Näin taas junnautuu tämäkin talvi kohti kevättä. Pihajäät ovat sulamassa, lumet humahtelevat katoilta ja tiaisten tiiskutusta on kuultu. Metsän reunassa näin hauskan näyn: isoja lintuja neljää eri sorttia pareittain istumassa lähekkäisissä puissa. Oli varispari, harakkapari, sepelkyyhkypari ja naakkapari. Siinä varmaan tuumailtiin kenen pesäreviiriä tämä metsikkö nyt on.

Meidän osoitteessamme asuu ikäkulu ihmispari, joilla ei ole ihan samoja mietteitä kuin linnuilla. Pesä on valmis ja naapuritkin ovat samat vuodesta toiseen. Jonkinlaista reviiriajattelua edustaa oman pesän aidattu piha-alue patioineen kullakin ja naapurusten kanssa yhteinen iso piha, jossa taas kesän tullen voi istuskella keinussa ja seurailla aluetta reunustavien pikku katujen harvaa liikennettä. Reviiriajattelua kai tonttienkin rajaistutukset ja portit edustavat.

Rivitalossa asuminen on yhteisöllistä elämää. Kullakin on oma ovi, oma piha ja oma rauhansa. Yhteisesti huollettavina on piha-alueita ja istutuksia, roskavaja ja pihakäytävät. Naapurit pysähtyvät kohdatessa vaihtamaan muutaman ajatuksen ja samalla tekemään havaintoja, miten yksin asuvien asukkaiden kotikoloissa voidaan. Yksinasuvia on vähemmistö, pariskuntia enemmän. Muutamat lopettelevat työuraansa. Eläkeläispariskunnat elävät korona-arkeaan, jossa lapsenlapsia ei nyt näy. Elämänpolku käy iltaa kohti, kiireet ovat ohi. Aikaa on hitauteen, pysähdyksiin, pyrähdyksiin, olemisesta nauttimiseen. Ystäville voi soittaa vaikkei tavata nyt. Elämä tuntuu hyvältä.

Elämme liukkaita aikoja. Siinäpä on mummokansa ja moni muu halukas ulkonaliikkuja ymmyrkäisenä, millä suksilla, luistimilla, piikkareilla, nastoilla ja sauvoilla vahvistettuna uskaltaa nokkansa ulos ovesta pistää ja jäisille metsäpoluille ja kaduille työntyä onneaan koettamaan. Ettei vain päätyisi lasarettiin kipsattavaksi. On kuultu: ikätovereita on jo päätynyt.

Tänään sitten Mummolta piukahti luuripiuha. Hilkulla on kyllä ollut jo useita kertoja. Aiettä! Mutta mikäs se on? No, tämä älypuhelimen käyttöön tarvittava hermo Mummon sisäisessä järjestelmässä. Yleisesti ottaen Mummo tarvitsee luuriltaan jotakuinkin kahden käden nakkisormien verran tiettyjä ominaisuuksia, joita ei tarjonnut entinen aifouni. Tämätuose älyluuri puolestaan on nyt pari vuotta tehnyt parhaansa saattaakseen Mummon luuripiuhan romahduksen partaan yli.

Konstit on monet, millä Mummon luuripiuhaa tämätuose venyttää. Harva se aamu tarjotaan jotain uutta palvelua/sovellusta joko huviksi tai hyödyksi. Niitä tutkiessa menee tuhottomasti aikaa, kun pitää tutkia pikkupräntillisiä käyttöehtoja ja kaiken maailman evästeitä ja aprikoida, mikä tarkoittaa mitäkin. Jos hyväksyy, alkaa armoton mainosrummutus osta sitä, osta tätä. Jos ei hyväksy, voi unohtaa koko jutun. Ei sitten tipu eikä lirise. Jokaikiseen tarvittuun palveluun tarvitaan erillinen salasana, joka on tarpeeksi turvallinen (=pitkä ja monimutkallinen). Mummo joutuu pitämään erillään tietokoneen uumenissa lukittua salalokeroa, josta löytyy salasanarimpsuja, että pääsee niihin älyluurin kauppaamiin palveluihin. Arvaat ehkä montako niistä Mummo muistaa ulkoa. Juuei, tasan sen, millä pääsee salalokeroonsa.

Toisinaan Mummo näkee unta. Siinä esiintyy yksinkertainen, hymynaamainen näppäinpuhelin, joka tarjoilee mummon tarvitsemat palvelut yhden ja saman turvasanan takaa. Luurilla on lataava asema, jossa se loikoilee, kun sitä ei käytetä. Se ei hälytä turhaan eikä tarjoa koko ajan jotakin viihdykettä tai ostettavaa. Se viihtyy hyvin myös yksinään, tallentaa ystäväporukan nimet ja kertoo kuka on soittanut tai tekstaroinut, jos Mummo niin haluaa. Eikä maksa paljon. Aiettä!

