Mietin jo ovatko pressanvaalien tv-tentit olleet joskus vähemmän puisevia, vai olenko jotenkin omista syistäni fed-up viikkokausien ehdokasjargonista. Olen suorastaan niin tympiintynyt, että tuskin saan entiseen tapaan itseäni ainakaan vaalien ensi kierrokselle. Kai se kuuluu demokratiaan, että tämä veivaaminen vaatii yhdeksän yrittäjää ja kaksi kierrosta, vaikka yli puolet ehdokkaista tietää olevansa turhaa joukkoa näissä skaboissa. 

Valtakunnan valta-aviisi nimittäin tiesi kertoa, että moni kansalainen äänestää mielikuvan ja ns pärstäkertoimen perusteella. Mitä tunnetumpi naama, sitä enemmän on kyllästymistä ilmassa. Kaikkiin mahdollisiin haastatteluihin, tentteihin ja kissanristiäisiin osallistuminen ja kaikkien torien kulmilla seisoskelu vain pahentaa kyllääntymistä. Mielikuva ehdokkaasta ei niistä juuri muutu.

Nyt kun kaksi ehdokasta on tenttimättä voi jo sanoa, että kenenkään kohdalla käsitys ehdokkaan ominaispiirteistä, pätevyydestä, kokeneisuudesta ja vetovoimaisuudesta ei ole muuttunut. Mihinkä koira karvoistaan ja undulaatti höyhenistään pääsisi. Haukun tunnistaa ja viserrys on tuttu. Sama koskee myös tenttien toimittajia ja asiantuntija-arvioitsijoita, viime mainituista ei juurikaan mitään apua valitsijalle ole ollut, ei liioin Ylen vaalikoneesta.   

Saako sanoa suoraan, että vakavasti otettavaa presidenttiainesta on ollut parissa kolmessa ehdokkaassa tähän mennessä. Liian moni tuntuu kilpailevan maakuntasarjassa, puolueensa nimissä turhana uhrina, joku peräti huvikseen. Keskustelut kanssaihmisten parissa ovat paljastaneet armotta, että inhokki on helpompi valita kuin suosikki. Yksi karsastaa sukupuolta tai siihen liittyvää poikkeuksellista identiteettiä, toinen liikaa tai liian vähäistä ikää tai koulutusta. Kolmatta ärsyttää ehdokkaan taustaväri tai peräti värittömyys. Jollekin ei kelpaa puoliso, joka ei ole syntyään suomalainen tai ei ole tarpeeksi edustava. Auta armias.

Loppiaisaattona tasan vuosi sitten saatoimme sukujemme vanhimman tädin pitkäaikaisen kotikaupunkinsa uusimpaan hoivakotiin, pieni laukullinen vaatteita mukanaan, ei muuta. Ei hän siinä hetkessä tajunnut, että ei tule enää palaamaan koskaan pieneen kotiinsa, jonka elämänmittaisen työnsä säästöillä oli saanut hankittua ja kodikseen laitettua. Muistisairaus oli nakertanut vähitellen viimeisen vuosikymmenen aikana häneltä kyvyn pitää itsestään huolta ja hallita millään tavoin elämäänsä. Omaishoitajan tehtävään ei ollut tungosta havaitessamme tilanteen viisi vuotta sitten, niin Toinen otti kummitätinsä asioita hoidettavakseen. Yhdessä olemme kulkeneet Tädin kanssa hänen autioituvan elämänsä viimeistä korpitaivalta. Ei ollut suurta juhlaa eikä fanfaarit soineet, kun Tädin sata vuotta tuli täyteen viime syksynä. Todettiin kakkukahveilla hoitajien ja paikalle ilmaantuneen veljenpojan kera, että elämä jatkuu, koska hoiva toimii. Olemme Tädin puolesta äärettömän kiitollisia, että nyt on näin hyvin. Sotavuosina lottatehtävissä toiminut Täti on veteraanitovereidensa tavoin hoivansa ansainnut.

Viimeisenä iltana käyn ajatuksissani tilitystä kuluneesta vuodesta. Palaan hetkiin, jotka ovat säihkyneet iloa ja kiitän. Tunnelmia on pitkin matkaa värittänyt 50:n yhteisen vuotemme merkkipäivä juhlahetkineen ja sitä edeltävine kihlausajan ja hääpäivän muisteluineen yhdessä. Päällimmäisenä paljon onnellisen sävyisiä tapahtumia vuosikymmenten matkalta.

