Jouluviikko tuntuu ennakkoon riittävän väljältä, kun aatto on vasta sunnuntaina ja sekin on samalla neljäs adventtipyhä. Ihanaa, ei kiirettä, ei tungeksimista kaupungilla, ei lahjahuolia. On aikaa inspiroitua, jos niikseen on, vaikka mistä.

Edellisellä viikolla taloyhtiössä vaihdettiin uudet liesituulettimet. Meidän aparaatista katolle menevässä putkessa oli mutka, muissa rivin asunnoissa putki on suora. – Se hoituu, sanoi harmaapartainen hiirenhäntäinen mies, ensi viikolla, tarvitaan vain lisäosa.

Jouluviikon alussa haettiin kinkku ja ruokia jääkaappiin. Ystäväporukalla käytiin syömässä uuden ravintolan joululounas. Ihanan rauhallista. Keskiviikkona hiirenhäntämies apureineen tuli luvattuun aikaan ja ryhtyi puuhaan. Parin tunnin päästä paloi sulake keittiöstä. Muuntaja oli kärähtänyt. Samalla pimeni jääkaappipakastin ruokineen. Lähtivät hakemaan isommasta kaupungista uutta muuntajaa. Sillä välin Toinen viritti pitkällä johdolla mikroon virtaa, että saimme päivän ruoka-annoksemme lämmitettyä. Apuri jäi sille tielleen, hiirenharmaa palasi kahden tunnin päästä uuden muuntajan kera. Pari tuntia meni taas ennen kuin kaikki oli paikoillaan ja keittiössä valot. Työmies lähti ja me siivosimme remontin jäljet keittiössä. Huoh. Toiveenamme oli stressitön viikko ja rauhaisa joulu. Ainahan voi toivoa.

Lehtiä lukiessa törmää lähes päivittäin virheisiin, asiallisiin epätarkkuuksiin, kielellisiin kömmähdyksiin ja huonoon suomenkieleen. Siinä lukija sitten miettii, kenenkähän tekoälystä tämäkin taas on kotoisin ja eikö ammattilainen tarkista tekstiään pantuaan pisteen.

Paikallislehden haasteet ovat sitten vielä erikseen. Tuusulan kunnassa on rakenteilla oleva koulukeskus nimetty kampukseksi. Riippumatta siitä, mitä alkuperäinen latinan termi merkitsee, ihmisille nostaa hikeä, että taas on otettu sanalaina jostain muualta eikä koulua saa sanoa kouluksi, jos sen liikuntasalia voi käyttää iltaisin vaikka aikuisten urheiluryhmien harrastetilana. Järvenpään kaupungissa ’betonibrutalismityylisen’ kirkkoon tehdään miljoonaremontti. Kirkon jäsenkadon kuristamia resursseja riittää ihmeesti kaikkeen. Monen paikallisen mielestä kaupunki kaunistuisi räjäyttämällä kyseinen bunkkeri taivaan tuuliin. Keravalta on lehden mielipidepalstoille noussut mielipaha joululauluista. Kaupungin kouluissa on kielletty laulamasta joululauluja, joissa on hengellistä sisältöä. Tunteet kuohahtelevat, selvä se.

Ehkä seuraavalta presidentiltä ehtisi vielä kieltää valtaoikeuksien lisäpykälällä Jumalan siunauksen toivottamisen uudenvuoden puheessa.

illalla katsoin kiinnostuneena tv-ykkösen perjantain iltaohjelmaa, jossa keskusteltiin dokumentin pohjalta siitä, mitä nuoret ja vanhat voisivat oppia toisiltaan ja mitä antaa toisilleen. dokkari kertoi ’nonna linna’ nimisestä yhteisöllisestä asuintalosta, jossa vuokrayksiöissään asuvat vanhukset ja neljä opiskelevaa nuorta ovat sopeutuneet yhteisölliseen elämään ja toisiinsa. studiossa haastateltiin myös koulumummina toimivaa ikäihmistä sekä julkkismummo kristiina halkolaa ja hänen lapsenlastaan elli melasniemeä. keskustelun idea ja ohjelman tavoite oli mainio, mutta dokkari tuntui ehkä hivenen auvoiselta.

