Aurinko! Uusi viikko alkoi ihanasti aurinkoisena. Siis metsälenkille! Päiväkodin lapset kirmailivat innoissaan pihassa kahden tädin katsellessa leikkejä ja rupatellen samalla keskenään. Rauhalliseen tahtiin kävelin ohi kalliopolulle ja kuvasin pihlajanmarjoja. Tuttu vanha pariskunta tuli vastaan, vaihdettiin hymyt ja ilomme kauniista säästä. Koiranulkoiluttajia vilahteli siellä täällä. Välillä pysähdyin hengittämään syvään ja halaamaan vanhoja havupuita, joista saa voimaa. – Kotiin tultua istuin pihassa ja mietin mitä mietin. Hiljaiseloa, aikaa.

Eilen poikkesimme iltapäivällä stadissa. Oulunkylän kirkon aulassa on vielä esillä tämän viikon ajan Helsingin ja Turun seudun kirkkojen pienoismalleja vitriineissä. Kirkkosali oli kalustettu kahden ja kolmen tuolin ryhmiin, jotka olivat kahden metrin etäisyydelllä toisistaan. Ilmiselvästi aamun palvelukseen ei oltu odotettu kahtakymmentä kävijää enempää. Näyttelyssäkään ei ollut muita katsojia, vahtimestari ehti juttelemaankin. Hauska idea panna vanha vaivaisukko keräämään aulassa kolehtia Yhteisvastuu-keräykselle.

Kun sataa koko viikon ja on pilviharmaata, tulee mieleen, ettei tämä nyt ole niin kuin pitäisi. Tosin sateellakin on puolensa. Mutta missä piileksivät ne kuulaat, pehmeänlämmintä valoa hulmuavat päivät, jotka ennen kuuluivat elokuuhun?

Tuli lauantai, ja auringon kirkkaat säteet välähtivät esiin. Kotvan pilvet pyrkivät pitämään pintansa seestymistä vastaan, mutta oi miten ihanalta auringon pienetkin pilkahdukset tuntuivat juhlistaessaan Suomen luonnon päivää.

Saunan jälkeisessä euforiassa oli niin autuaallista pujahtaa pihaan katsomaan, kun sadepäivien uuvuttamat kukat nostivat päänsä ja alkoivat hymyillä. Huomenna mennään metsään katsomaan onko sade kutsunut sieniä piiloistaan!


Minna Lindgren Armon Anneli
Teos 2021

Minna Lindgren paneutuu eläinten suojeluun ja eutanasiaan romaanissa, jonka päähenkilö on maalaiskunnan kunnaneläinlääkärin määräaikaisessa virassa oleva Anneli Kaulimo. – Lindgrenin huumori on tuttua Ehtoolehto – kirjoista eikä petä tässäkään. Ronski työ teuraseläinten ja lypsykarjan parissa saa vastaparikseen ihmisten käsittämättömän kiinnostuksen outoihin lemmikkieläimiin. Huumori pyrkii kyllä paikoin menemään överiksi. Pohdiskelu ihmisten ja eläinten kärsimyksen lievittämisen eroista antaa vakavaakin ajatuksen aihetta.
*
Risto Oikarinen Piispa Otava 202

Kirjoittaja on pastori ja kirjailija. Piispa on Oikarisen toinen romaani. Häneltä on julkaistu myös kolme runokokoelmaa. Romaanin keskushenkilö ja kertojaääni on Helsingin piispa, joka on nainen. Todellisen entisen Helsingin naispiispan, Irja Askolan kanssa romaanin päähenkilöllä ei ole mitään yhteistä. Tekstin kirkkoa luonnehtivat jaksot ovat erittäin todentuntuisia, tosiasiat ovat kirjoittajalla hallussa ja sisäpiiritietoa runsaasti. – Olipa hämmentävä lukukokemus. Miten rankasti, jopa räävittömästi kirkon uskoa, toimintatapoja ja työntekijöitä kirjoittaja suomiikin, asioita tuntevat tahot eivät voi väittää vastaankaan. On täysin mahdollista kokea kirkon todellisuus näinkin. Joistakin asioista voi jopa asiallisesti olla täysin samaa mieltä. Sitä jäin kuitenkin kysymään, jos tämä ei ollut omaksi terapiaksi kirjoitettu, kenelle sitten ja mitä varten?
*
Maarit Verronen Vanhat kuviot Tammi 2012

