A-studio ja Kirsi Heikell toivat jälleen katsojien tietoisuuteen epäasiallista ja rajatonta vallankäyttöä, jota naisnäyttelijät ovat saaneet kokea arvostetun ja palkitun elokuvaohjaajan toimesta. Asianomaisella oli kanttia tulla ohjelmaan esittämään kasvotusten anteeksipyyntönsä, vaikka kuten usein näissä tilanteissa, anteeksipyyntö koskikin hiukan eri asiaa kuin esiin nostettu ongelma. Voiko mies ylimalkaan koskaan ymmärtää naista? Miksi kukaan tilanteessa mukana ollut ei aikanaan reagoinut, tullut tueksi? Tarvittiin viisitoista vuotta ja #metoo. Louhimiehen kyseenalaisista metodeista on tehty juttua ennenkin, mm. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin viime kesänä Tuntemattoman sotilaan kuvausten yhteydessä uuvutetuista avustajista.

Hiljaiseksi vetää elokuvafanin. Alalla näyttää voivan huseerata vaikka miten vinksahtaneita naisvihan apostoleja. En ole nähnyt ohjelmassa mainittuja Louhimiehen elokuvia, mutta esitetyt katkelmat riittivät minulle: kyse on sadismista taiteen nimissä. Tuntuu kohtuuttomalta, että kokemansa trauman lisäksi naisnäyttelijän on kestettävä vielä julkisuuteen tulo omin kasvoin saadakseen kokemukselleen oikeutta.

Kokemuksesta tiedän, miten lähellä eettisten rajojen ylitys voi jossain tilanteessa olla. Anteeksi voi pyytää, mutta vilpittöminkään pahoittelu ei poista ikäviä muistijälkiä tapahtuneesta puolella eikä toisella. Se on rajan ylittämisen hinta.

Onkohan muilla mailla Paavo Väyrysiä, noita politiikan ihmelapsia, jotka kerran kansakunnan tietoisuuteen singottuaan eivät kuunaan sieltä katoa, eivät ennen kuin tuoni satonsa ajallaan niittää ja haalistaa muistotkin.
Muistan, millä riemulla Maalaisliittolaiset muuttivat puolueensa nimen Keskustaksi 1965. Muistan, kun puolue valitsi Paavon isännäkseen 1980. Paavon valtakausi kesti kymmenen vuotta, kunnes Esko Aho tuli oikealta ohi. Osa Keskustaa yritti vimmatusti kaupunkilaistua ja tasa-arvoistua, mutta jotainhan se puolueesta kertoo, että molemmat naispuheenjohtajat pelattiin ulos vikkelästi. Paavon sukupolvi tuntuu kantona puolueen kaskessa yhä vain.

Niin, Paavo. Olemme kasvaneet samassa Suomessa samat muutoksen vuosikymmenet. Miten minusta kuitenkin tuntuu, että Suomi, josta sinä puhut ei ole minun Suomeni. Vanhetessasi puhutkin yhä enemmän itsestäsi ja jostain menneestä ajasta, jolloin ministeriauton takapenkiltä sait katsella ohikiitäviä maisemia. Herää, Paavo. Ei se nyt ole etelän media eikä tuore sukupolvi, joka on syyllinen sotkuihisi. Itse olet nyt järjestellyt itsesi tikun nokkaan. Miksi minusta tuntuu, Paavo, että aikasi jätättää, vaikka sanot, että vetoa riittää?

