Metsässä sulavaa lunta, kallion kupeella jääurkujen humina. Vähäpuheisia lintuja siellä täällä tiukahtelemassa, tikan pärrytystä metsän uumenista.

Aamupolulla kuulen omat askeleeni, miten jäinen tie niissä rouskuu. Ihmettelen takille putoilevien lumiryynien rapinaa. Mitä vähemmän ääniä, sitä pienemmätkin äänet kuulee.

Laskeudun rantaan. En lakkaa ihmettelemästä valon ja varjojen leikkiä jäällä aamulla, päivällä, illalla.  Ihmisen askelten jälkiä, jäniksen loikkapolkua, yksinäisen koiran tai suden jälkien jonoa rannalta toiselle.

Jos ei ole valoa, ei ole varjojakaan. Puun varjo, metsän varjot, pilven varjo avoimessa maisemassa syntyvät valosta. Kirjoittavan käden varjon pöydälle luo tuohuksen liekki hämärässä.

Poissaolo ja läsnäolo. Ihmiset tihkuvat niihin surujaan, väsymystään, levottomuuttaan, menneitä murheita ja tulevia. Yksin olo on juhlaa. Sanattomassa hiljaisuudessa yhteyskin lääkitsee.

”Mikä on hiljaisuuden voima? Se on lempeä ja vieno ääni. Se on paussi keskellä kauniin säveluoman sointuja. Se on psalmien kaunopuheinen Sela. Se on juhlallinen tyyni, joka edeltää myrskyn raivoa, sanomaton hiljaisuus, joka verhoaa luonnon ennen tuhon tuloa. Liikuttaako mikään meidän sydäntämme niin syvästi kuin hiljaisuuden voima?”

Kotimaa, 2.3.1917 

Pokkari

Wilbur Smith   Kätketyn haudan arvoitus suom. Ilkka Terho                          OtavaSeven 2001

Tyylillisesti Wilbur Smithin tuotokset ovat erityisesti (sovinisti)miesten makuun kirjoitettua viihdekirjallisuutta. Jännitystä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, henkilöt ovat kliseisiä, rosvo- ja sankarikategoriaa. Tyypillinen Wilbur Smith -tarina on usein sijoitettu Afrikkaan, tässäkin liikutaan faaraon hautaa etsimässä Niilin alkulähteillä.  – No, jännäri, josta ei mitään sielunruokaa irti saa. Egyptologit ja muut historiafriikit ehkä voivat mitellä tietämystään Smithin kanssa.

*

Romaanit

Patrick Modiano            Kehäbulevardit  suom. Jorma Kapari       WSOY 1976

”Suggestiivisen pienoisromaanin taustana ovat sodan, Ranskan saksalaismiehityksen ja vastarintaliikkeen mustat vuodet.”  – Tarina liikkuu sellaisissa ihmisissä, jotka ovat jossain määrin vastenmielisiä, eivätkä heidän pyrkimyksensä menneessä ajassa ja toisessa kulttuurissa ota mukaan. Tämä Modiano jää vieraimmaksi minulle.

*

Laila Hirvisaari               Hiljaisuus         Otava 2016

Kirjailija on historiallisten romaanien suurtuottaja. Uusin romaani kertoo 1940-luvulla itärajan tuntumassa sijaitsevassa pitäjässä asuvasta tytöstä. Tyttö asuu isovanhempiensa luona, koska hänen vanhempansa ovat kuolleet. Lapsuuden trauma on sulkenut tytön puhumattomuuteen, mikä tekee hänestä tovereiden kiusaamisen kohteen koulussa ja ammattitaidottoman opettajan inhokin. Vaikka isovanhemmat pitävät tytöstä hyvää huolta, herkkä lapsi kokee olonsa niin tukalaksi, että ajautuu kosken vesien vietäväksi ja pelastuu ihmeenomaisesti. Viisas lääkäri saa vähitellen tytön luottamuksen ja menneisyyden salaisuus paljastuu. Tytön surullinen tarina päättyy lopulta onnellisesti.  – Hirvisaarella on kyky luoda kiinnostavia, todentuntuisia ja myyviä tarinoita. En ole varsinaisesti hänen tyylinsä ihailijoita, hänen tekstinsä on vähän kuin pullataikinaa, mutta muutaman kirjansa olen lukenut itseäni kiinnostavan aihepiirin vuoksi. Tämä on kohtuullisen hyvä Hirvisaari.

*

Takashi Hiraide       Kissavieras      suom. Raisa Porrasmaa   S&S 2016 (alkup. 2001)

Japanilaiset kirjat ovat pitkään olleet mielenkiintoni kohteena. Tämä tuore suomennos osui kohdalle ja ihastutti heti! Kirjailijapariskunnan taloon kävelee eräänä päivänä soma kissa ja siitä alkaa mitä vaikuttavin ja viehättävin tarina ihmisten ja kissan kohtaamisesta ja suhteen kehittymisestä.  – Kirjailijan tyyli on hiljaisen loistelias, ympäristön kuvaus ja tarinan omaperäisyys ovat korkeaa luokkaa. Vain 150 sivua, kevyt pideltävä ja tyylikäs ulkoasu jos mahdollista vain parantavat ekstaattista lukukokemusta. – Helmi!