myös nuoret saattavat kokea yksinäisyyttä. ohjelmaa katsellessa mietin, että yhteisöllinen asumismuoto on hyväkuntoiselle vanhukselle ja yksinäiselle nuorelle oiva mahdollisuus torjua yksinäisyyttä. eri ikäisten kimppanaapuruus saattaa toimia siltä pohjalta, että nuoret ja vanhukset voivat tutustua toisiinsa ilman hoito- tai huoltovelvoitetta, mutta sopeutumista se vaatii. myös se on totta, minkä yksi nonna linnan eläkeläismiehistä totesi: en jaksaisi olla paikassa, jossa on vain vanhoja.

olen valoa kaipaava syysihminen. aterialle käydessä sytytän aina ensimmäiseksi kynttilän, se on valonrukoukseni ja samalla ateriamme siunaus. minussa on oma sisäinen ajastin. jonakin pilvihämäränä syksyn sadeaamuna haen vitriinin laatikosta kesälomalla olleen kynttilän pöydälle. siinä niitä palaa yksi toisensa jälkeen eri väreissä yli talven niin kauan kunnes kevätihmiseni alkaa heräillä. vuodenaika, joka pilvitilanteesta riippumatta saa kylpeä yltäkylläisessä valossa, ei liekkejä tarvitse.

pimeän matkalle tarvitsemme lumen himmeää kajoa ja kynttiläin lempeää hämärää. adventtiajan syvin olemus: liekki liekiltä valo kasvaa  kohti joulua.

”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.

pissismummo täälä, heippa ja risat. täydellisen asiantuntemattomuuden muuraamalla varmuudella on mummo julistanut hourailuksi ja toiveuneksi tämän alvariinsa hoetun nykymantran: Suomen puolustustahto ja -kyky on korkeimmillaan sitten sotienjälkeisten aikojen. jaa, onvai, mutisee mummo, uskokoon ken tahtoo. mummonmuistiin ei näissä ip-paraateissakaan oo ollu ku muutama epätahtia marssiva ja rivit kiemurallaan etenevä sekalainen reservisakki, pari pasia ja sotamuseosta lainattu hinattava tankki. (ei silti että mummoa olis ikinä saatu paikalle tai ees teeveen ääreen toista kertaa.)

mummoa huomattavasti asiantuntevampi poikakaveri otti asiakseen asettaa mummon itsenäisyyspäivän kunniaksi ja tietojensa päivitys tähtäimessään tauluteeveen ääreen seuraamaan paraatia – mieluusti ilman kommentteja – ja kuuntelemaan tarkkaan selostusta. mummo ei tohtinut päästää pihaustakaan. Ja kas, miten asiain nykytila alkoikin näyttää tosiasialliselta ja enemmän senkaltaiselta kuin on annettu ymmärtääkin. porukkaa marssi tahdissa pataljoonakaupalla ylipäällikköherran ja kaupungin edustajain ohitse kunniaa tehden. niiden perästä vyöryi armeijan eri toimiin suunniteltuja rautaisia ajoneuvoja katkeamattomana nauhana paikalle niin, että mummo jo huolestui kestääkö tiesilta – Suomen sillat kun ovat kuulemma järjestään remontin tarpeessa. ilmavoimissakin oli peräti kaksi neljän hornetin muodostelmaa ja yksi helikopteri. ja mitä vieläkin! nyt ällistyi mummo ihan kybällä: mahtava punapipoinen tätiarmeija ja monta muuta maanpuolustusintoa puhkuvaa kansalaisjärjestöä vyöryi esiin posket pakkasesta punaisina. vain kenttäkeittiön rokkapata puuttui.  

mummo on nyt päivitetty, hän myöntää: mantra on tehonnut. olosuhteisiin (valtion velkalaiva uppoamaisillaan etc) nähden maanpuolustuskyky ja -tahto on totisesti mahdollisuuksiensa tapissa sitten sotien jälkeisten rähmälläänolon ja pakkokaveruuden vuosien. heureka!

jk. iltakalaasit pressalinnassa oli sitten Salen ja Jennin viimeset. pakko ne on aina kansalaisen katsoa, tietää ees suurin piirtein ketä sielä on ollu paikalla ja missä kunn…siis pukimissa. Sale kaipasi jo varmaan kotiin haaveilemaan eläkevuosista, käyhän tuommoinen hard work’s night voimille parin tuhannen erilaisen kädenpuristuksen jälkeen kahdentoista vuoden urakan loppusuoralla.  

