Aamuyöllä kuulin raolleen jääneestä ikkunasta sateen kohinan. Pihassa on märkää, huomenna ei voi mennä lasten kanssa keinuun, ajattelin ja käänsin kylkeä. Kohta valahdin takaisin uniini.

Pilvivaloisaan päivään on miellyttävä herätä. Enää ei ole huolta helteestä. Toinen lähtee aamukahvilta tankkaamaan autoa ja tuo samalla kahvilasta omenapiirasta iltapäiväksi, kun Kuopus tyttöineen tulee käymään.

Tyttöjen vierailu Vaarilan kahdenkeskisessä hiljaisuudessa on yhtä ihanaa mylläkkää. Sieltä he tulevat – ja kas, vaikka kesällä on nähty, he tuntuvat kasvaneen ison harppauksen. Isomuru on aloittanut eskarin, ja Pikkumuru täyttänyt kolme.

Miten olen unohtanut, että kolmivuotiaalla on suunnaton tiedonhalu. Hän löytää Vaarilan huoneista loputtomasti esineitä, jonka kaltaisia kotona ei ole, ja haluaa tietää jok’ikisestä mikä tämä on. Lopulta Mummeli sanoo, että nyt alkaa Vaarin vastausvuoro, jos tänään aiotaan saada kahvia ja jätskiä. 

Pikkumurusta näyttää kasvaneen elohopean kaltainen pieni ihminen, joka on monessa paikassa yhtä aikaa. Isomuru tykkää piiloleikistä ja hänen mielestään Vaarilassa on maailman parhaat piilopaikat. Leikissä on vain yksi pulma: Pikkumuru haluaa samaan piiloon siskon kanssa ja kuullessaan etsijän tulevan, kajauttaa innoissaan: täällä ollaan.

Lähestyvä kuusivuotispäivä mielessään Mummeli koettaa vaivihkaa tiedustaa Isomurulta, mikä olisi kiva synttärilahja. Silmät tuikahtavat toiveikkaana: haluaisin trampoliinin!  

Toinen meistä on kesän mittaan kulkenut harvakseltaan hoitopolkua. Tänään hän lähti taas tapaamaan lääkäriä, nyt puhuvat siitä, mitä kaikkea on edessä näillä näkymin. Odottaminen käy myös voimille. Epätietoisuus ei enää kalva, mutta uusien hoitokuvioiden vaikutus omaan vointiin ja elämän ehtoihin mietityttää meitä molempia.

Suunnittelen itselleni riittävästi tekemistä, kirjoittamisen ja lukemisen hetket ovat mieluisinta, mutta lammaskaalikeiton haudutuskaan tuoksuineen ei ole hullumpaa arkiaskaretta, jopa normaali maanantain pyykkimylly. Toinen huolehti osuutensa syksyn ikkunanpesushowsta lauantaina pois ja voi nyt keskittyä itsensä hoitamiseen.

Ilta toisensa jälkeen on uutisissa ihmetelty lämmintä syyskuuta hellelukemien ennätyksineen. Iloa häiritsee kyllä tietoisuus ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, kun sitä pitäisi päin vastoin saada hidastumaan. Pitkäaikaisvaikutukset huolettavat asiaa tuntevia. Me eteläisen vyöhykkeen asukit huokailemme seuraako tätä pitkä, märkä, talveton pimeä.

Kesä on sentään ollut pitkä ja mitä ihanin! Kaikki kasvu on ollut ennennäkemättömän runsasta ja kukkeaa. Auringonpaiste on pitänyt mielialat vireinä meilläkin, jotka emme enää osallistu läheskään kaikkeen mihin vielä ennen korona-aikaa. Euroopan tilanne ei tosin hyvältä näytä – sodat jatkuvat ja vallannäytön ja -käytön inhat elkeet.

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

ELOKUUN KIRJAT 2024

Tuija Välipakka   Saari josta olen poissa   Siltala 2024

Saari elämän tilan symbolina ja isän kaipauksen ja surun kotipaikkana on tamperelaisen runoilijan ja kirjailijan uusin aistivoimaisen runon kokoelma. Minulle tästä tuli lahja, kaunis, tärkeä, ajankohtainen kirja juuri nyt. Minun saareni on Lapsuusmaani maisema, jota olen elämänvaiheissani paljon miettinyt. Lukijalle on luvassa antoisaa keskustelua kirjan kanssa! 

Lumi murtuu jalan alla   ääni   kristallimurskan helske   kaiken kesää linnunlaulusta tiheä saari miten talvi kumisee   arkunvalkoinen sävel   siinä on kaikki eikä enää mitään   isä   yhä veistät pajua   minä näen sen kaiun jäisen järven yllä.

*

Tove Jansson   Valitut novellit 1971–1997   WSOY 2008

On kausia, jolloin haluan lukea vain novelleja. Toisina aikoina luen romaaneja ja novelleja rinnakkain. Viime aikoina olen alkanut väsyä romaaneihin, varsinkin kaikkein uusimpiin. Tove Janssonilla on ihan oma novellien aihemaailma ja hidas meren rytmi, joka sopii monelle lukijalle. Näitä on ollut miellyttävä lukea erityisesti illalla ennen nukkumaan menoa tai aamuyöllä, jos on valveilla.

