…olimme kirkossa kuulemassa Jukan lähtösaarnaa. Seurakunta oli runsaslukuisena paikalla. Eläkkeelle jäävän rovastin sanoissa oli aistittavissa lämmintä haikeutta. Tämän poimin saarnasta sydämeeni: ihmiset tarvitsevat parantavia ja hoitavia sanoja.

 Jukka-pappi on ollut töissä samassa kaupungissa ja samassa seurakunnassa 42 vuotta. Hän on hoitanut aluksi nuorisopapin tehtävää ja valittu sitten kappalaisen virkaan. Voinee sanoa, että hän on sitoutunut seurakuntapapin työhön kotikaupungissaan. Viran vastuualueina ovat viimeksi olleet diakonia ja retriittityö. Saarnojaan ja erilaisia seurakunnan tilaisuuksia Jukka on rikastuttanut gospel-musiikilla, baritoninsa ja kitaran kera.

Oman lähtöjuhlani jälkeen olen ollut kolmessa lähtöjuhlassa, tämä oli neljäs. Kukin on tullut vuorollaan niille vuosille, joista kainuulainen diakoniarovasti sanoi lähtöjuhlassaan: ”nyt rinnus aukee”. Hevosvaljaisiin liittyvä vertaus kuvastaa tunnelmia, kun saa jättää kuorman ja valjaat ja kirmata vapaille laitumille.

Tämän aamuisen hesarin sivuilla oli mielenkiintoinen artikkelisarja itsenäisen Suomen sukupolvista. Löysin itseni ja lapsemme, ensimmäiset lapsenlapsetkin. Tajusin jatkumon merkityksen, myös sen, miten yhteiskunnallinen ja maailmanpoliittinen tilanne säätelee kunkin sukupolven elinehtoja. Geenitutkimus kaivautuu sukujen jatkumoihin ja tuo uutta tietoa siihen, ettei kaikki mitä elämä tuo tullessaan, ole ihmisen itse valittavissa.

…ovat tänään kaunis muisto vain.

Sen sijaan eilisen uutinen on tänään entinen uutinen.

On hyvä, että toimittajien ja kuvaajien lauma tallentaa tapahtumia, mutta kenen tekstiin voi nykyään enää luottaa. Globaalin uutisoinnin taustoilla häärivät kaiken maailman trollit. Kotimainen versio: valtiokoneisto vuotaa kuin seula. ’Luottamuksellinen’ sähköposti on takuuvarmaa kohu-uutiskamaa, kun odotellaan oikeaa hetkeä.

Kukapa olisi uskonut, että ’maailman parhaan hallitusohjelman’ kokoaja ja suurin toivein ja hyvässä uskossa toteuttamistyöhön lähtenyt pääministeri hulautetaan ongelmajätteeksi sähköpostia vilauttamalla. Hallituksen kaatajat eivät ehkä arvanneet, että tämä kömpii kanveesista saman tien ja palaa intoa puhkuen tantereelle.

Nyt jännitetään, kenen kasvot nähdään jatkossa pääministerin paikalla.

Kaupunkimme on joka syksy järjestänyt ilmaisen rokotuksen riskiryhmiin kuuluville terveyskeskuksessa. Siellä remontoidaan taas jotain, niinpä mummot ja papparaiset sekä muu riskiryhmäväki on ohjattu keskustan lukion tiloihin saamaan piikkinsä. Liikuntasaliin oli pystytetty kuusi rokotuspistettä, kukin näkösuojan takana. Ihmiset odottelivat aulatilassa numerolappu kourassa.

Odottaessani katselin parkkihallin puolelta tulijoita, jotka kävivät ihmettelemässä portaikon yläpäässä, miten pyörätuolilla tai rollan kanssa pääsee 12 rappua alas. Punaisen Ristin vapaaehtoisia oli kolme, eivät ehtineet tai huomanneet auttaa. Mehutarjoilun hoitaja neuvoi tulijat kiertämään koko valtavan lukiokompleksin alueen pihan puoleiselle sisäänkäynnille, jonne taas ei saa ajaa autolla. Olisiko ollut suuri vaiva panna ilmoitukseen ohje, mikä neljästä sisäänkäynnistä on esteetön? Kadun puolelta pihaovelle olisi ollut lyhyt matka.

Avasin sanaisen arkkuni asiasta ja pyysin välittämään palautteen järjestäjätaholle. Muistinkohan edes kiittää ilmaisesta piikistä, niin tuohtunut olin toisten puolesta.

