Niin pimeää ei, ettei siihen voi puhjeta kukka, talvista matkaa siunaamaan.

Pyhäinpäivänä ihmiset muistelevat poismenneitä läheisiään. Ei kuolema taida muistoja pyhittää eivätkä ihmiset vainajina muuttua pyhemmiksi kuin eläessään.  Jokaisessa meissä on jotain pyhää, jolle voisi antaa tilaa elämän keskellä.

Maahan kätketty tulee maaksi. Jotain vapautuu kahleista, muuttuu, on toisin. ”.. uudeksi minä teen kaikki…”

Ei kesä jatku, ei kesä. Maa peittyy lehtiin, lumeen. Tulee uusia keväitä, kesiä. Miten pitkä on talvimatka, en vielä tiedä. Aavistan, että sitä on.   

tiheitä unia, repeileviä muistoja, kipua

– poissaolon läsnäolo, odotus

Taivas, toiveidemme heijastustako – nimi jollekin, joka ’näkyy’, mutta ei näy? Myös ’poissa’ on paikka, määrittelemätön kuin kaukametsä?

äärimmilleen hiutunut, kuolemalle antautunut, valmis   

Tuuli, joka taittaa järeän puun, jättää kuivuuttaan kahisevat korret. Mikä on korkeaa, mikä matalaa – vahvaa, haurasta?

Aika on levätä etsinnöistä, aika työntää vene vesille. Hyvä on katsella  kotirantaa kauempaa, viisautta myös olla vastaamatta jokaisen aallokon kutsuun

kesä kääntymässä menosuuntaan, ruoho kuulostelee, odottaa pieniä nauravia varpaita, tänään!