Verronen on oivallinen lyhyiden juttujen kirjoittaja. Novellit ovat parhaimmillaan hykerryttävään nyrjähdykseen päättyviä yksinkertaisia, mukaansa tempaavia tarinoita. Suomen kirjallisuudessa on vaikea ylittää edesmenneen mestarillisen novellistin, Raija Siekkisen tasoa, mutta Verronen yltää siihen parhaimmillaan.
*
Majgull Axelsson Toista tietä suom. Oili Suominen WSOY 2005 (2004)

Ruotsalainen 1947 syntynyt kirjailija on kotimaassaan palkittu ja romaaneja käännetty useille kielille. Romaani analysoi eräänlaisen narsistin ja häneen rakastuneen naisen avioliittoa. Naisen ongelma on eräänlainen kaksoispersoonallisuus, jonka turvin hän kykenee elämään tilanteessaan. Romaani alkaa traagisesta taphtumasta, jota puretaan pala palalta. Mitä lopulta oli tapahtunut jää mysteeriksi. – Romaanin rakenne on sirpaleinen, tapahtuma-ajankohdat hyppelehtivät sinne tänne. Narsistimies ja skitsofreeninen nainen päähenkilöinä ei ole omiaan tarjoamaan ehjää ja antoisaa lukukokemusta.
*
Iikka Hackman Tähän aikaan huomenna WSOY 2020

1982 syntynyt Jyväskylässä asuva esikoiskirjailija herätti mielenkiintoni mm. sillä, että kirjoitti miespäähenkilönsä tarinan kahteen aikakauteen ja nosti hänen kauttaan esille eutanasiakysymyksen. Toisekseen Hackman kirjoittaa ansiokkaasti myös miehen tyttären näkökulman elämään ja kuolemaan isäsuhteen kautta. ”Vaikuttava ja lohdullinen esikoisromaani isästä ja tyttärestä, muuttuvasta Euroopasta ja nuoruudesta. Ja elämästä, joka jatkuu aina, vaikka on suuri ja mahdoton kuin dinosaurus.” – Kirjailija leikkii sanoilla, vyöryttää ajatusvirtoja – mutta saa silti ohjastettua raisun ratsunsa hallitusti maaliin. Tässä on erittäin lupaava uuden sukupolven kirjoittaja, josta toivon vielä kuulevani. Hänen henkilönsä saavat lukijan ihmettelemään, väittämään vastaan ja pyyhkimään kyyneleitä. Voiko hyvältä kirjalta vielä muuta odottaa?

*
Pakopiste eri kirjoittajia toim. Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen Into 2021
Kymmenen suomalaista kulttuuripersoonaa sai aiheekseen kirjoittaa hetkistä, joissa on ollut pakko pysähtyä, tilanteista, joissa voi löytää itsensä toivomasta, ettei paluuta entiseen ole. Persoonallisia, viisaita, haastavia, vahvoja ja herkullisia tekstejä.
*
Liisa Louhela Kaikkeus on meidän WSOY 2021

”Lahjakas ja omaääninen kertoja, jota kiinnostavat historian vaietut aiheet.” Louhela (s. 1986) on syntyjään Kainuusta, josta lienee kotoisin tarinassa mainiosti toimiva murre. – Tykästyin kovasti sekä menneitä aikoja elävöittävään tarinaan että sen väljään rytmitykseen. Lukijalle jätetään tilaa hahmottaa positiivisesti erilaisen tytön sisukas pyrkimys eteenpäin elämässä.
*
Ljudmila Ulitskaja Sielun ruumis novelleja suom Arja Pikkupeura Siltala 2021 (2020)

1943 syntynyt Ulitskaja on palkituimpia ja arvostetuimpia nykykirjailijoita Venäjällä. Perinnöllisyystieteilijän taustalla rikastettu tietämys venäläisestä kansansielusta tekee hänen tuoreen Sielun ruumis -teokseen kootuista novelleistaan herkullista luettavaa. Ulitskaja on tunnettu myös poliittisena aktivistina ja rohkeana Venäjän yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaajana.
*
Jarkko Tontti Perintö Otava 2018 Haava Otava 2021

