Olimme lauantain päivänäytöksessä Kaupunginteatterissa. Myrskyluodon Maija -musikaalin esityksestä jäi vähän raskas olo. Kun näyttämölle yritetään luoda merimaisema, syntyy kulissitaidetta. Kolisevia veneitä työnnellään ihmisvoimin sinne ja tänne. Epookkipuvut osaltaan luovat tummia sävyjä. Iso näyttämö pyritään väkisin täyttämään paljolla väellä, tanssiryhmä liehuu aallokkona ja valkeat liinat lokkeina meren yllä. Muusikot tekevät työtään orkesterimontussa, josta ei näy muuta kuin kapellimestarin päälaki. Anni Blomqvistin sydänverellä kirjoitettu elämäntarina raastaa katsojaa, musiikki pauhaa myrskyisesti. Parasta antia on pääroolin esittäjän, Laura Alajääsken syvä eläytyminen tarinaan ja erityisesti laulut, jotka soivat vahvasti ja kauniisti ja kohottavat esityksen tunnelmaa. Maija Vilkkumaan luomat laulutekstit ovat raikkaita ja ilmaisuvoimaisia.  – Musikaalit ovat yleisöystävällisiä ja tuovat yleensä teatterille sekä katsojia että tuloja. Toivottavasti Maija pyörii niin pitkään, ettei mittava satsaus tunnu turhalta.

Mikä oli parasta kesää, sen voi tallettaa mielikuvina, tuoksuina, muistoina hetkistä. Muistoja voi kutsua esiin uutta kevättä ja kesää odotellessa. Mutta sitä ennen hengitetään syvään syksyn tuoksuja, värejä ja sykitään sen tahtiin, mikä tapahtuu!

***

Tutustuin kesällä sattumoisin lampaisiin. Ne ovat ilmeisen laumasieluisia olentoja. Laumassa lammas ei ole yksin, sillä on lauman turva. Laumalla on myös se ominaisuus, ettei sen jäsenillä ole juuri muuta elämää kuin syöminen, nukkuminen ja määkiminen.  Niillä on melko yhtenäinen villainen ulkoasu. Niillä on kullakin omanlaisensa ääni. Niiden tapa viestiä on ytimekkäästi: määä’ä’ä’ää. Kun ne kaikki aukovat ääntään, ’määt’ ovat eri korkuisia ja muodostavat yhdessä kuoron tapaisen äänimaailman. Laumalla on johtaja, joka antaa ensimmäisen äänen, johon muut yhtyvät.

Varmahan ei voi olla, mutta lampaankaltaista elämää saattaa olla muillakin…

Tuusulan Rantatie on paitsi kulttuuriväylä myös ihastuttava luontokävelyn tai pyöräilyn kohde kaikkina vuodenaikoina. Halosenniemi on maisemallisesti upea paikka ja sopivan pienen matkan päässä kotoamme. Useimmin tulee käytyä kuvausretkellä syksyllä. Tällä kertaa järvellä liikkujia oli enemmän, suppailijoita, kalastajia, veneilijöitä. Maanantain paikallislehti sitten kertoi, että järvestä oli löytynyt kaksi ruumistakin. Harvinaista sentään.

Sattumoisin rantasaunan kuistilla tapasimme tutun pariskunnan, joka vietti siinä kahvihetkeä. Entistä työtoveria on aina mukava tavata. Kuulumisia toki jaettiin, mutta puhe kulki myös maailman tilaa ja omia tuntoja koskevissa kysymyksissä. Kiivailematon, näkemyksellinen keskustelu on aina kullan arvoista, niin paljon on lillukanvarsien pöyhintää ja mielipidemelskettä ihmisten välillä.

Elokuva on Kenneth Loachin tinkimätön kuvaus miehen, nimeltä Daniel Blake, jauhautumisesta sosiaalibyrokratian rattaissa. Raastavan kohtalon kulkua katsellessa tuli vahva tunne: tämä pitäisi EU-maiden kaikkien poliitikkojen nähdä, oikeastaan pakottaa katsomaan. He eivät tiedä mitä tekevät, tai eivät oikeasti välitä, miten Danin kaltaisten käy. Sosiaalivirkailijat tekevät työtään pilkun tarkasti ohjeistettuna eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita väliinputoajista. Elokuva näyttää miten käy, kun ammatistaan ja taidoistaan ylpeä mies putoaa sydänkohtauksen saatuaan työelämästä, anoo sairauseläkettä eikä saa, valittaa päätöksestä ja valitus hylätään. Mies pannaan opettelemaan lukemattomien anomusten ja valitusten täyttämistä netissä, jota hän ei ole koskaan käyttänyt, käymään turhanaikaisia kursseja ja hakemaan työpaikkoja käsin kirjoitetun cv:n kanssa. Jos tämä ei suju, tulee sanktiona korvauksen määräaikainen pidätys.  – Elokuva ei rankasta tarinasta huolimatta ole synkkä tai lohduton. Päähenkilöä esittävä Dave Johns luo Danista pohjimmiltaan valoisan ja selviytyvän miehen. Tarina paljastaa kauniilla tavalla myös huono-osaisten ihmisten solidaarisuuden toisiaan kohtaan, ja kyvyn auttaa pyytettömästi ja pienin elein vielä huonommassa asemassa olevaa.

