Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.

Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).

Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä. 

Aamuyöllehän se lipsahti taas, ennen kuin tokenimme kultahuumasta. Eilen väkeä oli koolla kymmeniä tuhansia Kaisaniemessä juhlimassa jääkiekkojoukkueen menestystä. Erityinen piirre juhlinnassa tällä kertaa on ollut vahvan joukkuehengen korostus. Muutamien pelaajien hienot yksilösuoritukset huomioitiin, mutta koko joukkue on samanarvoisesti kultamitalinsa ansainnut. Kultahuuma sai aikaan yleisössä äärimmäisen voimakkaan yhdistävän tunnetilan siksikin, kun se on niin harvoin koettavissa, olihan kyseessä Suomen koko jääkiekkohistorian kolmas MM-voitto. Kaksi kertaa on voitettu loppuottelussa Ruotsi, 1995 ja 2011 – ja nyt Kanada. MM-pelien viehätys on erityisesti siinä, että voittajaa voi aina veikkailla, mutta ikinä ei voi tietää miten lopulta käy, tilanteet vaihtuvat salamannopeasti ja joukkueiden henkinen tahtotila on merkittävässä osassa.

Kultajuhlat peittosivat meillä kyllä EU-vaalit. Niinpä vaalitulos äimistytti. YLE-ykkösen illan ajankohtaisohjelmassa perussuomalaisten uusi meppi näytti olevan täysin pihalla tehtävästä, mihin hänet oli äänestetty. Demarikellokas taas piti ilmiselvästi oikeutenaan olla vähintään seuraava komissaarikandidaatti. Vallan kahvaa hamuaa moni muukin ensikertalainen. Onneksi meillä on myös asioista perillä olevia, kokeneita meppejä mukana. Ehkäpä Brysselissäkin ’koirat haukkuu ja karavaani kulkee…’

Täti istuu osaston ruokapöydän ääressä silmät kiinni odottamassa huoneeseen vientiä. – En jaksaisi istua, mutta en saa lähteä yksin. Toinen vanhus istuu lähellä ja valuu hiljalleen makaamaan kasvot pöytää vasten. Saatamme tädin huoneeseensa, autamme vuoteelle. Hän sulkee silmät ja huokaa syvään. – Nyt on hyvä. Silitämme suonikkaita, luurangonlaihoja käsiä, Toinen toisella puolen vuodetta. – Lämpimiä käsiä, täti on hyvillään.

Täti tuntee meidät, mutta ei muista Toisen aiempia käyntejä eikä eilen käynyttä veljenpoikaa. – Löysivät minut vissiin kadulta, sanoo. Toinen korjaa, että kotoa tuotiin. – Niinkö se oli. Sitten: – Elän päivän kerrallaan, en ajattele eilisiä enkä huomisia. – Niin on parasta, sanon siihen.

Tapaamme myös lääkärin, joka kertoo, että fysioterapeutti oli käynyt tädin kanssa kotona tarkistamassa onnistuisiko kotiutus. Fataali sairauskin paljastui tutkimuksissa, ja täti on luuta ja nahkaa, mutta kotiuttamista suunnitellaan! Koska täti ei ole ollut aikaisemmin kotihoidon asiakas, systeemin proseduuri menee niin, että on katsottava se kortti ensin, vasta sitten haetaan laitospaikkaa.

Käymme tädin kotona katsomassa postit. Päätän tyhjentää jääkaapin ja viedä mätänevät ruuat jätesäiliöihin. Vessassa on hirveä siivo ja haju. Mitä ihmettä tapahtui ennen kuin täti päätyi lattialle? Painan oven kiinni ja avaan huoneiston tuuletusikkunat. Kukat ovat kuolleet. Annan niiden olla. ”Eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne”, sanoo Iso Kirja. Täti itse ei tuntenut huoneistoa kodikseen käynnillä, hoitaja kertoi. Hän on jo irti.

Eilen oli koraalikuoron kevätkonsertti. Se merkitsee myös jokaviikkoisten harjoitusten jäämistä kesätauolle. Katsotaan millainen kesästä tulee ja mikä on vointi sekä muu ohjelma syksyllä. Kokonaisuus ratkaisee. Olen viihtynyt hengellisten laulujen parissa. Tuntuu oikealta ja hyvältä, että kerran kuussa voimme palvella sunnuntain messussa. Kuorossa ei ole ollut ikävää kalabaliikkia eikä arvosteluhenkeä. Arvostamme Heli-kanttoria, jonka kärsivällinen ja huumorintajuinen ohjaus on juuri oikeanlaista.