Pissismummo käy puhelinkeskustelua Huiskis-mummon kaa. Huiskis kysymään, että katsastettiinko meillä UMKoota lauantaiehtoona.

  • Juu ja ei, mie katsastin, Poikakaveria ei ne bileet yhtään kiinnosta. Ja mitäkö mie olin mieltä. Sehän on silleen, että asiantuntijuutta ei tuon lajin musiikista ole, nääs meikämummon seuraamista ainoa kevytmusan ohjelma on Vain elämää, joka tarjoilee osallistujiensa entisiä hittikappaleita uusina tulkintoina. Siinäki ohjelmassa mummoa eniten kiinnostaa porukan kokoonpano ja keskinäinen kemia.
  • Sepä se. Senkös ainoan muinoin euroviisuksi ylennetyn suomirokkikappaleen muistoa pitäis vaalia? Eikö nuo liene jo eläkkeellä nekkii hirviöt. Meiän musiikki on europippaloissa pidelly ylimalkaan lähinnä pahnanpohjan pisteistä huolta. Turhaa – ja kallista – kohkausta joka kevät.
  • Sanoha sie muuta. Aina tok pittää koettaa, jos nyt tärppäis. Kovasti aineski oli yritystä. Oli Teflonpoikii ja Pandoraa, oli Akselii ja Oskarii ja naapurin tyttöö, oli raskasta rokkii Blind Chanelilta ja Ilta-lauluu oikee sinfoniaorkesterin säestyksellä. Nii ja vielä se surkuhupaisa esitys, joka oli eksynyt väärään kilpailuun. Laulun teemassa mitää vikaa, mut entinen tähti oli tosi entinen tuossa seurassa.
  • No, mitäs sie sitte äänestit?
  • En mie alkanu höperöimään minkään äänestyksen kaa, mut miulta ois menny pointsit Antille, ko se on niinpal retvakka tanssijaki, mut se oliki vain juontajana. Tykkäsin Iltan vahvasta tulkinnasta. Se lauluki oli jotenki enempi, siitä tuli tunne, että vieraskielisten suhdemössösanotusten jälkeen hää laulo silviisii jot siitä sai selvän – jottai toinperäistä, niiko ihmisen yksinäisyyestä.
  • Nonnih. Ja kukas sen kilpailun sitte voitti?
  • Ei oo vaikee arvata. Rokkipoikain räime tietty. Ihan niinku se olis jottai uutta ja musiikkia.

Vaasan kirkon alttaritaulun kuva on yksi tunnetuimpia joulukorttina käytetyistä seimiasetelmista. Kirkko on muutenkin hyvin kaunis, olen siellä jollakin seurakunnan kesäreissulla käynyt. Jumalanpalveluksessa oli erityisen huolella valittu ja hyvin laulajin toteutettu musiikki, jossa käytettiin punaisena lankana Johann Grügerin virttä 303, Jeesus aarteheni.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumiteksti Markuksen mukaan on ytimekäs: ”Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.” – Eva-pastori vei kuulijat ensin meditaatiomatkalle autiomaahan. Nälkä, jano, tyhjyys. Ajatuksiin tulvivat kiusaukset, ruumis koki kipua. Ja juuri siinä, autiomaakokemuksessa Jumala on erityisellä tavalla läsnä, enkelien huolenpitona. Kärsimys tuskin ihmistä jalostaa, sekään tuskin pitää paikkansa, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kestää. On haaste suostua kärsimykseen, huomata, ettei elämää voi hallita. Tajuta tarvitsevuutensa. Jäädä Jumalan varaan.

Päivän virsi jäi mieleen soimaan: ”Herramme voit lahjoittaa luottamuksen, rohkeuden. Annat rauhan seesteisen.” (Vk. 939)

Meditoimme yhdessä THL:n viisaiden virkamiesten kanssa jokatorstaisen koronatilannetta kuvaavan käppyrä- ja pylväsgrafiikan ääressä. Luvut elävät maltillisesti. Se mikä jokailtaisessa uutiskatsauksessa uusien tartuntojen, sairaala- ja tehohoitoa tarvitsevien ja kuolleiden määränä kulloinkin hätkäyttää, ei isossa kuvassa enää kovin kummoisena muutoksena näy. Junnaamme tasaista korpitaivaltamme kiltisti tai jupisten kesää kohti rokoteannostamme haikaillen.

