Nykyään on tapana päivitellä, miten ihmeessä ihmiset lapsesta alkaen ovat jo tulleet nettiriippuvaisiksi. Puhelin ei ole enää taskussa eikä laukussa, se on kädessä koko ajan. Tunnen ihmisiä, jotka seuraavat taukoamatta maailman uutisvirtoja useilla eri kielillä pysyäkseen tietoisena vähintään reaaliajassa ja mieluiten ennen muita. On hyörittävä sosiaalisen median keskusteluissa kokeakseen olevansa olemassa. Sitten päivitellään saastan ja valhetiedon määrää ja laatua voimatta kuitenkaan valita itseään sieltä pois.

Elämme ahdistavaa aikaa, uutisissa paljastetaan päivästä toiseen ikäviä asioita. Elämä on täynnään epäeettistä, jopa rikollista oman edun pyyntiä. Katsotaan oikeudeksi murhata sanoin, hylkäämällä ja riistämällä toiselta elämä. Tutkiva journalismi pöyhii asioita ja tuloksena on, mistä vain kuopaistaan pintaa syvemmälle, sieltä paljastuu mätäpesäke. Turha kysyä, milloin maailmastamme tämmöinen on tullut. Aina näin on ollut, emme vain olleet tietoisia. Raja oikean ja väärän, hyvän ja pahan välillä liukuu ja aaltoilee. Pohjimmiltaan rajankäynti tapahtuu sisällä meissä itsessämme.

Omalta osaltani olen ratkaissut maailmantuskan säätelyn tekemällä valintoja. Katson yhden uutislähetyksen päivässä, jätän toisinaan lehden uutisosan lukematta tai silmäilen vain otsikot. Voin valita leffakerhon jo valikoidusta ohjelmasta pois sellaiset, joiden aihepiiri ei minusta juuri nyt tunnu hyvältä. Television ja maksukanavien ohjelmiston valikointi on vaikeaa, aina ei osu oikeaan. Vähän aikaa katsottuamme saatan kysyä Toiselta: mitä tästä ajattelet – ja usein toteamme yhdessä, ettei tämä edistä hyvinvointiamme millään tavoin.

Maailmassa on tarjolla rajattomasti kaikenlaista. Valintaa voi tehdä. Joskus myös vetäytymällä ajoittain hälisevän ja päälle tunkevan elämänmetelin keskeltä hiljaisuuteen. Sitä voi tietysti kutsua myös pään pistämiseksi pensaaseen. Vaan omapa on pääni.  

Kaduilla ja poluillla on niin pelottavan liukasta, että täytynee tyytyä viettämään upeaa kevätsunnuntaita kotosalla lekotellen. No, senhän me osaamme. Jos tällaisia lämpötiloja ja aurinkopäiviä vielä riittää, lumivallit sulavat vauhdikkaasti ja jäiset polutkin, vaikka hitaammin.

Poika ja pojanpoika käväisivät eteisessä. Olivat hyvällä tuulella, hakivat auton lainaksi laskettelureissua varten. Ensin hakevat Murun jumppakerhosta, sullovat kamat autoon ja kaasuttavat tielleen.

Meille autottomuus on eri elämänvaiheista aika tuttua. Emme ole koskaan ennen olleet autosta riippuvaisia, mutta tässä elämänvaiheessa olisimme kyllä jumissa kotiympyröissä ilman. Lainaamme silti pojille mielellään kulkuneuvoa tarpeen vaatiessa. Varaudumme hakemalla ennakkoon kaupasta ruokaa riittävästi. Mikäpä meidän on ollessa.

Kadut ovat karseassa kunnossa. Autot jytisevät polanteissa, hulevedet loiskuvat. Kävelyteille ei mummoväki edes uskaltaudu. Tämä on myös talvea ja tiesimme tulevaksi, kun taannoin iloitsimme hiljaisista lumisade- ja energisistä pyrypäivistä.

Katselin vanhaa dokkaria ’vuosisadan pakkastalvesta’, jollainen sanottiin olleen 1985-1986. Olen ollut tuolloin työelämässä, ja perheen aika on ollut kiihkeimmillään. Dokkarin näkökulma oli miesten – miten ulkotöissä, rakennuksilla, satamissa, meriliikenteessä sekä ihmisten ja tavaroiden kuljetusalalla pärjättiin pakkasen kanssa. Ongelmana olivat jäätyvät vesi- ja lämpöputket. Omaan muistiin ei ole tallentunut erityisiä jälkiä tuosta talvesta. Tässä on eletty nyt pakkaslukemin yhtä rankkaa talvea, ainakin pohjoisessa. Ehkä moni rakennustekninen asia on myös paremmalla tolalla kuin tuolloin. Mutta silloin ei puolestaan uutisoitu lumituhoista ja pitkistä sähkökatkoista. Myytti kovaa pakkastalvea seuraavasta kuumasta kesästä romutettiin tilastojen valossa. 