Kirjailija on myös lakimies ja julkaissut esseitä, runoja, romaaneja. Ilmeisesti hän on etsinyt omaa tyylilajiaan, aloittaen runoista. – Minua miellytti konstailematon tyyli kirjoittaa ja rakentaa perhetarina, jossa sisar ja veli selvittelevät aikuisena suhdetta toisiinsa ja äitiinsä, joka on päiväkirjamerkintöinä läsnä kuolemansa jälkeen. Päiväkirjasta taistellaan ja syy on ilmeinen, asioita on haluttu salata lapsilta. Äidin perintö yllättää ja pakottaa sisarukset etsimään tukea toisistaan. Myös toivorikas tulevaisuudennäkymä, johon tarina päättyi, tuntui lukijasta hyvältä. Haava on raastavan surullinen tarina addiktiosta, joka erottaa perheen toisistaan ja suvustaan. Alkoholisti-isä ja narkkaritytär ymmärtävät toisiaan, mutta eivät siksi voi auttaa. Äiti hylkää molemmat pelastaakseen itsensä ja uransa.
*
Pentti Arjopalo Varjo Mediapinta 2012

Onnettomuutta seurannut muistinmenetys on punaisena lankana tässä tarinassa, jonka tapahtumat sijoittuvat kahta puolta Tornionjokea. Kolmen valtion ja monenkielisen puheen alueella mies etsii kadonnutta menneisyyttään. – Aihe vaikuttaa kiinnostavalta, mutta kertomisen tapa alkaa aika nopeasti puuduttaa. Maisemat tapahtuma-alueella kuvataan yksitoikkoisiksi, kohokohtia ei ole , ei myöskään alueella asuvien ihmisten elämässä. Aloin harppoa ja lopulta annoin olla.
*

Saara Cantell Kaikki tuoksuu lumelta Tammi 2021

Helsinkiläinen, 1968 syntynyt kirjoittaja on työskennellyt myös elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana. Esikoisromaani (2020) sai kiitosta ja rohkaisi jatkamaan proosan parissa. Kaikki tuoksuu lumelta on maatuskanukkemainen sukutarina, jossa äidit ja tyttäret ovat pääosassa. – Tykästyin kovasti Cantellin tyyliin käsitellä aihettaan. Romaani käynnistyy hitaahkosti, mutta paljastaa terävin ja moniaistisin piirroin kunkin sukupolven naisten ominaispiirteet ja kohtalonkäänteet. Lopetus on erityisen hieno.


Viilein henkäyksin alkoi uusi viikko. Tuuli pyöritteli kotikadun koivujen ritvoja mukavan näköisesti. Huomiseksi on luvattu kaunista päivää. Sopii toivoa, että on.

Kotimaa-lehti, joka tulee tavallisesti torstaina, vietti viikonloppua jossain muualla ja ilmaantui postilaatikkoon tänään. Minua kiinnosti toimittajan näkemys kirkolliskokouksen avioliittokeskusteluista. Masentava uutinen heti otsikosta alkaen. ”Ohipuhumisen viikko kirkolliskokouksessa.”

Kyllähän se on tiedossa, että kyseisestä aiheesta on tiettyjen ’kokousten’ piirissä tullut ikuisuusprobleema. Mihin kirkko tarvitsee nämä oikeassaolemisen, ohipuhumisen ja hellittämättömän vänkäämisen näyttämöt?

Minullakin on avioliittonäkemyksistä mielipide, mutta en kuvittelekaan sen olevan ainoa oikea. Enkä tyrkytä sitä kellekään. Ei päättymätön sanasota ole uskon rakennukseksi laumalle eikä kunniaksi paimenille.

PS Helsingin Sanomat 24.8.2021 julkaisi piispa Mari Leppäsen ansiokkkaan ja asiallisen kannanoton aiheeseen liittyen. Arvostan hänen kiihkoilematonta kolumniaan. Vihdoin joku piispoista ottaa yksityisesti kantaa avioliittoasiaan julkisuudessa. Piispainkokous on yksi niistä ’kokouksista’, jotka eivät ole pystyneet löytämään ratkaisua asiassa.