Olemme seuranneet tiiviisti tiettyjä omankin elämämme pitkälle taipuvan kaaren syklejä Jari Tervon tv-ohjelmasarjan myötä. Todenneet siinä tuon tuostakin, näin se oli – tai tuo on mennyt ohi ja miksikin. Kuten olen todennut, meidän ikäpolvemme yhteinen kokemus on kilpailu omasta paikasta auringossa, tilasta ahtaudessa. Paikka on silti löytynyt ja kukin osansa tehnyt yhteiseksi hyväksi. Olemme löytäneet meille mahdollisen ja sopivimman oksan elämän puusta. Emme olleet yltäkylläisyyden ajan lapsia, emme ole siihen pyrkineet yhteisessä elämässäkään, mutta mitään oleellista ei ole puuttunut. Kokemukseni omalta osaltani on, että olen saanut elämältä runsaasti hyvää, joissakin suhteissa jopa yli odotusten.

Maailman tila on viime vuosina ajautunut ahdinkoon, josta ei juuri näy helppoa ulospääsyä. Kehitys on vienyt suuntaan, joka ei ilahduta. Arvoja ja asenteita ravistellaan, sivistyksen rapautuminen surettaa. Silti kaikin keinoin on pidettävä paremman huomisen toivosta kiinni ja pyrittävä löytämään ratkaisuja, jotka ruokkivat toivoa.  

JOULUKUUN KIRJAT 2023

Jukka Pakkanen   Isä joka katosi   Aviador 2023

Hienopiirteinen ja väkevästi niukka kuvaus isän ja pojan suhteesta, elämän mittaisesta vuorovaikutuksesta, jonka tarkastelu alkaa isän kuolemasta. Mukaan tulee isän ja isoisänkin keskinäistä dynamiikkaa. Äiti on tässä sukupolvitarinassa sivuosassa, oman naisen tarinansa surumielinen, tyytynyt hahmo.   

*

Heini Röyskö   Ja samassa tuli hiljaisuus   Karisto 2023

Helsinkiläinen 1975 syntynyt Röyskö on julkaissut toisen romaaninsa, jota samoin kuin ensimmäistäkin, hallitsee helluntaiseurakunnan uskonnäkemysten vaikutus jäsentensä sekä ympäristön elämään. Molemmissa romaaneissa kuvaillaan mm. helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion herätys- ja parantamiskokouksia 1970-luvulla Pohjanmaalla. Tämän romaanin toinen juonenhaara liittyy Lapuan patruunatehtaan traagiseen räjähdysonnettomuuteen, jossa yli kolmekymmentä naista kuoli ja paljon lapsiperheitä jäi äidittömäksi.  – Röyskö kuvaa hyvin eloisasti ja tunnevoimaisesti järkytyksen ja surun vaikutusta yhteisössä muutaman perheen ja yksilön kautta.

*

Jussi Sudenlehti   Melankolia   WSOY 2023

Nelikymppinen psykoterapeutti on ryhtynyt kirjailijaksikin. Ensimmäinen romaani Christian ilmestyi 2019. Melankolia on tarina, jossa henkilöiden traumat toistuvat ja selitystä haetaan sukupolvien kerrostumasta.  – Kirjailija käyttää tekniikkaa, jossa tarinanpätkät ja ihmiset vaihtuvat viime vuosisadan alkukymmeniltä nykyaikaan. Lukukokemus muodostuu tällä tyylillä levottomaksi ja tarinan edetessä alkaa olla vaikea hahmottaa missä milloinkin mennään. Teksti on toteavaa, kuivahkoa, harvoin jaksan lukea tämän tyylilajin romaania. Nyt kuitenkin sinnittelin loppuun, koska kirjailija on minulle uusi ja saatoin toivoa tekstin mehustuvan edetessään. Niin ei valitettavasti käynyt. Freudilaisia kiemuroita kyllä riitti, mutta ihmiset eivät tuntuneet eläviltä nykyajassakaan.   

*

Minna Lindgren   Sävelsinkö   Teos 2023

Minna Lindgren on kirjallisessa maailmassa tunnettu pakinatyylisestä Ehtoolehto-sarjastaan. Tässä tarinassa on pääosassa yhdeksän kymmentään ylittänyt säveltäjä, jota haastattelee tohtorinväitöstään valmisteleva humanisti. Kirjailija pääsee loistamaan myös musiikillisella tietämyksellään. Aihepiirissä on keskiössä paitsi muistisairaan arki myös yliopiston taloudellinen ahdinko, joka uhkaa kokonaista tieteenalaa ja sen myötä perussivistystä.  – Lennokasta kirjoittajaa vaivaa lievä liioittelu- ja paisuttelutaipumus, joka mielestäni paikoin ylittää hyvän maun rajat. Hauskuutta tekstiin on mahdollista tuoda antamatta lukijalle tunnetta, että se tehdään höperöityvän vanhuksen kustannuksella. Kustannustoimittajalla olisi ollut töitä.  

