Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa.
Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa
itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi
rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä
koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista,
hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä
vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat,
kun sydän on auki.
Retriitin idea on vetäytyminen normaalista
arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai
viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat
syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa
karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan
pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan
vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat
siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.
Monelle tämä virusepidemian karanteeni on
yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja.
Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä
on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta,
uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille
ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi
odottaa koronaretriitiltäkin.
”Kaukaa
sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.
Omin
voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi
nään.”
Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!
Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!
Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.
Aurinko kirkastaa pitkäperjantain murhesanoman. Kärsimys saa valoisat kasvot, toivon kasvot. Kävelimme eilen illalla hautausmaalla. Hiljaista siellä oli, tilaa yllin kyllin. Muutamia kynttilöitä, kukkia siellä täällä. Vanhan ystävän kuolemasta tuli helmikuussa viisi vuotta. Mitä hän olisi sanonut tästä ihmiskunnan kiirastulikeväästä, sota-ajan lapsena paljon nähnyt ja kokenut mies. Mustarastas lauloi huoletonna yli hautojen vanhan puun ryhmyisellä oksalla. Kevät tuoksui mullalta, tumma pilvi ripsautti vettä, kohta taas sädehti aurinko.
Kiirastorstai, etymologialtaan ’puhdistuspäivä’. Sinänsä kiiras merkitsee kovaa ja ankaraa, tuskaista, kiihkeääkin. Pandemia on kutistanut elämämme ulottuvuuksia, hiljentänyt kiihkeän menemisen, halunkin siihen. Tauti on ollut ankara sairastuneille, joillekin ihan kuolemaksi. Ehkä tämä kova kuuri on meille kaikille hyödyksi. Ehkä tulemme tästä ulos puhdistuneina, arvot paremmin kohdallaan.
Tuhkakeskiviikko kutsuu pintaan sydämen katumusta. Niin paljon roskaa, kuolleita alkuja, hyviä pyrkimyksiä – aikeiksi jääneitä. Jos voisi jotakin turhaa elämästään jättää pois, tulisi enemmän tilaa uudelle. Elonsiivous kuolinsiivouksen tilalle.
Keskipäivän kävelylenkistä tuli itsestään kahdeksikon muotoinen. Ensin kotikadun yli pikkukaduille ja sitten metsään. Ennen lähtöä pilvet viskoivat lumiryynejä maisemaan. Talojen pensasaidat ja pihapuut olivat hauskasti koristeltuja. Kotipihalla askarteli mustis, liekö maistellut lumiryynejä.
Kovin on hiljaista. Normaalisti ihmiset hyörivät lauantaina kauppa-asioillaan ja ulkoilemassa. Kun autot seisovat pihoilla, katoksissa ja kadun varsilla, pörinä puuttuu. Ei ollut kävelijöitäkään kuin muutama. Tuli mieleen juhannusaatto, kun kaikki kaupunkilaiset ovat lähteneet mökeilleen, kellä semmoinen on, tai festareille.
Tunnustelin ilmapiiriä kadulla ja metsässä. Rauhallista, ei paniikkia eikä uhkaa. Kyllä tästä selvitään.
Laulajista puuttui puolet, minikuoro selvisi esityksistään miten kuten. Messun liturgi ja avustava pappi olivat sairaana, heitä tuurasivat vapaavuorolaiset. Kanttori oli sentään työkuntoinen ja kirkkoväärtiryhmä (maallikkoavustajat) hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Rippikoululaisia oli alun toistakymmentä pakollisella messukäynnillä, vaisuna penkissään. Tavanomaisesta seurakuntaväestä noin puolet oli jäänyt kotiin.
Virsikirjat oli korjattu pois, laulunsanat heijastettiin seinälle. Osa väestä käytti kännykän virsikirja.fi sovellusta. Kolehtia ei kerätty kädestä käteen kiertävillä haaveilla ja ehtoollisen toimittajat sekä alttarin ääreen tulijat aloittivat käsidesillä. Rauhantoivotuskättelyn sijaan tarjottiin mahdollisuus huomioida lähimmäistä lämpimällä katseella ja hymyllä, mikä tuntui vähän väkinäiseltä. Kuulimme, että kaikki seurakunnan viikko-ohjelman kokoontumiset on peruttu toistaiseksi, vain messu toimitetaan joka sunnuntai.
Kirkkovuosi kyntää syvällä paastonajassa. Tuleeko pääsiäisjuhlaa, ja jos, niin milloin.