Ystävä sanoi ääneen sen mitä olin itsekseni ajatellut: ”…alkaa olla jo syksyn tuntua…”
Niinhän on. Jokainen kesä hiipuu aikanaan, hellehumala haihtuu, lämpö haalenee, sekoittuu viileisiin henkäyksiin. Pilveilee yhä useammin. Hellekesä purkaa paineitaan ukkosen paukkeella ja pauhaavilla sadekuuroilla. Roskikselle tai postilaatikolle mennäkseen saa vaania sateetonta hetkeä. Kesän koko ihanuus ylenpalttisuudessaankin jää taakse, ja muistot sekoittuvat menneiden kesien lukuisaan joukkoon.

Näyttää siltä, että todellisuutemme toisena koronasyksynä on ensimmäisen kaltainen. Runsaasti hiljaisuutta kotona. Peruuntuneita matkahaaveita. Haikeutta kuorosta, joka oli ilo sekä laulajille että kuulijoille. Surua sateesta, joka murskaa pihasta kesän viimeiset kukkaset. Huolekkaita mietteitä lastenlasten koulumatkoista. Ystäväikävää, kun tapaamiseen ei ole ollut voimia tai uskallusta. Raskautta maailmanmurheista, joita media vyöryttää tietoisuuteen. – Ja sitten soi puhelin. Aamuhoitaja oli löytänyt Tädin lattialta ja toimittanut sairaalaan.

Kuten on ollut tapana, istahdimme tv:n ääreen kuuntelemaan vastuuviranomaisten näkemystä koronatilanteesta ja katselemaan tilastopylväitä ja -käppyröitä. Neljättä aaltoa surfataan, toista tuhatta tartuntaa tänään, taisi olla kaksivuotisen mittaushistorian ennätyslukema. Aluehallintoviranomaisella oli kerrottavana tuore päätös kokoontumisrajoituksista.

Milloin viimeksi hengailin huolettomasti stadissa, poikkesin taidenäyttelyssä, Akateemisen uutuushyllyjä silmäilemässä ja kahvilla yläkerrassa. Milloin etsinyt uutta hajonneen tai kulahtaneen asusteen tilalle. Milloin tavannut ystävää, istunut konsertissa tai teatterissa. Koronavuodet ovat nielaisseet monelta muultakin entisenlaisen elämän.

Tänään päätin lähteä iltakirkkoon kaikesta huolimatta. Edellinen käynti taisi olla vuosi sitten. Usein kävijälle vuosi tuntuu pitkältä ajalta. Nojatuolikirkko kotona radion tai tv:n ääressä ei ole ihan sama. Striimattu palvelus tapahtuu toisaalla toisille. Siitä puuttuvat yhteyden herkät väreet ihmisten kesken, osallisuuden kokemus.

Kirkossa oli paljon tyhjiä penkkejä. Kuudentoista yksin istujan suojatut kasvot. Sanoma oli kuitenkin tuttu ja sama. Urut soivat kauniisti ja soittajan laulu helähteli kirkkaana. Ehtoollisen siunaus laskeutui sydämeen. Taukotupa pandemiavaelluksen erämaassa.

Sinun edessäsi painamme päämme, tuomme elämämme eteesi sun. Sinun rakkautesi varaan nyt jäämme, olet armahtanut kadotetun. – Virsi 930

Elämäni tapahtumarikkain vuosikymmen oli 1970-luku. Olin saanut opintoni päätökseen ja aloittanut työelämän, ensin sijaisena ja sitten vakituisessa virassa pääkaupungissa. Muistan sen mahtavan tunteen, kun avasin ensimmäistä kertaa virka-asunnon oven omin avaimin. Nyt alkaa itsenäinen elämä! Oman elämän haltuunotto poltteli, piti tutustua kaikkeen kiinnostavaan, mikä ei ollut aikaisemmin mahdollista monistakin syistä.

Siinä viuhkeessa tapasin Toisen. Oli yllättävän selvää heti kohta, että tässä on hän, jos joku. Elämä rauhoittui. Kummankin elämä oli kohdallaan, oli ammatti ja työpaikka. Sormuksin sitouduttiin, ja pian astelimme kirkon keskikäytävää urkujen soidessa. Olin täynnä energiaa, kehitin työtäni ja suoritin samalla lisäopintoja. Ensimmäinen lapsen odotus päättyi kyyneliin kesken kaiken. Lohdutukseksi löytyi suloinen spanielin pentu. Vierähti vuosi ja syntyi Esikoinen, siitä parin vuoden päästä Kuopus. Ostettiin osake uudesta talosta, päätin jäädä äitiysloman jälkeen kotiin ja hoitaa itse lapsia. Päiväkoteja ei ollut ja tuntui hullulta paahtaa työelämässä, jos palkka menisi yksityisen lastenhoitajan maksuihin. Muutettiin stadista pikkukaupunkiin, kun saatiin isompi asunto pääkaupunkilaiskaksion hinnalla. Asetuttiin aloilleen.

Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella tuli mahdollisuus hakea vasta perustettua uutta virkaa kotikaupungista. Palasin työelämään. Esikoinen kävi jo koulua, Kuopukselle järjestyi hoitopaikka. Mies kävi työssään stadissa ja minä sain saatettua erikoistumisopintoni loppuun. 1980-luku muodostuikin oman henkisen ja ammatillisen kehityksen kulta-ajaksi. En tiennytkään, että elämässä on niin paljon mahdollisuuksia antoisiin ja ainutlaatuisiin kokemuksiin. Mitä rikkauksia löysinkään! Uskaltauduimme ottamaan lainaa ja muutimme vielä kerran isompaan.

1990-luku paljasti sitten karusti mitä muutakin elämä tarjoaa. Teini-ikäiset järjestivät haastetta kotona ja koulussa, mies tarpoi lama-ajan työpaineissa ja työttömyyden uhan alla. Kenelläkään ei ollut helppoa, ei meilläkään. Avioliitto rakoili, vastoinkäymiset raastoivat. Miten me selvittiin siitä, oli niin vähällä, ettei olisi jaksettu sitä kaikkea. Pojat kyllä ponnistelivat opinnoissaan, saivat lakkinsa ajallaan ja selvittivät itselleen jatko-opiskeluväylän. Toinen taisteli ja löysi erikoisosaamistaan vastaavan uuden työpaikan. Ihmettelen yhä mistä se voima tuli, että kaikesta selvittiin.

2000-luvun puolella alkoi helpottaa. Pojat suorittivat opintonsa ja löysivät kumpikin oman oksansa elämän isossa puussa. Seurailimme heidän polkuaan, tukena epävarmuuden ja tappion hetkillä, onnistumisista yhdessä iloiten. Minulle ilmaantui terveysongelmia. Laskettu eläkeaika läheni vuosi vuodelta. Olin väsynyt, mutta sinnittelin loppuun asti. Samana vuonna, kun jätin virkani seuraajan käsiin, Esikoinen meni naimisiin. Kolmen vuoden päästä Toinen jäi eläkkeelle ja opettelimme elämään kahdenkeskistä arkea kotona. Matkustelimme Euroopassa ja kotimaassa. Terveysongelmia tuli lisää. Toinen remontoi kotia ja minä toimin vapaaehtoistyön keskuksessa. Esikoisen perheeseen syntyi poika ja me olimme ihastuneita ja tohkeissamme isovanhemmuudesta. Sukuni vanhimmaksi jäänyt äiti lähti elämästään 96-vuotiaana, kun kaksituhattaluvun ensimmäinen kymmenvuosi oli lopuillaan. Seuraavana keväänä syntyi Esikoisen perheeseen tytär, joka oli taas iso ihme ja ilo.

Kaksituhatluvun toisella vuosikymmenellä Kuopus haki elämänkokemusta työskentelemällä elämäntoverinsa kanssa ulkomailla joitakin vuosia. Kun pari alkoi odottaa esikoistaan, he palasivat kotimaahan, juhlivat häitä ja pian saimme kolmannen lapsenlapsen, joka oli tytär. Elämämme oli taas hyvällä mallilla. Asunnnon saunaosastoon tehtiin iso kosteusremontti. Sen valmistuttua kävimme kumpikin terveystarkastuksessa. Saimme diagnoosit, jotka tulivat vaikuttamaan loppuelämäämme. Ja sitten 2020 puhkesi koronaviruspandemia, joka muutti elämisen ehdot kaikkialla maailmassa. Tajusin kirkkaasti: entiseen ei ole paluuta, toivosta ja elämänuskosta on vain pidettävä kiinni. Aivan kuin sinetiksi syntyi neljäs lapsenlapsi, ihana tytär.