Millaisena tv:n äärestä liikahtavalle todellinen elämä pääkaupunkiseudun arjessa näyttäytyy on taas toinen tarina. Suojuksia käyttävien aikuisten määrä on laskussa. Nuoriso ei enää piittaa rajoituksista tai hygieniamantroista. Eilen poikkesin ulkoilureitilläni lähikauppaan täydennysostoksille ennen puolta päivää. Ajatus oli, että yleensä siihen aikaan on vähiten asiakkaita. Mutta kauppa olikin teini-ikäisten mekastavien nuorimiesten lössin hallussa. Yhdelläkään ei ollut suojainta. Lähistöllä on urheilukentät ja jäähalli, joten sieltä ne siihen varmaan puhaltautuivat, koska lähistöllä ei yläkoulua ole.

Odottakaas, kun kaikki laumasielut ponnahtavat kodeistaan ja kouluistaan hiihtolomille laskettelukeskuksiin. Alkaa koronavilkut kilkattaa, ja käppyrät kääntyy ylämäkeen.

Radio tarjoili kirkkokahveja ja teetä Puotilan kappelissa koolla olevalle piskuiselle ryhmälle ja heidän musisointiaan sekä ajatuksiaan kuuntelevalle seurakunnalle. Radion ääressä istujat tosin saivat huolehtia itse kirkkokahveistaan. Join lasillisen vettä siinä seuraksi.

Laskiainen merkitsee kirkossamme vanhastaan paastonajan alkua, josta on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Paasto ei ole minkäänlainen pakko tai edes oletusarvo, mutta moni kristitty pitää sitä mielessään ja jättää pois jotain turhaa tehdäkseen tilaa hengellisesti tärkeämmälle.

”Silmäni aukaise, Jumalani. Kaikki muu turhaa on rinnallasi. Aamulla noustessa vierelle jää. Liekkisi loistaa kun yö hämärtää. – Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.” – Vk. 923

Keskustelijat puhuivat juurevasta kirkkovuodessa elämisestä. Joku kertoi myös pitäneensä kiitollisuuspäiväkirjaa valokuvin ja sanoin, se tuntuu lisänneen kiitollisuutta elämän lahjoista. Arkiretriitti, kahdenkymmenen minuutin rukoushetki aamuisin, valostaa arkea.

”Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” – Vk. 979

Koivujen huurrepitsiviikot senkun jatkuvat. Pääkaupunkiseutu ja koko Uusimaa on muuttunut ilmastoltaan niinä vuosikymmeninä, kun täällä olemme asuneet. Tulin Helsinkiin opiskelemaan 1960-luvun lopulla, siitä asti on kokemusta. Oli erilaisia talvia kyllä, mutta lunta oli aina jossain vaiheessa ja pakkasta. Lapset olivat pieniä 1970-80 luvulla, hiihdeltiin, laskettiin pulkkamäkeä ja leikittiin lumileikkejä. Kesät olivat enimmäkseen lämpimiä, joskus sateisempia, joskus helteisempiä.

En osaa sanoa milloin muutos alkoi kiihtyä, mutta jo 2000-luvulla alkoi olla yhä useammin lyhyitä ja lauhoja talvia, viime vuosina jopa ihan lumettomia ja vesisateisia. Kesät ovat lämmenneet, mutta pahaksi onneksi myös tukalien hellejaksojen ajat ovat lisääntyneet. 2010 kesällä helle jymähti heinä-elokuuksi Uudellemaalle. Päiväkirjani tekstit lyhenivät ja tihkuivat tuskastumista. Yli 30 asteen päiviä oli viikkokaupalla. Puutarhat ja pihat kärventyivät, kasvit huokailivat sadetta. Joku kesä oli sellainen, että satoi koko ajan, siltä ainakin tuntui. Mikähän vuosi se oli.

Selvähän se, että väkimäärän kasvaessa koko ajan rajallisella pallollamme olot muuttuvat tukalammiksi. Luontoa riistetään ja tuhotaan surutta. Luonto iskee takaisin. Kaikenmoiset sääoloihin liittyvät katastrofit, kulkutaudit ja sairaudet ovat lisääntymään päin. Kansainväliset ja kansojen sisäiset levottomuudet sikiävät tehokkaasti.

Sää ei ole vain puhetta. Kaikki liittyy kaikkeen ja vaikuttaa lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuteen. Olemmeko hereillä?

Pissismummo tapailee kaltaisiaan ystävänpäiväviikolla virtuaalina mummoteamsissa.