Sään ääri-ilmiöiden yleistyminen on jo ennustettu, ja meneillään oleva vuosikymmen todistaa sen pitävän paikkansa. Kaikenlaisia talvia ja kesiä on siis tiedossa. Kekseliäisyys ja selviämiskeinot arjessa nousevat vielä arvoon arvaamattomaan.

Katselimme televisiosta hiippakuntamme ja kirkkomme uusimman piispan, Kaisamari Hintikan, virkaanasettamista Espoon Tuomiokirkossa. Sateenvarjokulkue hiippakunnan tiloista kirkkoon olisi ollut juhlava näky keväisempään vuodenaikaan, toisenlaisessa säässä. Paljon oli piispoja ja pappeja sekä alttarilla että penkeissä, mutta huomion arvoista oli  nuorten näkyvä osuus sekä ehtoollisavustajina että kuoro-osuuksissa ja puhallinsoittimissa.  

Piispan viitta ja päähine olivat Aalto-yliopiston nuorten suunnittelijoiden työtä, värinä murrettu punainen. Kokonaisuus oli yksinkertaisen levollinen ja tyylikäs, koristeena vain aurinkosymboli, joka oli myös piispansauvan koristeaihe, ja pieni risti. Kaisamari-piispan saarnan pääajatus oli taivaan valtakunta keskellämme. Sanoma oli selkeä ja modernisti sanoitettu: muurien rakentajaksi ei tule ryhtyä, rajoilla sulkea toisia pois. Rajat ovat meissä itsessämme. Kuten rikkavilja ja hyvän leivän vilja saavat kasvaa rinnakkain vainiolla. Vasta elonkorjuussa ne erotellaan, ja rikkavilja joutuu poltettavaksi. Näin Jeesus opetti,  käyttäen viljavainiota taivaan valtakunnan vertauskuvana.

Niin hyvältä se tuntuu, että juuri meidän hiippakuntamme sai viisaan – ja hymyilevän –  naisen piispakseen. En ehkä näe sitä päivää, että arkkipiispana olisi nainen, mutta kunpa Kaisamari ei jäisi ainoaksi piispojen joukossa. Kirkkomme seurakunnissa on paljon naisia sekä pappeina että seurakuntalaisina, miksi ei myös johtotehtävissä.

Ohhoh ja kuperikeikkis, mihin ihmeessä tämän viikon päivät ovat kadonneet! Ei paljon mitään erityistä, tätä ihan tavallista vain: sopimisia, tapaamisia, somepäivitystä, lukemista, jutustelua Toisen kanssa, kuoroharjoitus, kotiaskareita, kauppareissu ja vapaakävelyä yksin lumivuorien keskellä aurinkoisena talvipäivänä. Jos olisin niitä, jotka mittaavat olemisen oikeuttaan aikaansaannoksilla, saattaisin olla tyytymätön. Vaan minäpä olenkin tyytyväinen. Aika ei käy pitkäksi eikä ole koskaan kiire minnekään.

Sitä se onni on, ettei hetkeen katso taakseen eikä eteen.       -Tommy Tabermann
 

Leffakerhon helmikuun avausfilminä oli James Ivoryn käsikirjoittama ja Luca Guadagninon ohjaama koskettava rakkaustarina. Se keskittyy 17-vuotiaan muusikkopojan, Elion,  ja professori-isänsä assistentiksi kesän ajaksi saapuvan amerikkalaisopiskelijan, kolmikymppisen Oliverin ystävyyden kehittymiseen rakastumiseksi. Tapahtumain maisemana on Pohjois-Italian kesä. Nuorukaisen roolissa kaunis Timothee Chalamet tekee loistavan, Oscar-ehdokkuudella noteeratun roolityön, Armie Hammer Oliverina yltää myös uransa parhaimpaan. Käsikirjoitus on tasapainoinen, ja kuvaus välittää aistillisuudessaan hienosti päähenkilöiden välillä heräävät tunnekuohut sortumatta hetkeksikään banaalisuuteen.  – Elokuvan tarina on kokonaisuutena kaunis ja herkkä, myös Italian aurinkoisen maiseman annetaan puhua. Jos olisin lukioikäisten opettaja, suosittelisin oppilailleni tätä elokuvaa ( kaikenkarvaisten pornofilmien tilalle). Ehkä tämä lisäisi myös tyttöjen ymmärrystä seksuaalisuuden moni-ilmeisyydestä.