*

Elisabeth Strout   Olive, taas   Tammi (Keltainen) suom. Kristina Rikman 2021 (2019)

Strout on verraton kertoja: tiheää, värikästä tapahtumavirtaa, ihmisiä, joiden elämä risteää Olive Kitteridgen kanssa lyhyesti tai pitemmin. Oliven oman elämän käänteitä, hänessä vanhuuden myötä tapahtuvia muutoksia, joissa hän kuitenkin on oma ihanan kirpeä itsensä. Mielestäni Stroutin lahja kirjoittajana on löytää oleellinen kustakin ihmistyypistä ja hyväksyä ominaisuudet sellaisinaan. Kuten Olive, aina.

*

Eeva Tikka   Haapaperhonen   novelleja   Gummerus 2002

Eeva Tikka on yksi viime vuosisadan palkituimpia kotimaisia kirjailijoita. Hän on jäänyt mieleen ensin runoistaan sitten myös romaaneista ja novelleista. Hän on ihmistä syvästi ymmärtävä ja hänen kirjojensa henkilöhahmot puhuttelevat lukijaa ajatuksillaan. Nämä novellit kertovat hiljaisista, maanläheisistä ihmisistä, joita keskellämme kulkee. Tikan teoksia saattaa löytää antikvariaateista, tässä viimeisessä kuten monessa aiemmassakin on myös erittäin aistikas ja kaunis kansi, jossa on taiteilija Saara Tikan viehättäviä maalauksia.   

***

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.

Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.

Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?

Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?

Harry Salmenniemi Sydänhämärä Siltala 2024

Salmenniemi on runoilijana on tuttu lyriikan ystäville. Proosateos ”Sydänhämärä on kertomus hädästä, selviytymisestä ja rakkaudesta. Tarkasti havainnoiva teksti kysyy, mitä tapahtuu, kun kaikki tapahtuu.” Teos jatkaa edellisen, Varjotajunnan tyyliä, jota olen kommentoinut Lukunurkkauksessa, lokakuussa 2023. – Sydänhämärä on tiheätunnelmainen kertomus eräästä ajanjaksosta pienen perheen elämässä, kun tapahtuu liian paljon yhtä aikaa, perheen arki hajoaa ja mies ottaa tehtäväkseen selviytyä vakavasti sairastuvan lapsen, raskaana olevan puolison ja syntyvän vauvan kanssa ylivoimaiselta tuntuvasta tilanteesta. Ahdistavaa, todentuntuista ja ihailtavan kaunista miehen tuntojen avausta.
*
Ina Mutikainen Unohdus Otava 2024

Esikoisromaani on aina kutkuttava tapaus, lukija toivoo, että löytyisi jotain uutta ja raikasta, joka nyrjäyttäisi ajatukset urapoluiltaan ennen kokemattomaan viidakkoon. Esikoiselta ei odota hiotuinta tyyliä ei tietämisen määrää tai korkeaa laatua. Lukija antaa paljon anteeksi, jos kirjoittaja kutsuu mukaan seikkailuun ja viekoittelee näkemään enemmän ja enemmän. Jos vielä viimeisellä sivulla tavoittaa tunteen, että odotukset on täytetty ja vielä yllätysten kera. – No, tässä juuri sellainen esikoinen. Kannattaa lukea!

*
Kristina Carlson Eunukki Otava 2020

Kirja kertoo tarinan Wang Weistä, joka on vanha eunukki. Eunukkien asema Kiinan keisarin hovissa oli ennen maailmassa erikoinen, siihen sisältyi paitsi yksilön sukupuolisuuteen kajoamisen valtaa, myös tiettyä aseman tuottamaa valtaa sen myötä. Enemmän kuin erikoisesta elämänmuodosta, kirja kuitenkin kertoo WangWein ajatuksista. Miten erityinen kohtalo tuottaa hiljaista viisautta, tämän eleettömässä kertomisessa Carlson onnistuu taas nautittavalla tavalla. Siksi kirja on lukijalle löytö.

*

Don de Lillo Hiljaisuus suom. Helene Bützov Tammi 2020 (Keltaiset)

Palkittu amerikkalaiskirjailija elävöittää hetken, joka voisi tässä ajassa tapahtua koska vain: kun kaikki kuvat ja äänet maailman ruuduilta sammuvat. Pelkkä kuvitelmakin tuo hyisen avuttomuuden olon. Miten riippuvaisia olemmekaan kaikista näytöistä, niiden tekniikasta ja yhteyksistä, joita ne välittävät. Miten avuton on ihminen maailmassa, jos ruudut, äänet ja valot sammuvat – syntyy hiljaisuus, missä kuulee vain tuulen.

*

Amos Oz Täydellinen rauha suom. Pirkko Talvio-Jaatinen Tammi 1988

Kirjailija on juutalainen (k. 2018) ja teos kertoo kibbutsielämästä. Päähenkilöitä on useita ja he ovat kaikki paitsi samassa kibbutsissa, myös suhteessa toisiinsa. – Oz on erinomaisen lahjakas juutalaisen mielenlaadun ja keskustelukulttuurin kuvaaja. Valitsin teoksen paitsi tietämäni kirjailijan, myös kirjan nimen vuoksi. Tavallaan petyin ensin, sillä kibbutsin keskeiset henkilöt kävivät loputtomia ja värikkäitä riitoja keskenään. Tässä teoksessa kuvatut naiset ovat kliseistä tyyppiä: räyhäkäs vanha vaimo, nukkemainen nuori vaimo ja miehen unelmiin vastaava rakastajatar. Täydellistä rauhaa koko elämänsä etsinyt mies löytää etsimänsä tavalla, joka selviää vasta viimeisillä sivuilla. Jos jaksaa sinne asti.

---