Seurakunta kokoontui juhlamessuun kirkon 60 v ja urkujen 30 v merkeissä. Kuulumme Espoon hiippakuntaan, joten Kaisamari-piispa oli arvovieraana. Hän puhui lämpimästi ja painokkaasti saarnassaan rauhan sanoman puolesta. Miten itse kukin voisimme edistää rauhaa maassamme, ihmissuhteissamme, yhteisöissämme, Euroopassa ja kaikkialla maailmassa.

Ovesta sisään astuessa vastassa oli hämmentävä hulina. Tavallisesti keravalaiset tulevat kirkkoon viittä vaille kymmenen, nyt oli huiske jo varttia vaille. Kirkko tuli kerrankin täpö täyteen, ja elämys oli kokea lasten ja nuorten runsas osuus kirkkoväessä. Koraalikuoro oli saanut vahvistusta miesääniin ja sointi oli sen myötä tasapainoisempaa. Laulavien lapsien mukana olo toi elämän sykettä. Hoosianna kohosi riemukkaasti korkeuksiin, ja ’palmunoksat’ siivittivät adventin rukousta: Herra, auta!

Lukuosuuksissa skarpattiin ja volyymit olivat kohdallaan. Ehtoollisen aikana oli kyllä vähän torikokouksen tunnelmaa, kun eläväinen seurakuntaväki penkeissä pulisi innokkaasti, ja pitkät jonot kiemurtelivat alttarille sekä kirkkosalin jakopisteille. Kotiin lähtiessä sai halutessaan osallistua ulkona telttakatoksessa glögitarjoiluun. Kutsuvieraille oli tarjolla läheisessä seurakuntasalissa puuroa ja kahviakin. Juhlan tuntua!

Eeva Joenpelto  Veljen varjo  WSOY 1951

Kirjastomme vapaahylly on yksi aarrearkku, sieltä löytää lukijoiden kotoaan kierrätettyä kirjallisuutta. Olen löytänyt monta nuoruudessa luettua kirjaa, jolla on ollut itselle merkitystä ja johon tuntuu hyvältä ajoittain palata. Joenpelto oli yksi niistä kirjailijoista, jotka olivat tehneet vaikutuksen silloin ja nyt uudelleen. Teos on otsikoitu Kertomus, sivuja on satakunta. Pääosassa on nuori nainen, joka vihittiin juuri ennen sulhasen sotakomennusta. Kolmen viikon päästä hän oli jo sotaleski, tuskin vaimokaan ehtinyt olla. Sulhasen äiti suree heidän molempien edestä ja sulhasen veli, hyvän veljensä varjossa kasvanut, suree omaa turhaa rakkauttaan.  – Lukiessani sävähdän oivallusta: miten mestarillista tekstiä! Tätä olen kaivannut, muutamalla sanalla ja lauseella luotua tiheää atmosfääriä ja intohimoa nykykirjallisuuden kalvaita kokemusviidakoita kahlatessani. Eipä moni voita entisaikojen parhaita kirjoittajia. Niin pienillä keinoilla se tehdään, kun taitoa on.

*

Ulla-Lena Lundberg   Liekinkantajat   TEOS&FÖRLAGET 2022

Kökarilainen Finlandialla palkittu kirjailija on julkaissut uuden historiallisen romaanin Lyser och lågar v. 2022. Se kertoo kolmen sukupolven tarinan, joka alkaa Vaasan palosta 1852. Sukupolvitapahtumien taustalla ovat Krimin sota, Suomen nälkävuodet, Helmikuun manifesti, 1906 valtiopäiväuudistus, jolloin naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus tuli voimaan, Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäisyysjulistus sekä kansalaissodan vuosien tapahtumat.  – Tarinat kerrotaan suvun naisten näkökulmasta. Historialliset taustat tulevat vaikuttavalla tavalla kuvatuiksi sukupolvien kohtaloiden kautta. Keskeisenä tapahtumissa on myös kansanopistolaitoksen synty ja vaikutus kansan sivistyksen kehtona. Hienolla tavalla tässä romaanissa avataan historiallisten vuosien vaikutusta yksilöiden ja sukupolvien elämään ja kohtaloihin.