Senioriporukkaa istui juhlasalissa, osa söi hernerokkaa alkajaisiksi, toiset joivat vain kahvia laskiaispullan kera. Musiikkiopiston pianistioppilaat soittivat nelikätisiä sovituksia. Ja voi miten juoksutukset helmeilivät, aksentit nasahtivat oikeaoppisesti kohdalleen, ja huima tempo kertoi tytön ja pojan olevan jo pitkällä taidoissa.

Esitelmän aiheena oli Yllättävä yksinäisyys. Dos. Niina Junttila Turun yliopistosta on tutkinut 15 vuoden ajan yksinäisyyttä eri ikäryhmissä. Luennoitsija korosti eroa yksin olemisen ja yksinäisyyden välillä. Seikka, joka eniten oli yllättänyt tutkijaa, oli päiväkoti-ikäisten lasten yksinäisyys. Oli riipaisevaa, kun lapsi kertoi toistuvasti kyselyjaksojen aikana, ettei hänellä ole ollut tänään eikä eilen yhtään leikkikaveria. Koululaisten keskuudessa kaverittomuuden aiheuttama yksinäisyys on ollut jo pitkään tiedossa, nyt on siis herätty siihen, että yksinäisyys voi alkaa jo varhaislapsuudessa. Voi vain kuvitella onko tilanne muuttumassa paremmaksi, kun näkee monen nykyvanhemman seurustelevan kännykkänsä kanssa, ja lapsen istuvan autistisen oloisena rattaissaan. Näin syntyy taas uusi yksinäisten lasten sukupolvi.

Yksin oleminen voi olla aikuiselle tärkeä ja itse valittu keino keskittyä mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden tunne puolestaan on itseään ruokkiva kehä, se murentaa itsetuntoa ja saa eristymään, jolloin pahanolon tunteesta syntyy vallitseva olotila. Tutkija lainasi haastattelemiensa ihmisten koskettavia kuvauksia siitä, miltä yksinäisyys tuntuu. ”Kun kukaan ei koskaan soita”. ”Kun menee päiviä ja viikkoja, ettei kukaan edes katso silmiin tai tervehdi.”

Yllätyin, ettei esitelmässä puhuttu mainintaa enempää elämäntilanteen aiheuttamasta yksinäisyydestä, mikä monelle paikalla olleelle kuulijalle olisi ollut kokemuksellisesti tutuin. Iäkkäät lesket ovat siinä mielessä haavoittuvin ryhmä yksinäisiä, että puolisonsa menettänyt on voinut elää tunnesuhteessa pitkäänkin. Yksin jäänyt kokee elävänsä surussa puolielämää, jossa puuttuva osa tuntuu haamusärkynä. Ajatus yksinäisestä vanhuudesta saattaa musertaa.

Olisi ollut hyvä keskittyä enemmän siihen, mikä auttaisi ajoissa yksinäisyyden kehästä ulos. Se on mahdollista, mutta vaatii omaa yritystä ja tukeakin.

On katsottu Lahden MM-kisoja vaihtelevasti. Toinen on silmäillyt pitkin päivää, ainakin pätkittäin ja huudellut minua paikalle kun suomalaisilla on sauma.  Aika pian olen ärsyyntynyt tv-selostajan kauheasta kohkaamisesta (Tapio Suominen). Jos radioselostaja fiilistelee innostuneesti tapahtumia, sen ymmärtää, mutta kun ruudussa näkyviä tapahtumia selostetaan tyyliin ”katsokaa miten…” tai jos selostaja hoputtaa hiihtäjää ja neuvoo miten suoritus pitäisi hoitaa, se alkaa olla sietämätöntä. Niinhän siinä kävi, että meillä siirryttiin Ruotsin tv:n asiallisen selostuksen pariin.

Katsoja ilahtuu, kun suomalaisurheilija pärjää, mutta surku on katsella karseaa pettymystä, kun jotain täysin odottamatonta tapahtuu maalisuoralla. Urheilijalla ei ole aina paras päivänsä, eikä onni ole aina myötä. Selittelyäkin löytyy: kuntoajoitus ei osunut kohdalleen,  suksihuolto ei onnistunut, sää ei ollut mieleinen, joku toinen yllätti vahvuudellaan tai kaatumiset tuovat dramatiikkaa peliin. Kokenut urheilija totesi, että joskus ei vain kulje, vaikka kaikki pitäisi olla kohdallaan.

laskiainen, paastoon laskeutuminen – mitä itse kullekin merkitsee, tai mitään. ihminen mielellään kulkisi korkealla, katselisi yläpuolelta toisten turhaa touhuilua, tuntisi hiukan ylemmyyttä kenties. vaan paasto ei ole korkealla fiilistelyä, se on laskeutumista alas hiljaisuuteen, katumukseen. valaistumista siitä mitä merkitsee pelkistyminen, vailla olo.

