Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.
Aurinko kirkastaa pitkäperjantain murhesanoman. Kärsimys saa valoisat kasvot, toivon kasvot. Kävelimme eilen illalla hautausmaalla. Hiljaista siellä oli, tilaa yllin kyllin. Muutamia kynttilöitä, kukkia siellä täällä. Vanhan ystävän kuolemasta tuli helmikuussa viisi vuotta. Mitä hän olisi sanonut tästä ihmiskunnan kiirastulikeväästä, sota-ajan lapsena paljon nähnyt ja kokenut mies. Mustarastas lauloi huoletonna yli hautojen vanhan puun ryhmyisellä oksalla. Kevät tuoksui mullalta, tumma pilvi ripsautti vettä, kohta taas sädehti aurinko.
Kiirastorstai, etymologialtaan ’puhdistuspäivä’. Sinänsä kiiras merkitsee kovaa ja ankaraa, tuskaista, kiihkeääkin. Pandemia on kutistanut elämämme ulottuvuuksia, hiljentänyt kiihkeän menemisen, halunkin siihen. Tauti on ollut ankara sairastuneille, joillekin ihan kuolemaksi. Ehkä tämä kova kuuri on meille kaikille hyödyksi. Ehkä tulemme tästä ulos puhdistuneina, arvot paremmin kohdallaan.
Tuhkakeskiviikko kutsuu pintaan sydämen katumusta. Niin paljon roskaa, kuolleita alkuja, hyviä pyrkimyksiä – aikeiksi jääneitä. Jos voisi jotakin turhaa elämästään jättää pois, tulisi enemmän tilaa uudelle. Elonsiivous kuolinsiivouksen tilalle.
Keskipäivän kävelylenkistä tuli itsestään kahdeksikon muotoinen. Ensin kotikadun yli pikkukaduille ja sitten metsään. Ennen lähtöä pilvet viskoivat lumiryynejä maisemaan. Talojen pensasaidat ja pihapuut olivat hauskasti koristeltuja. Kotipihalla askarteli mustis, liekö maistellut lumiryynejä.
Kovin on hiljaista. Normaalisti ihmiset hyörivät lauantaina kauppa-asioillaan ja ulkoilemassa. Kun autot seisovat pihoilla, katoksissa ja kadun varsilla, pörinä puuttuu. Ei ollut kävelijöitäkään kuin muutama. Tuli mieleen juhannusaatto, kun kaikki kaupunkilaiset ovat lähteneet mökeilleen, kellä semmoinen on, tai festareille.
Tunnustelin ilmapiiriä kadulla ja metsässä. Rauhallista, ei paniikkia eikä uhkaa. Kyllä tästä selvitään.
Laulajista puuttui puolet, minikuoro selvisi esityksistään miten kuten. Messun liturgi ja avustava pappi olivat sairaana, heitä tuurasivat vapaavuorolaiset. Kanttori oli sentään työkuntoinen ja kirkkoväärtiryhmä (maallikkoavustajat) hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Rippikoululaisia oli alun toistakymmentä pakollisella messukäynnillä, vaisuna penkissään. Tavanomaisesta seurakuntaväestä noin puolet oli jäänyt kotiin.
Virsikirjat oli korjattu pois, laulunsanat heijastettiin seinälle. Osa väestä käytti kännykän virsikirja.fi sovellusta. Kolehtia ei kerätty kädestä käteen kiertävillä haaveilla ja ehtoollisen toimittajat sekä alttarin ääreen tulijat aloittivat käsidesillä. Rauhantoivotuskättelyn sijaan tarjottiin mahdollisuus huomioida lähimmäistä lämpimällä katseella ja hymyllä, mikä tuntui vähän väkinäiseltä. Kuulimme, että kaikki seurakunnan viikko-ohjelman kokoontumiset on peruttu toistaiseksi, vain messu toimitetaan joka sunnuntai.
Kirkkovuosi kyntää syvällä paastonajassa. Tuleeko pääsiäisjuhlaa, ja jos, niin milloin.
Uudenvuodenpäivänä hyrisin itsekseni läpi kaikki virsikirjamme (1986) uudenvuodenpäivän virret. Tuttuja keskiaikaisia sävelmiä Saksasta, ns. toisintosävelmiä eri alueilta Suomesta, yksi englantilaisperäinen. Ihmettelin sanoituksia, hain hakemalla tulevaisuuden ja toivon sanoja ennen kuin löysin, kolmesta virrestä nämä: ”Me Herran nimeen luotamme, myös uuteen vuoteen kantaa se. Sen suojaan jäämme toivossa, et hylkää meitä, Jumala” (V. 38:5). ”Tielläsi riemuitsemme autuuden toivosta” (V.39:5). ”Kaiken ahdistuksemme, pettymyksen, katkeruuden Jeesukselle annamme, hän tuo meille toivon uuden…” (V. 41:5). – Ihmeen paljon on toivon sijaan sanoitettu tilintekoa menneistä, katumisen tuntoja ja haikeutta ajan kulumisesta.
Seuraavaksi sukelsin loppiaisvirsien maisemiin. Loppiaisen idea on vanhastaan jouluajan päätös, mutta hengelliseen tarustoon kuuluvat ’ne kolme itäisen maan viisasta miestä’, jotka etsiytyivät tähden johdattamina Betlehemiin lahjoineen ja löysivät ennustusten mukaan lapsen seimessä. Virsikirjan viisi loppiaisvirttä eivät juurikaan ’kolmesta kuninkaasta’ piittaa, aihe mainitaan ohimennen virressä 46 (”lailla idän viisaiden”) ja toisen säkeistön verran virressä 45. Sen sijaan tähti Jeesuksen vertauskuvana on virsissä tärkeässä osassa, tietä näyttävänä ja Jumalan luo johdattavana valona. Ortodoksit viettävät loppiaisena epifaniaa, Jeesuksen kasteen muistojuhlaa. Kaste mainitaan myös virressä 43 kristityn lahjana (”katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen”).