*

Annie Ernaux  Vuodet  suom. Lotta Toivanen  Gummerus 2022

Vuoden 2022 Nobelilla palkittu Annie Ernaux on Ranskan arvostetuimpia nykykirjailijoita.  Vuodet on julkaistu jo 2008, mutta suomennettu vasta 2021. Kirja on eräänlainen tiivistelmä aikamme naisen elämän vuosien tärkeistä tapahtumista ja kehityskuluista sotien jälkeisessä Euroopassa ja valottuu ranskalaisen näkökulman kautta globaaliksi.  – Lukijalla saattaa kestää jonkin aikaa päästä asiasta toiseen hyppelehtivään tyyliin mukaan, mutta kun se onnistuu ja itsellekin tutut merkityspalaset loksahtavat kohdalleen, tulee tunne, kuin olisi saanut kulkea pitkän elämänsä matkan uudelleen, nähdä jaksojen ja palasten muodostaman kokonaisuuden: muutosten vuosikymmenet.

*

Anna-Maria Eilittä  Tämäkin hämärä katoaa  Atena 2022

Kirjailija, teologi A-M Eilittä on syntynyt 1975 ja tämä on hänen toinen romaaninsa. Sukupolvitarina lähtee liikkeelle pienen perheen hyvin menestyneestä äidistä. Kirjailijan tyyli on kertoa tarinaa yhtä vahvasti päähenkilön sukuperheen henkilöiden näkökulmasta, mikä tekee tarinasta samastuttavan ja mielenkiintoisen eri ikäisille lukijoille.  – Tapahtumien ja kuvausten kautta kerrottu tarina etenee juohevasti, henkilöillä on luonnetta ja sopivasti särmää. Taidokkaasti kirjoitettu, mielenkiintoinen tarina, jonka seurassa lukija viihtyy. Hyvää romaanitaidetta.   

*

Markku Pääskynen  Niin kaunis on maa  Tammi 2023

Kirjailija Pääskynen (s.1973) on toista kertaa lukulistallani. Tämä on hänen yhdestoista romaaninsa. HS:n asiantuntijakritiikki kehuu monisyistä, havainnoissaan tarkkaa kieltä ja tapahtumien hienoa limittymistä toisiinsa. Romaani on kahden ystäväpariskunnan kanssakäymisen kuvaus, jota hallitsee toisen miehen käytös, unet ja epätodellisen vahva oman tiensä kulkijuus.  – En ihmettele, etten ole ottanut Pääskystä v. 2018 jälkeen lukemani jälkeen lukulistalle (arvio löytyy Lukunurkkauksesta nimellä). Hänellä on hämmentävä tapa kirjoittaa. Tämäkin tarina on oudon vangitseva, suorastaan pakkomielteinen kuvaus ystävyydestä, jossa rajatilainen persoona hallitsee paitsi omaa perhettään myös ystävien ja omaisten elämää tempauksillaan. Lukukokemus ei ole miellyttävä eikä helppo, mutta outoudessaan kiinnostava.

*

Jonimatti Joutsijärvi   Mirkka Rekola   Into 2023 

”Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin”, on teoksen alaotsikko. Runoilija ja kriitikko Joutsijärvi ryhtyi tutkimaan runoilija Mirkka Rekolan kirjallista perintöä ja elämää. Ensimmäinen osa tutkimusta on yli 400-sivuinen ja toinen osa on tekeillä. Omassa runoteosten hyllykössäni on useita Rekolan eri vaiheiden runoteoksia ja kootut runotkin.  – Minulle Mirkka Rekola on ollut runoilijana kiehtova ja mystinen, kuten J.J:n opuksesta päätellen monelle muullekin, mutta olen arvostanut hänen runoutensa korkealle. Siksi taustoitus on ollut arvokas apu Rekolan monitasoisen runouden ymmärtämiseen. Lukukokemus elämäkertoineen on ollut kuin seikkailu, avain erikoisen runoilijapersoonan mysteeriin.    