*

Linn Ullmann   Tyttö 1983   suom. Jonna Joskitt-Pöyry   LIKE 2023 (1983)

Norjalainen 1966 syntynyt Ullmann on kriitikoiden mielestä pohjoismaisen nykykirjailijakaartin merkittävimpiä nimiä. Viimeisimmän romaanin sanotaan olevan tekijän paras. Yrityksenä tilittää omaa nuoruusvaihetta teksti on raastavaa lukijalle. Ullmannin tunnettuus perustuu kuuluisiin vanhempiin, jotka erosivat jo Linnin lapsuudessa.  – Harvoin on tullut nykykirjallisuudessa eteen teos, jota olen lukenut asteittain kasvavan pahoinvoinnin tunteen vallassa. Yritin ymmärtää poukkoilevaa tarinaa, joka harppoo aikavyöhykkeitä ja päähenkilön elämän vuosikymmeniä eestaas. Teksti toistaa itseään, kuusitoistavuotiaan ote omasta elämästään on hauras ja persoona hajanainen, eikä aikuisuus ole korjannut terapioista huolimatta päähenkilön tilannetta. Jotain opittavaa tässä olisi nykynuorten vanhemmille ja ikätovereille – sairauskertomuksena tätä luin, en nautinnokseni.

*

Riina Katajavuori   Vasemman käden runot   Tammi 2023

Olen lukenut aiemmin viisi R.K:n teosta ja kommentoinut niitä Lukunurkkauksessani. Tämä viimeisin räjäytti viimeiset tajuamisen esteet. Luin opuksen kahteen kertaan ja koin, että vasta nyt ymmärsin jotain kirjailijan omimmasta runoilijan laadusta, tyylistä, tavasta kommunikoida maailman kanssa ja lukijan. Viehättävä, sytyttävä, eläväinen! Hän antaa lukijalle kokemuksen siitä, miten runo hulmuaa mielen syvyyksistä avaruuksiin asti.  

*

Emily St. John Mandel   Lasihotelli   suom. Aleksi Milonoff   Tammi 2023

1979 syntynyt kanadalainen kirjailija on julkaissut viisi romaania. Lasihotelli on meillä jo ehtinyt Tammen ’Keltaisiin’, mikä on suositus sinänsä. – Lasihotelli kertoo amerikkalaisesta elämänmenosta niin, että näennäisen hyvinvoinnin pinnanalainen moraalinen mätä saa inhimillisen ulottuvuutensa. Ihmisten tarinat nyrjähtävät tavalla, joka saa kiinnostumaan kirjailijan kertomisen kyvyistä. Hänellä riittää myötätuntoa itseaiheutetuille murtumille ja myös sattuman kääntelemille kohtaloille. Tyylikkäästi ja terävästi kirjailija tekee huomioita ihmisen kyvystä pettää itseään. Lukukokemus oli hyvin positiivinen (amerikkalaiseksi proosaksi). 

***

– Mentäisiinkö jouluksi kylpylään, heitin adventtina jonkun mainoksen inspiroimana. Oi, olisipa mukavaa mennä valmiille. Ei kauppa- eikä keittiösulkeisia! Liottaisi vain kipuilevaa selkää lämpimissä poreissa. Vaan siitä ajatus lähtikin liitämään ihan omaan suuntaansa: – Oikeastaan ikävöin kahdenkeskistä joulua, sain sanotuksi. Toinen katsoi hetken vaiti, onko tuo tosissaan. Sitten: – Niin minäkin.

Se on mahdollista, sielu ilahtuu perusolemustaan myöten: joulu kahdestaan, rauhaisasti, kotona. Itse kasatut täytymiset ovat poissa. Kiireetöntä, vapaasti liukuvaa, spontaania. Lupaukset eivät paina. Hetkelliset riitasoinnutkaan eivät riko mitään, mikä on totta. Joulurauha on mahdollista. Olen kiitollinen, että voimme kokea tämän juuri nyt, kun on 50:s joulumme.