  • Heippa, mummelit!
  • Heipat sullekkin! No, mitäs?
  • Mitäsmitäs. Se on taas se aika, kun ennen muinoin kirjoiteltiin ystävänpäiväkortteja ja -kirjeitä.
  • Joo, kuumottelee hiukka. Ei tuu enää mitää, ei vaan saa aikaan. Se on tän kor…
  • Älä ees yritä! Johan me sovittiin, ettei sanota sen nimeä enää ääneen ikinä mummoteamsissa.
  • Joo, se on tää ikä….
  • Eikä sitä! Nonnih, eiks vain olekkin. Kun ei saa mitää aikaiseksi, vaikkei ees yritä. Kumma juttu.
  • Tekosyy! Onko joku siis yrittäny? Nyt, mummot, ei tekosyitä tähän keissiin. Suoraan syvään päähän vain: ku mikää ei oo silleen kuin ennen. Sai ees jotain aikaan.
  • Niinku mitä esmes? Millon viimeks otit kynän kätees? Kävit kaupan korttihyllyllä? Tai ees kaupassa?
  • Noo… itse asiassa… ostin maanantaina pari ystävänpäiväko…
  • Haa! Kiinni jäit! Johan me sovittiin, että tää mummoteams saa hoitaa kaiken sosiaalisen elämän, jota nyt sattuneesta syystä ei muuten ole! Eikä tule. Kuka nyt enää kortteja lähettelee.
  • Nii, mutku… niitä on niin kiva saada, ei kai niitä saa, jos ei itekki…
  • Tietty. Voihan olla, että joku sentäs ohimennen… tai sitten ei. No, mitä nyt siellä nolostelet!
  • No kun.. kävi silleen…että kirjotin ne pari korttia ja Poikakaveri vei ne postilootaan kaupassa käydessään, mut…
  • No, onpa kiva, kohta joku meistä saa oikein KORTIN! Ihan kuin sillon ennen!
  • Juuei, mut…ku mulla ei ollu yhtään postimerkkiä…ja P.k. ei muistanu sitä tarkistaa…että voihan olla, että ne menee suoraan postin isoon roskikseen. Tai …
  • Tai posti laittaa ne lunastukseen vastaanottajalle. Että oikein maksullista ystävyyttä nykyään.
  • Nih. (Nolointa ikinä.)

Pakkaspäivien häikäisevä valo, askelten ääni lumisella kadulla ja metsäpolulla – tätä talven iloa olemme niin kaivanneet. Tänään saatiin vielä ekstraa: aivan hurmaavaa huurrepitsiä koivuissa. Nyt meillä on oikea talvi. Nautiskellaan!

Samaan aikaan media julkaisee ikäviä ja masentavia juttuja toisensa perään. Ihmiset väsyvät elämään pienellä liekillä, kolhivat mielihalujaan jatkuvasti yhteiskunnan asettamiin rajoihin, joilla pyritään kaikkien selviämiseen viruskriisissä.

On tietysti oikein, että asioiden nurjastakin puolesta puhutaan. Silti tuntuu, että enemmän kuin valituspuhetta, nyt kaivataan rohkaisua, tukea ja keinoja jaksamiseen. Tarvitaan toivon ruokkimista, ei masennuksen.

Katselin kyynelsilmin Mari-piispan virkaan vihkimystä Turun tuomiokirkosta. Ilonkyynelin! Miten suurta iloa voi tuntea oman rakkaan kirkkonsa sisäisten muurien murtumisesta. Meillä on Irja, meillä on Kaisa ja nyt meillä on Marikin! Ja miten hienosti ja lämpimästi arkkipiispa Tapio otti Marin työtoverikseen arkkihiippakunnassa, siitäkin voi vain vilpittömästi iloita.

Kuuntelin kyynelsilmin Mari-piispan saarnan sanoja. Ilonkyynelin! Puhuja oli läsnä omana itsenään, itseään korostamatta, sovitti askeleensa isoisänsä askeliin tuossa samassa kirkossa ja samalla kirkkomme historiaan. Teksti alkoi elää, liittyi raamatunhistorian tuhatvuotiseen jatkumoon ja samalla tuli nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä ja tuoreilla sanavalinnoilla tähän päivään ja availi ovia huomiseen.

Tulin ajatelleeksi miten tärkeä on korkeissa viroissa olla kosketuksissa itseensä ihmisenä. Hennon Mari-piispan sukupuoltaan anteeksipyytelemätön ja taustojaan kunnioittava hahmo on kirkon naisten uusi idoli. Kuten Irja-piispa runoilijasieluisena tienraivaajana joutui haavoittumaan, on taistelusta osansa saanut Kaisa-piispa miesten maailmassa meritoituneena ja rohkeudessaan esikuvallisena. Mari-piispalle haluan pyytää sisäistä voimaa ja Hengen viisautta, ettei hän hukkaa pehmeää ja rakastavaa itseään eikä kolhiinnu kirkkomme reaalitodellisuudessa.