***Vaikka esittelemäni leffat olenkin nähnyt leffakerhon näytöksissä, esittelen parhaita siksi, että monet näistä palkituista, ei kaupallisista leffoista tulevat myöhemmin jollekin televisiokanavalle.

Kirjoittajalla on toisinaan selkeän aiheen pula, toisinaan taas valinnanvaikeus. Mikä onkin, sitä voi hoitaa alkamalla kirjoittaa ja katsomalla mihin teksti alkaa ohjautua. Monta kertaa on otsikko vaihtunut, kun lauseet alkavat puhua omiaan.

Tyypillisempi tilanne on, että teksti soljuu sujuvasti lauseesta toiseen, mutta haeskelee sanottavaansa. Kirjoitettuaan puoli arkkia, kirjoittaja havaitsee, ettei ole sanonut mitään tähdellistä. Roskakorin ahnas kita odottaa.

On kirjoittajia, joiden sisäinen mielipidemylly jauhaa aamusta iltaan, usein myös yön yli. He vaikuttavat oman elämänsä sisällön tuottajilta. Samat ajatukset toistuvat, oman elämisen tavan, näkemysten ja arvomaailman paremmuuden todistelu ei pääty.

Toisaalla voi olla niin, että sisäinen giljotiini leikkaa kärjekkäimmät sanomiset. Ne eivät sovi kuvaan, joka kirjoittajalla on itsestään. Tai kirjoittajan itsetunto horjuu, hän pelkää osoittautua omituiseksi yksityisajattelijaksi, jonka tuumailu ei tavoita vastakaikua.

Kirjoittaja ottaa käyttöön kehittämänsä metodin. Se toimii niin, että kirjoitetaan yksi lause, ihan mistä aiheesta tahansa ja jatketaan ajatusta toisella lauseella, joka vähintään ohuesti liittyy edelliseen. Kolmas lause päättelee ajatuksen, toimii siis pisteenä.

Kirjoittaminen harrastuksena on ajatusten, tapahtumien ja tunnelmien sanoittamista. Julkiselle alustalle kirjoittaminen on itsekurin alaista toimintaa, joka ottaa huomioon mahdollisen satunnaisen lukijan. Kirjoittaja ei ole toimittaja, ei pyri uutisten välittäjäksi eikä kaupalliseen hyötyyn.

Kirjoittajalle on turha tulla sanomaan, mistä pitäisi kirjoittaa, mistä vaieta. Vapaa sielu on itseohjautuva, ei anna määräillä sanomisiaan. Mikä on sanoitettava, se on oikeus sanoa, miellytti satunnaista lukijaa tai ei.

RUNOT

Stina Saari   Änimling   Teos 2018

Kirjallisuuden opiskelija Stina Saari kokeilee ultramodernia runomuotoa, jossa sanat hajotetaan sekä riveillä että sivuilla ja luodaan kieltä uusiksi. Kustantajan mielestä ”Saaren ilmaisu on monipuolisuudessaan järisyttävää. Kieli särkyy, säikkyy, naksuu, jytisee ja laulaa. Sanat yrittävät keksiä itseään uudestaan – väkivalta koskee myös kieltä ja kommunikaatiota. Änimling on raaka, tärkeä, omituisella tavalla hauska ja erinomaisen tärkeä runokokoelma.” Lukija saattaa olla ihastunut, kummastunut, pöyristynyt ja ties mitä muutakin tavaillessaan sinne tänne paiskottuja irtokirjaimia, uusiosanoja ja riveihin järjestettyjä lauseita, joiden merkityssisältö, jos sitä on, jää hämäräksi.   – Tähän suuntaan osa runonkirjoittajista on menossa ja osa lukijoista seuraa, osa ei. Ojensin kirjan Toiselle ja kysyin mielipidettään. Toinen avasi kirjan umpimähkään ja hetken päästä ojensi kirjan takaisin kommentilla: ’yksi aukeama kertoo kyllä kaiken olennaisen.’

*

Satu Manninen   Camouflage   Gummerus 2018

Kuvataiteen maisteri Satu Mannisen (s. 1978) kuudes runoteos on muodoltaan perinteinen, mutta ilmaisultaan moderni, täynnä kuvaviidakon uhkeaa moniaistillista värinää.   – Tämän perusteella lukisin mieluusti aiemmatkin runokokoelmat. Tuore, ilmaisuvoimainen kieli on aina ravitsevaa runojen maailmaa rakastavalle.