Muistelimme yhteisen historiamme erilaisia jouluja. Kerran olimme kummankin sukulaisissa joulun, mutta esikoisen syntymän jälkeen perhejoulut vietettiin aina kotona. Vasta paljon myöhemmin, lasten aikuistuttua, vietimme kaksi joulua kahdestaan poissa kotoa, Istanbulissa kerran ja Salzburgissa toisen. Niissä oli oma outo hohtonsa. Tänä jouluna tunsin kiitollista haikeutta erityisesti niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä ja niistä, kun ensimmäinen lapsenlapset, pojanpoika ja pojantytär äitinsä myötä ja myöhemmin Kuopuksen pienet tytöt liittyivät äitinsä kera jouluihimme. Sukuperhe, elämän lahjojen rikkaus!

Nyt katselimme taas oikeiden kynttilöiden hidasta valoa pienen kuusen oksilla. Kuuntelimme vuosien mittaan yhdessä hankituilta levyiltä joulumusiikin rakkaimmiksi tulleet sävelet. Perhe oli läsnä kaikessa, vaikka tahoillaan ja muistoissa. Me, kahden, kotona – kuin joskus matkamme alussa. Onnellisten hetkien ja haikeiden muistojen joulu.   

Kuvittelin, että kukaan ei enää lähetä joulukortteja a) koska kännykät b) koska Posti c) koska ’ei saa aikaiseksi’. Ei pitänyt paikkaansa. Posti yllätti kantamalla joka päivä muutaman hyvän joulun toivotuksen mukavalta ihmiseltä. Luuriin tipahteli vastaustoivotuksia ystäviltä, joille lähetin kukkaisia toivotuksia aina, kun joku heistä tuli mieleen.

Kauppa-ahdistus kasvaa jouluviikolla a) koska ’kulkuset’ b) tungos c) miehet. Yllätysyllätys, vakikaupassa soi hillitty joulumusa hiljaisella volyymilla. Noh, tungos oli kyllä aamuyhdeksältä jo tavallisesta poikkeava. Tiukkapipoiset miehet ryntäilivät kärryineen ja ostoslistoineen etsimässä tavaroita ja marmattivat kassajonojen hitautta. Yllätin yhden perässäni tulevan ärisijän toivottamalla hyvää joulua ja hän yllätti vastaamalla  säyseästi, melkein ystävällisesti: ’kiitos, samoin’.

Liikuttavin yllätys tuli nuoremmalta ystävältä, joka toi leipomansa taatelikakun. ”Jos et jaksaisi leipoa, niin ajattelin, että tykkäisit”. Ajatuskin lämmitti sydämen aivan sulaksi. Sain yllätyksestä niin paljon energiaa, että sain aikaiseksi toisena päivänä pienen annoksen itsetehtyjä pipareita, vaikka luulin, ettei minusta ole enää. 

Yhtenä aamuna kilahti luuriin Esikoiselta yllätysvihje hermoja lepuuttavasta barokkiyhtyeen konsertista samana iltana naapurikaupungissa. Lähdettiin sinne. Ja kas: kokemus oli taivaallisen rauhan kaltainen. Silmät kiinni ujuin keskiaikaisen musiikin tyyneen virtaan ja  kaunisäänisen sopraanon lauluun. Kaikki muu häipyi mielestä kuin usva.

Jouluviikko tuntuu ennakkoon riittävän väljältä, kun aatto on vasta sunnuntaina ja sekin on samalla neljäs adventtipyhä. Ihanaa, ei kiirettä, ei tungeksimista kaupungilla, ei lahjahuolia. On aikaa inspiroitua, jos niikseen on, vaikka mistä.

Edellisellä viikolla taloyhtiössä vaihdettiin uudet liesituulettimet. Meidän aparaatista katolle menevässä putkessa oli mutka, muissa rivin asunnoissa putki on suora. – Se hoituu, sanoi harmaapartainen hiirenhäntäinen mies, ensi viikolla, tarvitaan vain lisäosa.