*

Elina Hirvonen   Rakkauksien lokikirja   WSOY 2023

Toimittaja ja kirjailija Elina Hirvonen (s. 1975) julkaisi esikoisromaaninsa jo 2005. Hänen kirjailijan laatunsa on omaääninen ja sen rikkaus on hänen vahva kansainvälinen verkostoitumisensa eri maanosien kirjailijoiden kanssa. Rakkauksien lokikirja avaa globaalin verkoston kautta saatua aineistoa – ja paljastaa samalla kirjailijan omaa persoonaa ja erityistä henkilöhistoriaa.  – Olen seuraillut Hirvosen kirjallisia töitä ja liikuskelua maailman kriisipisteissä. Erityisesti Afganistanin viimeaikaisten tapahtumien kuvaus on tässä suorastaan henkeäsalpaavaa luettavaa, kun sitä on voinut itsekin uutisten ja ajankohtaisohjelmien välityksellä ajantasaisesti seurata. Kirjailijan omaksi haavaksi paljastuu tässä masennushistoria ja romahduspelko, jonka taustana ammattilaisen silmin näyttäisi olevan kaksisuuntainen persoonallisuus. Ja kuten usein se, mikä haavoittaa, on myös se mikä loistaa kirkkaasti vahvuutena.

*

Paula Nivukoski   Kerran valo katoaa   Otava 2022

1985 syntynyt pohjalaiskirjailija on osoittautunut verrattomaksi pohjanmaalaisen maalaiselämän kuvaajaksi. Uusimmassa romaanissa eletään sota-aikaa kotirintaman näkökulmasta. Kirjailijan vahvuus on väkevä ja tuore murresanasto, joka muodostaa ihan omanlaisensa tunnelman tapahtumien kerronnan ympärille.  – Olen suuresti viehättynyt tuon historiassamme merkittävän aikakauden eloisasta kuvauksesta, jonka tunnelmat ovat liittyneet omien vanhempieni yhteisen taipaleen alkuun ja veljeni syntymään toisella puolella maata. Myös omat rauhanajan lapsuuteni kokemukset maalaiskylän elämästä ovat osin kuvatun kaltaisia ja sillä tavalla tuttuja. Hyvää romaanikerrontaa!   

***

Tänään olimme seniorilounaalla, apteekissa ja kirjastossa asioilla sen jälkeen, kun tuttu pianonhuoltaja oli aamupäivällä askarrellut Hellas Figaroni kelpo vireeseen. Kotiuduttua teki mieli jo oikaista selkää. Siihen soi puhelin.

Entisestä työyhteisöstä tuttu, jo yli kahdeksankymppinen yksineläjä siellä kertoi ensi töikseen, että tuntui siltä, että haluaisi jonkun kanssa puhella, mutta ei ole ollut kukaan tavattavissa.  Sanoin siihen, että lepuutan selkääni tässä, kun tultiin juuri kotiin, ei ole mitään kesken, anna tulla. Todettiin yhdessä, että vanhemmiten ei aina jaksa lähteä, vaikka paikkojakin olisi, joissa tapaisi tuttuja ja voisi saada juttuseuraa. Mutta puhelin! tämä siunattu luuri, is connecting people, kun vain jaksaa yrittää.

Toinen meistä näyttää löytäneen tapansa toteuttaa marraskuun ideaa kaivautumalla asioihin netissä, enimmäkseen vaakatasossa, omalla sängyllään. Siinä mitään, kun on yleensä noudattanut kutsua ruokapöytään ja hoitanut sekä henk.kohtaiset että muut asiakseen ottamansa sekä yhteiset hommat. Hän on vapaasti kotonaan ja minäkin olen. En kommentoi hänen olemistaan, itsekin elän marraskuuta omaan tapaani. Paitsi keittiöaskarrusta istuskelen enimmäkseen eri tuoleissani, joita on neljä. Kaivaudun kirjoihin, unohdun pöytäkoneelle kirjoittelemaan tai ähmäilen hankalien ristikoiden kanssa, joka puuha muistuttaa lähinnä itsekidutusta. Haaveilen ajoittain metsälenkistä, mutta en sure, kun se taas jää haaveeksi. Alan vakuuttua, että marraskuu on ihmiselle kerran vuodessa hyväksi.