Junassa. Goottityyliin meikatun naisen luuri vilkkuu. Nainen pyörittää silmiään toiselle: – Faija taas. Luuriin (kovaäänisesti):  – ..ttuuks sä mulle, ku mä sanoin, et mä tuun, ni mä tuun sit ku mä tuun. Klik.

Silloin tällöin käy mielessä mihin länsimaissa oikeastaan ollaan menossa. Tietyt tilastolliset tosiseikat ja uutisvirrasta merkille panemani huomiot saavat ajattelemaan, onko miessukupuoli rappeutumassa, naissukupuolen ominaisuudet monipuolistuneet vai tasa-arvoko on liian pitkälle edennyt.

Olen nyt nukkunut muutaman yön ilman särkykapseleita ja nähnyt taas uniakin. Olo tuntuu päivä päivältä normaalimmalta. Olen tosi kiitollinen kipulääkkeestä, sillä pahimmillaan nukkuminen oli melko mahdotonta ilman tainnutusta, mutta nyt on aika purkaa kapselipuudutus. Toivottavasti en innostu liikkumisesta liikaa, kokemusta takaiskuistakin on.

Tänään uskaltauduin pitkästä aikaa pääkaupunkiin tapaamaan ystävää. Puhelimet ja sähköpostit ovat kyllä käteviä yhteyden pitämiseen, mutta henkilökohtaista tapaamista ne eivät korvaa. Tässä asiassa tunnustan olevani old-fashioned. Koska ystäviä asuu eri puolilla eteläistä Suomea, saattaa olla, että iän myötä tämä yhteydenpitomuoto harvenee luonnollisista syistä. Aika kankeasti köpöttelin ekalla kaupunkireissulla siksikin, että mm. Espalla oli paikoin jäisiä kohtia.

Ilta kotona on rauhaisa, mutta ulkona pyryttää siihen malliin, että se tietää Toiselle hommia aamulla.

Jalan hermopinne tuntuu ihmeenomaisesti lauenneen ja särky hävinneen. Olen niin kiitollinen! Kotikirkossa käynti on sielua hoitavaa, tapaa tuttuja messu-uskollisia, jotka ovat siellä varmaan joka sunnuntai. Aina on siis joku, jonka kanssa voi jakaa ilonsa tai surunsa, jos haluaa.

Markus-pappi puhui saarnassaan pitkään presbyteeri Samuel Smiley’sta, jota hän oli jo alkutervehdyksessään lainannut tähän tapaan: ”Ajatus synnyttää teon, teot synnyttävät muutoksen”. Smiley tuntuu eläneen oivalluksensa mukaisesti. Arvaan, että saarnaajan paneutuessa perusteellisesti Smileyn elämään ja aikaansaannoksiin, joku kaltaiseni kuulija saattoi miettiä, milloin päästään sunnuntain evankeliumitekstiin vaiko ollenkaan. Vaikka Samuel S:n elämästä on paljon opittavaa, maailman pelastajaksi hänestä ei ole.

Siunattujen vainajien muistokynttilöitä sytytettiin kahdeksan, kastettujen lasten kaksi eikä avioliittoon kuulutettuja ollut. Näin nykytrendit kirkossa näkyvät. Keskeisessä asemassa seurakunnassa ollut entinen työtoveri oli tullut kuulemaan puolisonsa kuoleman ilmoitusta, kuten yhä on tapana. Menin halaamaan messun jälkeen. Yksi toisensa jälkeen tulemme siihen kohtaan elämää, jossa luopumisen kipu on kohdattava.

Esikoisen porukka on hiihtolomallaan mökillä, meilläkin on siis loma. Täällä ei kyllä paljon hiihdellä. Mökiltä tulleessa kuvassa Muru istuu lumen peittämän sorakasan päällä. Lausahdan spontaanisti: – Kas, Kukkulan kuningatar! (Isäänsä kutsuttiin saman ikäisenä ’Kukkulan kuninkaaksi’, koska hän halusi aina kiivetä korkeimmalle.)

kirkkaat aurinkopäivät käynnistävät sulamisen. lumi valuu katoilta, räystäsvedet valuvat yli, jäätyvät yöseen puikoiksi ja taas auringon noustua pisaroivat puikkoja pitkin alas. 

me pohjoisen maan lapset olemme tottuneet tähän ikuiseen  kiertokulkuun, me ja luontomme. miten käy, jos menetämme lopullisesti talven, lumen valon ja veden metamorfoosin. miten se muuttaa meitä, on jo muuttanut?