Ihmisen elämä – valoa, joka kätkeytyy ja loistaa, yhä piteneviä varjoja, kapenevaa polkua. Lahoavaa puuta, jota kuolema tikkana koputtaa. Sarastus on täynnä toivoa, keskipäivä paahtaa. Taivaanrantaa kohti väsyy päivän tulinen pallo, viipyy himmenevänä hohteena pilvissä.

Maisema hymyää ja nauraa, tuuli sivelee tukkaa. Polun pehmeää neulasmattoa askel rakastaa. Puut ottavat ja antavat halauksia ohi mennen, huokailevat tuulen tahtiin. Istutaan rannan puulle kuuntelemaan veden meditatiivista laulua, miten aallot raukeavat rantakiviin.

Järvenselällä syöksähtelevät kiireiset pauhaavine moottoreineen, rantavesiä meloo yksinäinen mies kanootissaan. Aallonmurtajan suojissa sataman veneet kertovat toisilleen tarinoitaan, keinahtelevat laiturissaan, mielivät matkaan taas.

Surua lasten silmien takana, uudenlaista vakavuutta. Ikävöin heistä säteillyttä iloa. Elämä on taittunut kahtia ja ennen kuin kaikki asettuu kohdalleen, kahlataan matalikossa.

***

Hiljaista hurinaa yötä päivää koko viikon. Valvoja tuli käymään perjantaiaamuna, mittaili kosteusprosentteja ja otti näytteitä, joiden tulos luetaan 12 tunnin kuluttua. Kuivuminen on edennyt, mutta arvio on, että kaksi lisäviikkoa tarvitaan. Tämä remontti vaatii pitkää pinnaa. Arkemme jatkuu kuitenkin osin entisin ja osin uusin kuvioin.

Torstaina oli syksyn ensimmäinen kausikonsertti. Frank Peter Zimmermann soitti Beethoovenin viulukonserton itseään korostamattomalla suvereniteetilla. Hän vaikuttaa täysiveriseltä kamarimuusikolta, soittaa hienosti yhteistyössä orkesterin kanssa eikä esitä suurta maestroa, vaikka taitonsa on huippua. Pitkästä aikaa kuulimme myös Sibeliuksen toisen sinfonian, jossa Susanna Mälkki sai orkesterin myös hehkumaan uudenlaisia sävyjä. Olen Sibelius-fani, joten ilta oli minulle täydellinen nautinto.

Siitä on hyvinkin neljännesvuosisata, kun olen kuorossa laulanut. Kaupungin kansalaisopisto ilmoitti seniorikuoron alkavan, mietin, jaksaisinko jokaviikkoista harjoituksissa käymistä. Päätin koettaa. Osasyynä se, että senioritanssia ei jalkani kestänyt, vaikka olin siitä innoissani. Laulua olen sekä opiskellut että harrastanut, siitä olen myös aina saanut iloa ja voimaa.

Eka kerralla lähes kolmekymmentä naista on paikalla, viisi meitä uusia. Muut olivat ennenkin tässä kuorossa laulaneita. Vasta silloin tajusin, että tämähän on juuri se ’virkkujen’ naisten kuoro, jonka esiintymisiä olen joskus kuullut, ajatellut kuulemastani mitä milloinkin. Kuoro on vaihtanut nimeä ja johtaja on vaihtunut! Olin ensin, että ei ole totta. Sitten, että tämä taisi nyt olla tässä. Virkkujen vanhojen naisten kuorossa, tosiaan! Jos kuvittelee alkavansa uuden kuoron mukana, onhan se pettymys havaita joutuneensa tarpomaan valmiiksi urautuneen porukan jälkiä.