Ei ole mitään varmuutta, ei kaavaa eikä takeita siitä, miten elämän kuuluu mennä. On hyvä etsiä ja vaalia elämäniloa. On hyvä etsiä elämänsä tarkoitusta, ponnistella läpi vaikeuksien ja sopeutua siihen, mille ei mitään voi. Se on elämän salaisuus, joka aukeaa vain eläen.

Pojistamme nuoremman ja puolisonsa tuore kuopusvauva aiheutti sen verran äksöniä heillä, että kolmevuotishääpäiväkin jäi jalkoihin siinä hässäkässä. Onhan ihanaa, että Elämä on siunannut heitä kahdella somalla tyttärellä, joiden kehityskaarta mekin isovanhempina saamme seurailla läheltä.

Meidän tuoreiden eläkevuosiemme sykähdyttävimmät hetket olivat Esikoisemme esikoispojan ja tyttären syntymät. Nyt Kuopuksemme on tyttärillään kaksinkertaistanut syntymäilon. Saadessaan ensi kertaa syliinsä muutaman päivän ikäisen ihmisenalun, voi kokea täyden ilon, jolle ei ole vertaa.

Perheeksi sitoutuminen tapahtuu nykyään myöhäisemmässä iässä kuin nuoruudessamme. Opinnot ja työurat sanelevat sen, missä asutaan. Poikamme ovat onneksi asettuneet lähiseudulle, yhteys toimii. Lähestyvä vanhuutemme ei näytä yksinäiseltä vielä nyt. Siitä voi olla vain kiitollinen.

On aina erityinen tunne, kun poistaa pitkäaikaisen ystävän puhelinnumeron ja osoitteen muistioistaan. Sähköposteja, kirjeitä ja kortteja voi säilyttää ja katsella myöhemminkin, mutta puhelimeen ei soiteta enää henkilön kuoleman jälkeen. Siellä voi vastata lähiomainen, kukaan ei vastaa tai koneääni kertoo, ettei numero ole enää käytössä.

Kirjoitettuja sanoja voi säilyttää, mutta niistä on ääni poissa. Nykypuhelimien kamerat voivat tallentaa videoita, joissa on äänikin. Harvoin kuitenkaan mitään merkityksellisiä keskusteluja tallennetaan videolle. Ja valokuva on vain eräs pysäytetty, mykkä hetki aikojen takaa.

Voiko poismenneen ääntä kaivata? Tiettyjä, juuri hänelle ominaisia sanontoja ja sanavalintoja, naurahduksia, tuhahduksia, äännähdyksiä? Äidin kuolemasta on pian yksitoista vuotta. En enää muista hänen äänensä sointia, mutta jos kuulisin, uskon, että tunnistaisin. Sen sijaan lukemattoman joukon hänelle ominaisia murteellisia sanontoja ja tyypillisiä hymähtelyjä muistan.

Muistatko, miten toiveikkaina odotimme kesää rokotukset saatuamme? Kesän piti tuoda helpotus, ehkä jopa ratkaisu kotoiseen epidemiatilanteeseen sekä helpottaa pandemiankin leviämistä. Mitä tapahtui? Tartuntaluvut rikkoivat sekä keväälliset että edellisvuotiset ennätyksensä. Samaan aikaan yhteiskuntaa avattiin, rajoituksia poistettiin ja tapahtumaruletti päästettiin pyörimään täysillä. Oliko rajoitusten poistajille yllätys, että muuntautunut virus aloittikin uuden maailmanvalloituksen?

Hallitus on ollut kesälomalla, epäilemättä ansaitulla. Oppositio käy lomailultaan ääneen ihmettelemässä, kun ’kukaan ei tee mitään’. THL:n Salminen ja kumppanit näyttävät kääntäneen kelkkansa ja kadonneen tapahtumahorisontin taa. Pärjäilkää, kansalaiset. ’Sitäpä niitätte, mitä kylvitte.’

Nyt pitäisi jo olla suunnitelma, miten koulut ja oppilaitokset aloittavat syksynsä tässä tilanteessa. Vanhempien pitäisi tietää, miten lasten kouluarki järjestetään. Avataanko harrastukset, vai happanevatko teinit kotona ja syrjäytyvät. Mikä on se uusi normaali, jota tässä nyt kipeästi tarvitaan. Haloo! Onko siellä ketään?