Menemme yhdessä tervehtimään Tätiä. Hän ei kuule ovikelloa, mennään avaimella sisään. – Huhuu? huutelemme eteisessä. Täti tulee olohuoneesta. – Ai, vieraita oikein. – Tulimme adventin merkeissä moikkaamaan. Juotaisko yhdessä glögit?

Toimme mukana pienen ruukkusypressin. (Toinen asentaa siihen led-valonauhan adventin kunniaksi.) Täti haluaa sypressiruukun olohuoneen ikkunalle. Hetken päästä Täti vaatii ledvalon pois, ettei se vain unohdu yöksi päälle. Turha selittää, että siitä ei ole vaaraa eikä vie sähköä paljon. Se siitä valoilosta.

Löydän kattilan ja kuumennan glögiä meille. Lämmitän pannulla leipomosta haetut joulutortut. Sytytän kynttilänkin. Täti rauhoittuu kanssamme juomaan, maistelee piparia ja syö tortun. Seinäkalenteri näyttää lokakuuta. Käännämme yhdessä marraskuun historiaan ja joulukuun esille. – Onko jo adventti, kysyy Täti taas. – En ole yhtään ajan tasalla.

Omahoitaja tulee käymään. Päivitetään kauppakassitilausta. Kun hoitaja menee, Toinen jututtaa Tätiä olohuoneen puolella, minä keräilen sillä välin tyhjiä rasioita kuivauskaapista. Kaappi on niin täynnä, että tulevat syliin, kun oven avaa. (Ateriapalvelun huono puoli on muovijätteen määrä!) Rasioita tulee kolme paperikassillista, viemme ne lähtiessämme jätekeräykseen.

Ennen lähtöä ehdotan, että laulaisimme jonkun adventtivirren. (Täti on ollut innokas kirkossa kävijä.) Laulamme yhdessä virret 2, 7 ja 15: Avaja porttis, ovesi ja Valmistu Herran kansa. uudempikin virsi menee: Tiellä ken vaeltaa,  ”Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna. Saavu jo kuningas luoksemme täyttämään toivomme”.

Runot

Jouni Inkala   Tee kunniaa, tee kunniaa   Siltala 2019

Kansainvälistäkin huomiota saaneen runoilijan kolmastoista runokokoelma on kunnon annos tiivistä ja painavaa runoa. Erikseen on syytä mainita, että kustantaja on osoittanut arvostustaan kirjan erikoisen kauniilla ja tyylikkäällä ulkoasulla, joka on Elina Varstan käsialaa.  – Inkalan runous ei ole helposti aukeavaa. Ehkä juuri siksi, kun joku runo äkkiä avaa sisäisen maisemansa, lukija sävähtää, lumoutuu. Tämän opuksen haluan runokirjastooni, että voisin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

*

Proosa

Tua Harno       Oranssi maa   Otava 2015

Helsinkiläissyntyinen (1984) kirjailija Tua Harno on koulutukseltaan sekä teatteritaiteen että oikeustieteen maisteri. Esikoisromaani Ne jotka jäävät voitti Pentti Saarikosken juhlavuoden kirjoituskilpailun vuonna 2012. Oranssi maa on Harnon toinen romaani, kertomus Australian kaivospaikkakuntien elämästä. Se on myös monen suhteissaan särkyneen ihmisen kohtaamisten tarina sekä tarina päähenkilön hurjasta ja uskaliaasta vaelluksesta aavikolle sisimpäänsä etsimään.  – Romaanin tarinaympäristö on erikoinen, brutaalikin, mutta myös taitavasti kuvattu. Tarina on kiehtova ja jännittävä kehityskertomus ihmisistä, jotka ratkaisevat lähtemällä sietämättömän elämäntilanteensa.

*

Tietokirja

Jeena Rancken   Yliluonnollinen kokemus  -Tulkinta, merkitys ja vaikutus   Vastapaino 2017

