistossa kirjoittamista opettava Cunningham on julkaissut todella korkeatasoisia kirjoja. Teoksesta Tunnit hän on saanut Pulitzer- palkinnon sekä PEN/Faulkner-palkinnon, mikä kertoo parhaiten minkä tason kertojasta on kyse. Romaanin rakenne on epätavallinen, siinä kuvataan tunteja kolmen eri aikakauden naisen elämästä. Tarinan naiset liittää toisiinsa kiinnostava juonikuvio, joka selviää vähitellen. Kieli on kaunista ja romaanin rakenne toimii upealla tavalla.         – Luin ensimmäisen Cunninghamini 2014 ja jo silloin ihastuin hänen tyyliinsä. Tunnit on jos mahdollista vieläkin kiehtovampi teos, josta on myös tehty hieno elokuva parhain näyttelijävoimin. Parasta luettavaa ikinä!

***

vielä viikko sitten kartanon puiston tammet ja lehmukset olivat upeasti ruskalehdissä. olen katsonut lehtien kellastumista ja hengittänyt syvään vanhojen puiden väkevyyttä. puun voima nousee juurien kautta maasta, se myös ottaa vastaan oksien ja lehtien kautta kaikkeuden valoa. puun vierellä tunnen oman erikoislaatuni ihmisenä ihmisten joukossa. tunnen pienuuteni ja haurauteni, myös sen, että minunkin voimanlähteeni ovat kahtaalla – maassa ja kaikkeuden valossa. 

kuuraisia aamuja, kirkkaita syyspäiviä, toisinaan iltaruskojakin, mutta yö yöltä kylmenee.

miehiä istuu turisemassa pihassa talkootöiden päätteeksi makkaraa ja olutta särpien. pitävät tuulensuojaa pyöräkatoksessa. en ollut talkoissa, Toinen oli aamupäivän. yhteiset syysaskareet on taas hoidettu.

viimeiset lehdet lentävät tuuleen, ajatukset hiipivät talvea kohti.