Pitkästä aikaa olimme lauantaina leffakerhon näytöksessä, jossa nyt nähtiin viiden tähden leffa Barry Jenkinsin Moonlight. Elokuvan teho perustuu taitaviin mustiin näyttelijöihin ja kuvaa vaikuttavasti huumeriippuvaisen äidin koulussa kiusatun pojan, Chironin, kasvukamppailua enemmän tai vähemmän oman onnensa nojassa. Pojan tueksi osuu aikuinen mies Juan ja hänen vaimonsa Therese, jotka osaavat avata sulkeutuneen pojan mielen lukkoja. Kohtaus, jossa Juan vie pojan rannalle ja opettaa uimaan, on huikea. Kiusaamiskohtaukset ovat katsojalle raastavia, mutta selittävät hetkeä, jolloin murrosikäinen poika vihdoin nousee kostamaan kärsimyksensä. Elokuva on kertomus nuoren pojan maskuliinisuuden ja seksuaalisuuden heräämisestä. Loppukohtauksen vahva lataus herättää kysymyksiä, onko kovuuden ja lihaksilla panssaroidun miehen taustalla usein kiusattu ja hellyyttä vaille jäänyt pieni poika, jolla ei ollut tukea silloin, kun hän oli avuttomimmillaan.  – Jos pidit Ang Leen Brokeback Mountainista, Todd Haynesin Carolista tai Richard Linklaterin Boyhoodista, pitäisit Moonlightistakin.

tosi on: turhan usein löytää itsensä huokailemassa milloin mitäkin kremppaa. vaan huumorimielessä tekee tosi hyvää joskus iloitella ystävän kanssa kurjuusmaksimeilla. onko nyt niin kauheaa todeta habituksensa reaaliaikainen tila? uskaltaako sanoa ääneen, että olen ihan mielellään ikäiseni ja myös sen näköinen. terveysseikat tietysti ajoittain harmittavat, niitä se valituskin koskee. muin osin elämä on mallillaan.

todettu on, että itse asiassa keski-ikäiset eniten valittavat vanhenemista, käyvät vimmaiseen taisteluun pysyäkseen muka nuorekkaina ja vauhdissa mukana. paras tapa vanheta, on vanheta rauhassa omaa tahtiaan, ihmetellä maailman nykymenoa ja osata nauraa itselleen.

Sauli Niinistö – aseman suomalla perehtyneisyydellä ja kokemuksen tuomalla varmuudella mandaattia uusimaan

Pekka Haavisto – rauhasta puhutaan, ja Haavisto myös toimii, sympatiapisteitä puheesta, avaraa ja sovittelevaa näkemystä

Merja Kyllönen – aatteen paloa ja intoa jaloa, omalla linjallaan johdonmukainen, visionäärisyys puuttuu

Tuula Haatainen – kaunishymyinen, kokenut poliitikko, vahvuudet ilmenevät puheessa ja ihmisten kohtaamisessa, epävarmuuden ulkopolitiikassa ja Venäjäsuhteissa haastattelija paljastaa taiten

Useita arvopalkintoja kerännyt espanjalais-argentiinalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo ystävyyden voimasta kuoleman läheisyydessä, vaikeudesta kertoa läheisille rehellisesti miten asiat ovat, läheisten vaikeudesta hyväksyä kuolevan oma päätös turhiksi osoittautuvien hoitojen lopettamisesta. Työtoverien ja tuttavien satunnaiset kohtaamiset, väistely tai katteeton optimismi satuttavat. Hautajaisten suunnittelu vaatii pokkaa myös mukaan otetulta ystävältä. Elokuva tarjoaa miesten keskinäistä lempeää huumoria sekä uskollisen koiraystävän, Trumanin, myötäelävää ymmärtämistä. Loppu tarjoaa pienen yllätyksen. Vakavasta aiheesta huolimatta elokuva ei ole raskas, vaan antaa eväitä katsojan omille kuolemaa koskeville mietteille.  – Ohjaus katalonialainen Cesc Gay, pääosissa Ricardo Darin, Javier Camara, Dolores Fonzi. –

Paavo Väyrynen – yksinäistä tietään käyvän monesti pettyneen miehen pätemistä

Laura Huhtasaari – hattara surffailee ajan aaltojen harjalla, kaikkeen on vastaus paitsi siihen mitä kysytään

Nils Torvalds – haroo äänestäjiä ’hylkysyrjän’ puolustamisella, eipä hurraata kuultu

Matti Vanhanen – asiat ja kokonaisnäkemys hallussa, defenssit vakaasti kohdallaan, kokenut ja väritön valtiomies