Jouluviikon alussa haettiin kinkku ja ruokia jääkaappiin. Ystäväporukalla käytiin syömässä uuden ravintolan joululounas. Ihanan rauhallista. Keskiviikkona hiirenhäntämies apureineen tuli luvattuun aikaan ja ryhtyi puuhaan. Parin tunnin päästä paloi sulake keittiöstä. Muuntaja oli kärähtänyt. Samalla pimeni jääkaappipakastin ruokineen. Lähtivät hakemaan isommasta kaupungista uutta muuntajaa. Sillä välin Toinen viritti pitkällä johdolla mikroon virtaa, että saimme päivän ruoka-annoksemme lämmitettyä. Apuri jäi sille tielleen, hiirenharmaa palasi kahden tunnin päästä uuden muuntajan kera. Pari tuntia meni taas ennen kuin kaikki oli paikoillaan ja keittiössä valot. Työmies lähti ja me siivosimme remontin jäljet keittiössä. Huoh. Toiveenamme oli stressitön viikko ja rauhaisa joulu. Ainahan voi toivoa.

Lehtiä lukiessa törmää lähes päivittäin virheisiin, asiallisiin epätarkkuuksiin, kielellisiin kömmähdyksiin ja huonoon suomenkieleen. Siinä lukija sitten miettii, kenenkähän tekoälystä tämäkin taas on kotoisin ja eikö ammattilainen tarkista tekstiään pantuaan pisteen.

Paikallislehden haasteet ovat sitten vielä erikseen. Tuusulan kunnassa on rakenteilla oleva koulukeskus nimetty kampukseksi. Riippumatta siitä, mitä alkuperäinen latinan termi merkitsee, ihmisille nostaa hikeä, että taas on otettu sanalaina jostain muualta eikä koulua saa sanoa kouluksi, jos sen liikuntasalia voi käyttää iltaisin vaikka aikuisten urheiluryhmien harrastetilana. Järvenpään kaupungissa ’betonibrutalismityylisen’ kirkkoon tehdään miljoonaremontti. Kirkon jäsenkadon kuristamia resursseja riittää ihmeesti kaikkeen. Monen paikallisen mielestä kaupunki kaunistuisi räjäyttämällä kyseinen bunkkeri taivaan tuuliin. Keravalta on lehden mielipidepalstoille noussut mielipaha joululauluista. Kaupungin kouluissa on kielletty laulamasta joululauluja, joissa on hengellistä sisältöä. Tunteet kuohahtelevat, selvä se.

Ehkä seuraavalta presidentiltä ehtisi vielä kieltää valtaoikeuksien lisäpykälällä Jumalan siunauksen toivottamisen uudenvuoden puheessa.

illalla katsoin kiinnostuneena tv-ykkösen perjantain iltaohjelmaa, jossa keskusteltiin dokumentin pohjalta siitä, mitä nuoret ja vanhat voisivat oppia toisiltaan ja mitä antaa toisilleen. dokkari kertoi ’nonna linna’ nimisestä yhteisöllisestä asuintalosta, jossa vuokrayksiöissään asuvat vanhukset ja neljä opiskelevaa nuorta ovat sopeutuneet yhteisölliseen elämään ja toisiinsa. studiossa haastateltiin myös koulumummina toimivaa ikäihmistä sekä julkkismummo kristiina halkolaa ja hänen lapsenlastaan elli melasniemeä. keskustelun idea ja ohjelman tavoite oli mainio, mutta dokkari tuntui ehkä hivenen auvoiselta.

myös nuoret saattavat kokea yksinäisyyttä. ohjelmaa katsellessa mietin, että yhteisöllinen asumismuoto on hyväkuntoiselle vanhukselle ja yksinäiselle nuorelle oiva mahdollisuus torjua yksinäisyyttä. eri ikäisten kimppanaapuruus saattaa toimia siltä pohjalta, että nuoret ja vanhukset voivat tutustua toisiinsa ilman hoito- tai huoltovelvoitetta, mutta sopeutumista se vaatii. myös se on totta, minkä yksi nonna linnan eläkeläismiehistä totesi: en jaksaisi olla paikassa, jossa on vain vanhoja.

olen valoa kaipaava syysihminen. aterialle käydessä sytytän aina ensimmäiseksi kynttilän, se on valonrukoukseni ja samalla ateriamme siunaus. minussa on oma sisäinen ajastin. jonakin pilvihämäränä syksyn sadeaamuna haen vitriinin laatikosta kesälomalla olleen kynttilän pöydälle. siinä niitä palaa yksi toisensa jälkeen eri väreissä yli talven niin kauan kunnes kevätihmiseni alkaa heräillä. vuodenaika, joka pilvitilanteesta riippumatta saa kylpeä yltäkylläisessä valossa, ei liekkejä tarvitse.

pimeän matkalle tarvitsemme lumen himmeää kajoa ja kynttiläin lempeää hämärää. adventtiajan syvin olemus: liekki liekiltä valo kasvaa  kohti joulua.