Hämärässä hohtava pöytäliina, koppakuoriaisia halkeamia kulumia / pehmeän kaarevia puun syitä. Nainen sähkön rätinässä / haarukkakehrääjä pörröinen karvoitus tummat siipisuonet / otsalohko tyvitumake hallusinaatiot, hänen piirteidensä aarniometsä / sateessa kiiltävien lehtien pinta, varjot kasvoilla kuin lyijykynän jäljet, / sairauden runtelema kasvusto.

*

Heljo Mänd   Taivaan uni  suom. Anna Kyrö, kuvat Kaisa Kyrö   Atraine&Nord 2018 (2010)

Elämäntyöstä palkittu virolainen ”kirjailija kertoo kuolleiden lasten elämästä taivaankaltaisessa olotilassa.” Runot kuvaavat lasten lohduttavan surevia vanhempiaan. Runot on kuvitettu suomentajan toimesta kaunein maalauksin. Erityinen kirja lohduttanee lapsensa menettäneitä vanhempia.  – Kirja on kuin koru.

Me solmimme auringosta / seppeleen päähämme. / Kas ihmettä! Samassa pimeys / poistuu ympäriltämme. // Ehkä seppel on rajapuomi, / ylitsepääsemätön. / Sen säteet pysäyttävät / Pimeyden rynnäkön. // Se koruksi päähämme juurtuu, / siitä kasvaa aurinkopuu./ Sen ikivihanta latvus / meitä suojaamaan kaareutuu.  

*

ROMAANIT

Olli Jalonen  Taivaanpallo   Otava 2018

Viime vuoden Finlandia-palkinnon saanut romaani vahvisti jälleen Jalosen suvereeniuden sanataiteessa. Tarina kertoo Angus-pojasta, jonka vanhemmat kohtalo on heittänyt Saint-Helenan saarelle 1600-luvulla. Älykäs poika kohtaa englantilaisen tutkijamiehen ja saa tältä tehtävän. Saaren eristyneessä ja omalakisessa ilmapiirissä poika kasvaa ja jatkaa tehtäväänsä, kunnes olosuhteet käyvät niin vaikeiksi, että äiti toimittaa pojan jäniksenä Lontooseen matkalla olevaan laivaan.  – Romaani ottaa lukijan heti taikapiiriinsä ja pitää imussaan loppuun asti. Angus-poika on erityislaatuisen lahjakas, selviytyjä. Jalosen ei tarvitse kikkailla takautumilla eikä muilla tempuilla, lukijan mielenkiinto pysyy herpaantumatta ajantasaisessa, seikkailunomaisessa tarinassa loppuun asti. Lukija jää oikeastaan odottamaan tarinaan jatkoa. Tarinassa liikutaan taikauskon, kahlitsevan kristinuskon ja tieteen rajamailla tavalla, joka houkuttaa lukijankin ajatukset seikkailuihin. Lue ja ihastu!

*

Enni Vanhatapio  Absentia  Gummerus 2018

”Omaäänisen tekijän raikkaasti dialogivetoinen nykyromaani – – – villi ja traaginen aikamatka Lontoosta Suomeen, lapsuuden ja nuoruuden tuhnuisiin, lämpimiin ja sokeisiin hetkiin.” Ihmissuhteiden merkillepantavin piirre on poissaolo, kohtaamattomuus, ahdistuneisuus.  – Joo, on nykyromaani. Vierastin alkuun dialogia, jossa kieli poukkoilee englannista suomeen. Siitä tulee puolikielinen, ohipuhumisen olo, eikä sanottava pysy kasassa. Loppua kohti teksti paranee. Tekstin tekijästä on kyllä kehkeytymässä sanataituri, kunhan sanoitettavana olisi muutakin kuin loputonta ahdistusta.

*

Laura Manninen  Kaikki anteeksi  WSOY 2018

Keski-ikäisen viestintätyöläisen ja opiskelijan, Laura Mannisen esikoisromaanin aihe on ”väkevä puheenvuoro parisuhdeväkivallasta, häpeästä ja vaikenemisen kulttuurista.” Tarina alkaa, kun Laura, itsenäinen feministinainen tutustuu Mikkoon, joka on äärimmäisen hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattinen mies. Suhde etenee vauhdikkaasti ja aluksi kaikki tuntuu täydelliseltä. Kunnes. Mannisen kuvaus narsistisen persoonallisuushäiriön vaikutuksesta parisuhteessa on äärimmäisen intensiivinen ja silmiä avaava.  – Suorastaan pelottavan todentuntuinen tarina vie lukijan mennessään niin, ettei lukija pysty laskemaan kirjaa kädestään. Mannisella on vahvan kirjoittajan ote, taito luoda jännite ja purkaa se hallitusti. Aihe on aina ajankohtainen ja tärkeä.