Kuorossa kukin pyrkii parhaansa mukaan oppimaan stemmansa ja soinnuttamaan äänensä kuoron kokonaissointiin. Eilen kuulin kuoron syntyhistorian: eräs laulava seurakuntalainen oli pyytänyt kirkkoneuvoston jäsentä kysymään kirkkoherralta, voisiko seurakunnassa olla korkeatasoisen ja vaativaa ohjelmistoa laulavan kantaattikuoron ohella pienten laulujen parissa viihtyville tavallisille laulajille oma kuoro. Siitä se lähti.

Tänään kävimme kirjastossa äänestämässä ja päädyimme kaupunkimme torikahvilaan kauppareissun päätteeksi vohvelikahveille. Aurinko kilotti ja ihmisten rupattelu tuntui kotoisalta. Iltapäivällä oli taas Suomi-peli ja surku tuli, kun pojat hävisivät Saksalle 4-3, vaikkei niin pitänyt käydä. No, ”koirat haukkuu ja karavaani kulkee…”

Pakko todeta, että tämänkaltaisia viikkoja ei enää toivoisi, meidän voimillamme alkaa olla kysymys selviämisestä. Joka päiväksi oli ohjelmaa, sekin, mutta sitten tuli lisäksi ikävä yllätys, joka mullisti koko viikon ja vaikuttaa jatkossakin. Olimme sopineet olevamme Pikkufriidun kavereina, kun äitinsä halusi kokeilla työhön paluuta yhden päivän viikossa. Jaamme päivät toisten isovanhempien kanssa. Esikoinen on Japanissa orkesterin mukana, Kuopus palasi vasta Kaliforniasta työmatkalta ja on ihan jetlaagissa.

Ja sitten se yllätys, jota olemme tienneet jo pelätä pitkään. Täti ei vastannut puhelimeen maanantaina eikä tiistaina. Toinen ajoi taas toiselle puolelle Uuttamaata tarkistamaan mikä on tilanne. Täti löytyi yöpuvussa eteisen lattialta, mahdollisesti matkalla vessaan oli kaatunut eikä ollut päässyt ylös. Hän oli tietysti kuivunut ja sekava, mutta hämärästi tajuissaan. Hätäkeskus lähetti lääkäriambulanssin ja Täti vietiin sairaalan päivystykseen ja sieltä osastolle. Kaikesta avusta tähän asti kieltäytynyt Täti joutuu nyt hyväksymään, että soster-systeemi palauttaa todennäköisesti hänet muistamattomana kotiin ja aloittaa kotihoitajien ravaamisen aamuin ja illoin. Laitospaikkaa on turha toivoa ennen kuin kotihoito on todettu mahdottomaksi.

Lauantai vei Toisesta mehut silmin nähden, kun oli talon talkoopäivä. Minusta ei ollut oikein mihinkään, pelkkä oman huoneiston imurointi valutti hikeä ja pakotti lepäämään välillä. Sitten kuulin, että talkooporukassa oli taas keskusteltu meidän pihapuista, vaahterasta eri toten. Pahoitin mieleni niin, että uhkasin köyttää itseni puuhun kiinni, jos tulevat sitä kaatamaan.

Koska ystävätapaaminen peruuntui tältä päivältä, otin oksasakset, leikkasin hanhikin alas ja silppusin sen kuivuneet oksat jätesäkkiin. Pikkupiha on ollut aika lailla oman onnensa huomassa. Ihmeesti kevät on kuitenkin nostanut sieltä yhtä ja toista kukkaa kuin vanhasta muististaan. Paraikaa kukkivat vuorenkilpi, lemmikit ja valkovuokot, sinivuokkoryppäistä yksi vielä jatkaa. Kolme tulppaanisipulia näkyy punnertaneen kukan iloa tuomaan. Toinen sahasi jo huhtikuussa syreenistä kuivuneet rungot. Talon pihatalkoot ovat tulollaan, viemme rangat sitten jätelavalle.
Naapuri huomauttelee meidän puolella kasvavasta vaahterasta. Selvähän se; kukkia varisee keväällä, siemeniä lentää kesällä ja syksyllä sataa keltalehtiä. Olen tarkoituksellisesti kuuroutunut huomautuksille, jotka koskevat pihamme alkuperäisestä seitsemän puun rykelmästä kahta jäljelle jätettyä. Tammi on Toisen sielunpuu, vaahtera minun. Vuosien mittaan syntynyt syvä tunnesuhde ei kestä ajatustakaan noiden kahden kaatamisesta. Olemme eläneet niiden kanssa kolmekymmentä vuotta, nähneet niiden kasvun täyteen loistoonsa. Kun me muutamme, puut jäävät, emmekä voi enää suojella niitä. Mutta me etsimme uuden pihan ja uudet sielunpuut.