Pedro Almodóvarin hienovireinen ja tyylikäs elokuva vuodelta 2016 perustuu kuulun espanjalaisohjaajan käsikirjoitukseen nobel-kirjailija Alice Munron novellien teemoista.  Pääosassa Emma Suaréz, muissa osissa Adriana Ugarte, Michelle Jenner ja Priscilla Delgado. Tarina kertoo naisesta, joka menettää aviomiehensä, ja sitten myös 18-vuotias tytär katoaa.  Surun ja syyllisyyden murtaman naisen kohtaloa kuvataan mitä upeimmin välähdyksin, joissa kamera poimii maisemasta Almodóvarille tyypilliset, loistavat väriyhdistelmät. Kaunis elokuva puhuttelee kohtalonomaisella atmosfäärillään.

Viikko sitten olin leidi T:n kanssa Kiasmassa tutkimassa taiteen nykytilaa.  Kylläpä oli mielenkiintoista. En todellakaan edes yritä ymmärtää,  mitä tällä taiteen nimissä kulkevalla askartelulla halutaan sanoa. Olen useimmat ARSit käynyt katsomassa elämäni aikana ja jotain oleellista ajastaan ne aina viestivät.  Eipä mahdu ajan luovuuden tulos enää kehyksiin. Ajan kuvat elävät, puhuvat, kitisevät ja rämisevät. Mitä halutaan kertoa, sen kertoo kone, joka luo liikkeestään varjoja seinälle. Sitä kuvaa pullon sisään puristettu filigraanifasadien mikrokosmos. Sen huutaa järkyttävän ruma, huoneen täyttävä, jättiläisen sisäelimistöä muistuttava kyhäelmä tai ihmishahmoiset oudosti vääntyneet olennot. Taidetta lähestyvä joutuu katsomaan päättymätöntä itsetarkoituksellista ja sekavaa filmimateriaalia, josta ei aukene mitään näköalaa, ei irtoa mitään hengenravintoa; elokuvaa elämästä, joka ei ala eikä pääty, ei kysy, ei kyseenalaista eikä varsinkaan tarjoa vastauksia. Hirsimökin absoluuttisessa pimeydessä voisi keskustella jossain toisessa todellisuudessa oleilevien tuntemattomien kanssa. Lopulta luulin löytäneeni jotain taidetta muistuttavaa huoneesta, jonka neljä seinää oli kaiverruksin ja hurmaavalla väriloistolla kyllästetty. Leidi T katsoi tarkemmin ja huomasi, että kaiverrus toistui samanlaisena kuin koneella tehty.   – Kun nyt ajattelen näkemääni ja miten sen koin, minua kylmää. Olemmeko ihmisiäkään enää, vai joko tekoäly ja koneet ovat ottaneet taiteemmekin haltuunsa.

Hyvä postimies (The Good Postman)

Suomessa työskentelevän bulgarialaisen Tonislav Hristovin viides dokkari oli leffakerhon syysohjelman kolmas pakolaisaiheinen elokuva. Suomalainen tuottaja oli tekijävieraana ja kertoi yhteistyöstä Hristovin kanssa. Dokumentti on kuvattu Bulgariassa, aidossa Turkin rajalla sijaitsevassa pikku kylässä. Asukkaat elävät yksinkertaista elämäänsä, jota Hristov tallensi filmille. Rajan yli tulee pieniä pakolaisryhmiä öiseen aikaan. Useimmiten ne jatkavat saman tien eteen päin, mutta kylän hyväsydäminen ja lempeä postimies Ivan miettii miten saisi heidät jäämään kylään tekemään töitä, ettei vanhusten kylä kuolisi. Käynnissä olevasta kyläpormestarin vaalista irtoaa tahatonta  komiikkaa, joka keventää kokonaisuutta. Pienestä kylästä avautuu isoja näkymiä Euroopan todellisuuteeen, pienten kylien kuihtumiseen, köyhyyteen ja työttömyyteen.  – Dokumentti on noteerattu elokuvajuhlilla kiitoksin ja palkintoehdokkuuksin.