*

Merete Mazzarella  Alma – edelläkävijän tarina  suom. Raija Rintamäki  Tammi 2018

Ahkera esseekirjailijamme Mazzarella paneutuu 1870 syntyneen tutkijanaisen, v. 1900 tohtoriksi väitelleen Alma Söderhjelmin sanatoriossa vietettyjen viimeisien vuosien ajatuksiin, muistoihin ja tunnelmiin. Erityisen naisen erityinen elämäntarina ansaitsee tulla kerrotuksi tosiasioihin pohjautuen ja fiktiivisillä mietteillä täydennettynä, olihan Alma S. Suomen ensimmäinen naisprofessori aikana, jolloin naiset joutuivat anomaan vapautusta sukupuolestaan päästäkseen opiskelemaan yliopistoon ja tullakseen nimitetyiksi valtiollisiin virkoihin.  – Mielenkiintoinen naiskohtalo, mielenkiintoisesti ja taidokkaasti eläytyen kerrottuna.   

*

Maarit Verronen  Hiljaiset joet  Aviador 2018

1965 syntyneen, palkitun kirjailijan tuotanto on laaja. Uusimmassa romaanissa on erikoinen aihe, maapallon tuhoutumisen jälkeinen aika ja uuden ihmiskunnan kehityksen alku. Verronen on pyrkinyt luomaan uskottavan mahdollisuuden pelastautua katastrofista. Tulevaisuudentoivon kantajina romaanissa ovat monenlaisista elämänvaiheista selviytymisen kokemuksia saanut nainen ja viisi lasta, jotka nainen ottaa huolehtiakseen. Huolimatta tarinan dystopialuonteesta, synkkyys ja toivottomuus ei hallitse tapahtumia.  – Tällainen tarina ei ehkä ole mielilukemistoani, mutta luotin kirjailijaan enkä pettynyt. Kyllä yksi mahdollinen tulevaisuuskuva voi tällainenkin olla. Selviytymiskamppailu maailman tuhosta romaanin aiheena on haastava. Kannattaa lukea.

***

Leffaihmisinä olemme tietysti kiinnostuksella seuranneet myös Aku Louhimiehen viisiosaista tv-versiota Tuntemattomasta sotilaasta. Kaikki edelliset elokuvat aiheesta olemme nähneet moneen kertaan, kirjankin olen viimeksi lukenut 2016. Kuten tuolloin kirjasin Lukunurkkauksen kommenttiini, Linnan teos on nimenomaisesti kuvaus suomalaisesta miehestä sodassa eikä pyri autenttisten sotatapahtumien kirjaamiseen. Miten äärimmäisissä olosuhteissa rintamalla miehestä puristuu esiin hänen rohkeutensa, pelkonsa ja perimmäinen luonteensa.

Uuden sukupolven parhaat näyttelijät onnistuvat hahmojensa luomisessa hienosti, erityisesti Aku Hirviniemi, Eero Aho, Jussi Vatanen ja Johannes Holopainen. Taistelutapahtumilla ja verisillä ruumiilla ei liikaa mässäillä, Louhimies antaa tilaa myös hiljaiselle tapahtumattomuudelle ja sotaväsymykselle. Kannaksen ’taipumaton’, Antti Rokka, nousee Louhimiehenkin versiossa (Ahon ansiosta) suomalaisen oikeudenmukaisuuden ja sisun perikuvaksi. Naisten rooli jää yllättävän vähäiseksi, onneksi myös aito ja lämmin karjalaisperhe (Paula Vesala Rokan vaimona, ja lapset) on mukana.

Viimeinen jakso kerää sodan surkean lopun sirpaleet yhteen. Kuolema, taisteluväsymys ja sotapsykoosi saavat kasvot, kuten todellinen tavallisen miehen sankaruuskin. Upseerien vieraantuminen rintaman todellisuudesta nousee lopussa vahvasti esiin. Riipaiseva on välähdys Koskelan Elinasta, joka menetti kaikki kolme poikaansa sodalle sekä Rokan Antin paluu perheensä luo, kun Karjalan koti oli menetetty.  – Louhimiehen viisiosaiseksi sarjaksi tehty tulkinta antaa hienosti oikeutta hyville näyttelijäsuorituksille ja tuo rintaman tapahtumat katsojan iholle. Kostein silmin katsottavaa.