Sosiaalipsykologi Rancken on tutkinut miten yliluonnollisena pidetyt kokemukset ovat vaikuttaneet kertojiensa elämään, ja miten ihmiset ovat rakentaneet kokemuksistaan ja niiden tulkinnoista merkityksen elämälleen. Teos käsittää 371 sivua, otos kokemuksia kuvanneista on verrattain pieni, joskin antaa myös kuvaa siitä, miten yleisiä tai harvinaisia yliluonnollisina koetut tapahtumat väestötasolla ovat. Tutkija varoo ottamasta kantaa yksittäisten kertomusten tulkintaan. Koska samassa kopassa ovat unet, ennetarinat, ufo- ja humanoiditarinat, ruumiista irtautumistarinat sekä erilaisten henkien ja ’voimien’ kohtaamisten kuvaukset, materiaali on kirjavaa eikä anna mahdollisuutta tehdä kestäviä johtopäätöksiä.   – Tutkimus oli mielenkiintoinen lukea siksikin, että se vahvisti epäilyksiäni, miten vaikea monessa tapauksessa on rajanveto yliluonnollisena pidetyn kokemuksen ja mielenterveydellisen häiriön aiheuttaman kokemuksen välillä. Monenlaisia kokemuksia ihmisillä joka tapauksessa on eikä kokijan osa ole helppo eikä kadehdittava. Usein he jäävät yksin pohtimaan koetun merkitystä ja kantamaan erilaisuuden stigmaa.

*

Matkakirja

Helena Petäistö   Bryssel, Strasbourg, Luxemburg   Otava 2019

Tavallaan kirja on myös tietokirja, sillä toimittaja Petäistö, joka on työkseen sukkuloinut EU-kaupungeissa, hän jos kuka osaa kertoa oleellisen paikkahistoriasta, EU-kuvioista ja kyseisten kaupunkien tämänpäiväisestä ilmapiiristä. Lisäksi Petäistöllä on taito kuvailla mielenkiintoisella tavalla omakohtaisen kokemuksen pohjalta EU:n toiminnan keskeiset paikat. Paikkoihin matkustavalle kirja on aarrearkku hotelli-, ravintola- ja ostosvinkkeineen, ja vaikka ei aikoisi matkatakaan, tukeva annos EU:n historiaa ja nykypäiväistä menoa ei liene kellekään pahitteeksi.  – Viihdyin Petäistön sujuvan tekstin ja kirpakan huumorin parissa oivallisesti.

***

Marraskuu, tietty. Päivät tihkuvat paksua hämärää. Kun vain ajatteletkin uloslähtöä, alkaa taatusti sataa isoja räntäriekaleita. Eteläsuomalainen kaipaa jo kovasti lumen valoa, mutta eipä tuota näy. Räntä sulaa saman tien kuin sataakin.

Järjestin itse valittua aivovoimistelua (pitkän suostuttelun jälkeen) hankkimalla applen IPhone-puhelimeni tilalle android-logiikalla varustetun uuden luurin. Se on varsinainen taifuuni aivoapparaatille ja tutustuttaa samalla tehokkaasti oman pinnan venymiskykyyn.

Oikeutettu kysymys kuuluu: miksi meidät ihmispolot sidotaan älypuhelinten avulla kulutusketjuihin, joissa parin kolmen vuoden välein kehitetään mistä tahansa apparaatista aina uusi versio ja kiinnostus entisen päivitykseen myyjäfirman taholta hiipuu. Juuri kun entisen systeemit alkavat olla suurin piirtein hallussa, alkaa nyt uusien haltuunotto. Jos jään henkiin tästä – ja miksen jäisi –paljastan hyvät ja huonot puolet kummastakin. Tällä hetkellä olen vielä vieroitusoireissa.  

Viikko on vilahtanut kuin kissa oven raosta omille teilleen. Kahdenkeskisen arjen rytmi on taas löytynyt, ja voimat palautuneet viime viikon pöllytyksen jäljiltä. Sää on ollut yhtä ja samaa harmaata, johon päivänvalo ei juuri ehdi aamu- ja iltahämärän välissä tuikahtaa.

Päivän lehti tarjoili aamukahvin höysteeksi hiuksia nostattavan jutun kulttuurineuvos Baltzarin omalaatuisesta hovista, johon on houkuteltu alaikäisiä tyttöjä lupaamalla näille tähtistatusta kulttuurineuvoksen taideproduktioissa. Ehtona on vain muuttaa asumaan saman katon alle neuvoksen kanssa, ja katkaista suhteet omaan perheeseen ja poikaystäviin.  

Kunpa tämä olisikin ainoa mätäpaise maan kulttuuri-, talous- tai poliittisessa elämässä. Toisinaan tuntuu siltä, että mihin vain innokas journalisti vihiä saatuaan lapionsa survaisee ja alkaa kaivaa, sieltä nousee löyhkä. Hyväuskoisesti lähdetään näköjään valtiovallankin puolelta tukemaan poliittisesti sopivaa ’slushia’ ottamatta selvää todellisista tarkoitusperistä.