Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu / niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme. / Myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten. / Jokaisen kutsun tullen sydän olkoon valmiina jäähyväisiin, uuteen lähtöön…

(Herman Hesse, suom. A-M Raittila)

ankarissa oloissa kukat eivät röyhistele yksilöllisyydellään. niiden voima on värissä ja yhteydessä toisiin. peruskalliolla pienellä kukalla on kasvurauha. tukeva kallio kantaa kukan haurautta eikä kukka tule tallotuksi.

lukijalla on loputtomasti maailmoja kansien välissä syyssunnuntaina, kun ei halua rientää sateeseen minkään tapahtumisen perässä.

voi jopa valita millä sieluaan ravitsee.

elän öisin pois pelkojani, omia ja muiden. unet kuljettavat eletyn kuonaa pois, nostavat käsittelyyn pinnanalaisia asioita, levällään olevia, keskeneräisiä. aamut valostuvat aina, pilvitäkin alta, sumunkin seasta. päivät kuljettavat valittuun suuntaan. illat raukeavat yöksi, antavat rauhan.

huomenna on taas uusi ihana päivä.

Mikä oli parasta kesää, sen voi tallettaa mielikuvina, tuoksuina, muistoina hetkistä. Muistoja voi kutsua esiin uutta kevättä ja kesää odotellessa. Mutta sitä ennen hengitetään syvään syksyn tuoksuja, värejä ja sykitään sen tahtiin, mikä tapahtuu!

***

kesä väsyi, luovutti satonsa, ja syksy korjasi sen. kesän viimeisiä kukkasia pihassa yhä orvokit. kevään tuoneet linnut ovat koolla, suunnittelevat lähtöä. ihmisen mieli kulkee vuodenaikaansa, suunnittelee pihakeinun korjaamista talvisuojaan, sytyttelee kynttilöitä sateiseen iltaan.

elävimmän oloinenkaan kylpijäpatsas ei pysty samaan kuin ihmisen iho, tuntemaan nautinnon veden lempeästä kosketuksesta. upeinkaan uima-allas ei vedä vertoja virtaavalle tai tuulenvirin kuvioimalle  luonnon vedelle. niin paljon tulee vastaan elämässä kaikkea, joka saa kaipaamaan aidompaa.

Istun nojatuolissani. Kuuntelen kotona kotikirkkoni messua radiosta. Avoimesta ovesta kuulen kaupungin sunnuntain hengityksen. Valkoinen perhonen lentelee suutelemassa pihamme kukkia. Rauha.

Turun tapahtumien taustaa vasten, luetut tekstit, rukoukset, Kristan punnittu puhe ja Pentin soitto käyvät syvälle. Median myllyt ovat jauhaneet tauotta Ylessä ja somekattila on kiehunut yli. Kirkossa ei elämöidä tunteilla, rukoillaan tyynesti kaikkien puolesta, saksofoni soi hiljaista surua ja uudet virret rohkaisevat. Vanhan testamentin tekstit ravistelevat ajankohtaisuudellaan.

On helppo tuomita terrori, kun ei kysy mistä se alkuaan nousee. Se on kuin uhmaikäisen lapsen äärimmäinen huuto, joka nostaa raivon, häpeän ja avuttomuuden tunteet. Voisimmeko yrittää kuunnella huudon viestiä tarttumatta heti puukon iskun jälkeen median miekkaan?

Niin kuin tahdomme meille tehtävän, tehkäämme heille. He ovat osa yhteistä maailmaamme, nämä, jotka kostavat sen, mitä heille ja heidän isilleen on tehty. Onko mahdollista säilyttää tyyneys, luottamus, rakkaus ja myötätunto kaikkia kohtaan?        

mies seisahtuu, katsoo hanhia, niilläkin on toisensa. kesän viikot valuvat pois. päivät humahtelevat tyhjyyttään, kun joku on poissa. tai ketään ei ole.

lapsuusmaan hautausmaalla, lähellä isän suvun isovanhempieni hautaa on puu. se näyttää yhä männyltä, mutta on kuihtunut. hautausmaan hoitaja on jättänyt sen paikalleen, ties miksi.

kivi on hoidetun kuoleman lopullisuuden symboli. unohdettuja hautoja sammaloituneine kivineen tai lahoavine risteineen on täällä vähän. ajattelen, että suru on surtu, surijat ehkä poissa itsekin, vain kivi muistaa. setäni pienenä kuolleen Aatu-pojan hauta on täällä yksinään, isänsä on sankarihautojen rivissä, äidin hauta jossain kokonaan muualla. hautausmaa on muistojen ja kaipauksen kotimaa. kukat kukkivat, puut vihannoivat, kivet kertovat tarinoita.

kuihtunutta puuta katsoessa mieleen hiipii suru kaikkien unohdettujen elävien ja kuolleiden puolesta. heitä oli ja on. niin on ja saa ollakin: elämä katsoo eteen päin.