loistavasti toimiva hyvinvointivaltio, demokratia ja maailman onnellisin kansa. vanhusten hoito hunningolla, lastensuojelu ei suojele lapsia, soteuudistuksen romahtanut lautakasa politiikan takapihalla. vallankahvaa hamuaa yksi jos toinenkin, mutta paraneeko asiain tila?

Mosambik, Notre Dame, Compensate. Arvoista on kysymys, kun raha liikkuu.

Lienen äänestänyt melkein kaikissa elämäni aikana eteen tulleissa valtiollisissa ja useissa kunnallisissa vaaleissa sitten täysi-ikäistymisen. Jos kaikkien vaalien kaikki yhteenlasketut lupaukset olisi myös toteutettu, ei enää tarvitsisi äänestää. Vaan kun ei. Likipitäenkään. Poliittiset puhurit pöllyttävät hyviä ja kauniita aikomuksia pursuavia edustajiamme Arkadianmäellä.

Pidän kuitenkin sekä oikeutenani että velvollisuutenani käydä jättämässä numeron muodossa kommenttini siitä suunnasta, mihin arvoisat edustajat aikovat maan asioita reivata. Varsinaisella vaalipäivällä ei ole meikäläisten elämässä mimmoistakaan hohtoa. Kahteen kuoreen suljettu numero ja allekirjoituksella kuitattu ääni on nytkin jätetty ennakkoon. Käsitys viiteryhmästä on ollut vakaa.  

Kävipä eka kertaa elämässä siten, että huitaisin numerot liian huolettomasti. Piti kysyä varmuuden vuoksi uusi lappu, kun arvelin, ettei eräs numeroista tarpeeksi muistuttanut kopissa näkyvillä olevaa mallia. Asia järjestyi ilman mutinoita vain repimällä ensimmäinen lappu itse virkailijan edessä ja täyttämällä uusi kopissa vähän huolellisemmin. 

Ainoa vaikeus äänestyksessä on löytää aatteellisesta viiteryhmästä sopiva yksilö, kun juuri ketään ei tunne. Lehtien ja tienvarsien mainoksista ei ole siihen mitään apua. Netistä löysin sellaisen ehdokaslistan, jossa oli koulutus/ammatti ja ikä, mitkä tiedot ovat mielestäni tärkeitä. Myös kuvasta pystyy arvioimaan henkilöä. Otin kolmen ehdokkaan numeron muistiin ja päätin yön nukuttuani valita heistä jonkun intuitiolla vasta äänestyskopissa. Toisella oli oma listansa ja systeeminsä. Äänestäjinä ei ole tiliä tehty toisillemme, kehen on päädytty, mutta kyllähän ne aatteelliset sympatiat ovat vuosikymmenten saatossa ilmenneet.

Eilen hipsin metsäpolun vieriä mäkeä ylös ja toista alas niin varovasti kuin taisin. Polut ovat vielä aivan jäässä, vaikka lumet ympäriltä ovat jo sulaneet. Tarkoitus oli tutkia joko sinne pääsisi lenkille. Ei ihan vielä. Mutta ehkä pääsiäisen aikaan.
Palasin sitten runsas kimppu pajunkissaoksia repussa. Koulun ohi kävellessä sain alakoululaistytöltä ihanan hymyn kera ’moin’, kun hän viiletti ohi pyörällä. Teki mieli huikata perään, että kaunis kypärä sulla, kelpais pitää päässäkin!
Tänään kävimme kaupassa, jossa oli ihan eri tunnelma kuin perjantaina, jolloin yleensä käymme viikonloppuostoksilla – ja moni muukin – parkkihallissa on täpötäyttä ja kassoilla jonoa. Tiistaina on väljää, ilmankos Toinenkin niin mielellään menee silloin ostoksille.
Suvun nuorimmainen, Pikkufriidu täytti tänään puoli vuotta. Hän on meidän sydänkäpysemme!