Luoja kasvatti omenapuun, hedelmä kypsyi, oli kaunis ja haluttava. Ihminen otti, maistoi ja sitten heitti pois. Paljon mehukasta ja hyvää mätäni maassa. Eräänä päivänä hedelmään kätketystä siemenestä kasvoi uusi puu.
Olemme toistemme enkeleitä, niinhän on, vai onko. Useimmiten silloin jollekin, kun emme itse sitä tiedä. Miekattomia, haavoittuvia enkeleitä. Alttiita väsymäänkin.
(Kuva kortista, jossa Hannu Konolan maalaus)
Äsken puhkesit hennonvihreään. Tuuli huojutti oksiasi kaiken kesää, lehdet läikkyivät auringossa ja lipisivät iloa. Vaan kauneimman värinsä ne saavat vasta kesän mentyä, kun yöt jo henkivät hallaa. Paljaissa oksissakin vielä tulevina pakkasaamuina huurre niin kauniisti kimaltaa.
Olkoon ruumiisi siunattu. Niin että olisit tyyni ja tyytyväinen ja ymmärtäisit aistiesi olevan pyhiä rajakohtia. Niin että huomaisit pyhyyden olevan tietoisuutta, näkemistä, tuntemista, kuulemista ja koskettamista. Niin että aistisi tekisivät sinusta ehjän ja saattaisivat sinut kotiin.
(Kelttiläisestä Aistien siunauksesta)
On puhkeavien lehtien aika, kukkivan puun aika ja kypsien hedelmien aika. Olen kiitollinen, että olen saanut elää hedelmien aikaan asti elämän koko kauneuden. Ehkä vielä koen elämän keveydenkin, sen, joka tulee luopumisten kautta..
Kesä on kypsyttänyt kaunista satoa. Joskus puutarhan antimia on niin runsaasti, että riittää jaettavaksikin. Poimija on iloinen ja antaja saa hyvän mielen.
Kesä luovuttaa kukkansa, niin kevyet jo, tuuleen valmiit…
Totuus ei taida olla aistinen asia. Aistiset ovat usein harhaa. Kauneus katoavaa, onni hetkellistä kuin valo, joka veden kalvolla leikkii. Etsin pysyvää.
Mansikoillakin on ’parasta juuri nyt’ -päivänsä. Eivät ne säilöttynä enää maistu niin kesältä, vaikka hyviltäkin. Nautitaan, kun aika on parhaimmillaan!
Rakkaus ei koskaan häviä, sanotaan raamatussa. Ei rakkaus katoa, vaikka miltä tuntuisi. Se on elämän vahvin taustavoima. Eikä se häviä vihan voimille, vaikka siltä näyttäisi.