Sitten tukistin itseäni: tämä on minulle kuitenkin uutta pitkästä aikaa, katsotaan nyt, jospa se tästä. Puolentoista tuntia hyrisin mukana. Johtaja ei ollut saanut meille nuotteja, kun tulostimesta oli loppunut muste. Laulettiin siis niitä näitä, kansanlauluja, jotka kaikki osaa ulkoa. Alku aina hankalaa, tuumin: vanhoilla oli vaikeuksia hyväksyä uuden johtajan tyyli, uusilla sopeutua vanhojen joukkoon. Vaikeinta on kuitenkin johtajalla saada lammaskatraan määinnästä soinnikasta laulua. Harva taisi osata nuottejakaan lukea. Oivoi ja voih.

Toisessa harjoituksessa väki oli vähentynyt, meitä oli enää parikymmentä. Olin hiljaa itsekseni sillä mielellä, että katsotaan nyt vielä tämä kerta. Vieressä istujani, joka oli ollut erityisen vastahankainen ja tyytymätön uuden johtajan tyyliin, purputti vähän vähemmän kuin edellisellä kerralla, mutta uhkaili ensi kerralla jäävänsä pois. Sirkka, johtaja, kertoi pahoillaan, että hänen tyylistään oli valitettu ja siitä, että on liian vaikeita lauluja (!). Hän ottaa huomioon palautteen ja yrittää parhaansa. Pulina yltyi. Korotin ääneni ja sanoin, että emme voi huutoäänestää joka asiasta, ohjelmiston valinnassa kuoron on luotettava johtajaan.

Sitten tapahtui, että eräs vanhoista kuorolaisista ilmoitti tarjoavansa kaikille harjoituksen jälkeen kahvit läheisessä kahvilassa, koska hän täyttää 70 vuotta tänään. Seurasi spontaani Paljon onnea vaan kaksiäänisesti. Sitten Sirkka otti harmonikan ja sanoi laulavansa puolestaan onnittelulaulun, koska ei pääse kahville. Oi, sitä huikeaa taitoa ja antaumusta, jolla hän jodlasi ja harmonikka soi ihanan raikkaasti. Tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Ajattelin, että nyt murtuu vastahanka – ja se on hyvä, sillä asenne ratkaisee edistymisen.  

Kun kuorolaiset menevät kahville, on ilmiselvää, että koko ajan lauletaan. Päivänsankarin miesystävä siinä soitteli harmonikkaa. Komea ja herkullinen oli kakkukin, mutta laululta ja soitolta ja tutustumisjutteluilta ei meinattu keritä kahveja juomaan.   

Leffakerhon syyskausi alkoi – paitsi nautiskellen uusituista mukavista tuoleista teatterissa – kertakaikkisen tunteita järisyttävällä elokuvalla Whiplash. Filmi kertoo pojasta, joka halusi jazz-rumpaliksi ja hänen opettajastaan, jonka erikoisena metodina oli vuoroin rohkaista ja nöyryyttää erityisesti lahjakkaimpia saadakseen heidät ylittämään rajansa. Filmi valmistui v. 2014 USA:ssa ja on käsikirjoittajansa Damien Chazellen, viimekertaisen Oscar-voittajan, La La Landin tekijän edellinen elokuva. Sadistisen opettajan roolissa tässä on vaikuttava J.K.Simmons, joka sai myös Oscarin roolityöstään.

Filmi on piinaavan tarkkavaistoinen kuvaus siitä, että pelkkä lahjakkuus ja unelmat eivät riitä huipulle, tarvitaan suorastaan epäinhimillisen sinnikästä työtä ja joku jonka ohjaus on juuri sitä, mitä lahjakas tarvitsee. Jazzin ystävälle elokuva on yhtä juhlaa, soittoa riittää, ja seitsemän minuutin rumpusoolo lopussa on todella huikea.

Mieleeni tulivat teatterikorkeakoulussa aikoinaan opettaneen Jouko Turkan metodit, joista on paljon tarinoita kerrottu. Moni sai traumoja ja putosi matkalla kyydistä, mutta lahjakkaimmat ovat yhä näyttelijöidemme valioita. Vaativuuden ja sadismin raja on usein veteen piirretty, ja joskus myös traagisin seurauksin ylitetty. 

Maanantain ja tiistain työskentely tuotti vessan peilikaapin ja muut viimeistelytyöt valmiiksi. Päästään miettimään pyyhkeiden ja paperitelineiden paikkoja ja kaappien sisältöjärjestystä. Timo sanoi siirtyvänsä viikoksi toiselle työmaalle, koska täällä ei voi enää tehdä mitään ennen kuin kuivatus loppuu. Valvoja kävi toteamassa, että kuivatus on edennyt hyvin, paremmin kuin hän oli olettanut. Kuivauspattereiden paikkoja muutettiin hiukan, ja tasainen hurina jatkuu.

Saimme loppuviikon ja ehkä tämän seuraavankin hengähdystauoksi, kun Timo on toisaalla.