Pissimummo Poikakaverille: – Nonnih ja Hohhoijaa. Ei niin jaksa tuota poliittista teatteria taas. Aikuiset miehet pitää vuorotellen samaa puhetta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Valvottavat oikeita ihmisiä pyörittämällä puhemyllyä kuten Tiibetissä buddhalaiset rukousmyllyjään. Ne, jotka on jaksaneet seurata tuota farssia, sanovat, ettei puhujilla ole mitään uutta sanottavaa eikä uusia ideoita, mutta suu käy kuin puimakone. Olisipa Kekkonen elossa, se ei kauaa olis kattellut tuota naurettavaa touhua, kun olis hirmustunu näille valopäille, että s–tanan tunarit, nyt pannaan tämä porukka pihalle ja valitaan uudet.
P.Kaveri: – No, Kekkonen oli aikansa, eipä ole enää. Vaikka mikä kekkonen nyt oisi pressana, ei se niin vain vois eduskuntaa hajottaa, niinku ennen muinoin. Pitäis pääministerin ensin sitä ehdottaa. Se on sitä demokratiaa.
P.Mummo: – Joopajoo, mutta jotain rotia pitäis löytyä tommoselle älyttömälle kiusanteolle. Ei mikään s’demokratia’ saa asioita etenemään, tolkun ihmisiä siihen tarvitaan. Turha joukko pitäis lomauttaa, mistä näille vielä palkkaa maksetaan! Aivan, meidän eläkkeiden ja tolkun työläisten veroeuroista! Jos minä olisin puhemies, sanosin niille, että seuraava puhuja saa puhemiehen nuijasta, jos ei muuten tolkku tokene. Mennään pojat nukkumaan ja unohdetaan koko juttu. (Seuraavissa vaaleissa tavataan nahkurin orsilla.)

Kulunut lämmin ja aurinkoinen viikko on suorastaan räjäyttänyt lehtipuiden silmut ja kukkien nuput auki. Pieni metsäkierros illansuussa oli yhtä lintujen iltakonserttia. Naapurustomme ja lähimetsien mustarastaskanta on runsastunut, sen kuulee erityisesti illalla ja aamuvarhaisella, kun ne ylistävät kevättä huilunkirkkain äänin pihakoivujen latvassa ohikulkijoiden ja metsäpolkuja kulkevien iloksi.
Edellisestä kierroksesta oli aikaa, niinpä kesä pääsi yllättämään vihreydellään ja kukkarunsaudellaan. Naapurikadun Ulla näki meidät ja huikkasi poikkeamaan pihalleen. Se on kyllä ylivertainen kaikkine istutuksineen, leikkimökkeineen ja kasvihuoneineen. Emäntä on myös erityisen sosiaalinen henkilö, jolla riittää pohjattomasti hauskaa ja mielenkiintoista kerrottavaa.
Löysin metsäpolun, jonka varrella kasvaa keltavuokkoja. Se on söpöin ja aurinkoisin vuokkoperheen tytöistä, mutta sen myrkyllisyydestä varoitellaan. Sinivuokot, sielunsiskot, kukkivat pihassa jo neljättä viikkoa. Kesä on täällä kukin kaikin, kuljen hyräillen.

Aurinko! Lämmintä tuulen henkäilyä! Koivujen hiirenkorvat kasvavat silmissä! Äitienpäivävuokot ovat jo kuihtuneet maljakossa, mutta pihan narsissit ovat auki täysin kukkaterin, käenrieskat kukkivat suorastaan riehakkaasti piharuohon seassa. Nyt jännitän minkä väriset ovat isolla nupulla olevat tulppaanit ja nouseeko lilakukkainen ruusumalva, jonka leikkasin alas syksyllä.

Minusta viikkopyhä katkaisee ihanasti hitaana junnaavan arkiviikon. Se alkaa jo aattoillan saunan jälkeisestä raukeudesta joka antaa levollisen unen. Se muodostuu keitaaksi erämaapolulla. Tekee mieli pukea pyhämekko, kattaa kauniisti sunnuntainen ateria, kuten lapsuuskodissakin tehtiin. Vaikka pyhän tuntu olisikin vain oman pään sisäistä, se on arvokkaan perinnön vaalimista ja rikastuttaa elämää.

Osuimme Netflixistä katsottavaa kaivellessamme kultahippuun. After Life on määritelty luokkaan ’komediasarjat’, se on paitsi hervottoman hauska, myös pohjimmiltaan tosi ja koskettava kuvaus miehen surusta rakastetun vaimon kuoleman jälkeen. Päähenkilö Tony (sympaattinen Ricky Gervais) on pienen paikallislehden toimittaja, joka enimmäkseen istuu toimituksessa selaamassa nettiä tai käy tekemässä juttua mitä merkillisimmistä ihmisistä, jotka ovat itse tarjoutuneet jutun aiheiksi. Kotona hänellä on fiksu koira, joka osaa lukea miehen mielialoja. Tony katsoo illoin läppäriltään vaimonsa (valoisa Kerry Godliman) tallettamaa hyvästelypuhetta, jossa tämä neuvoo miten Tony selviää arjesta ilman häntä. Tonyn arkeen kuuluu myös omituinen psykiatri, miehensä haudalla käyvä vanhempi leskirouva (mainio Penelope Wilton), postimies Pate, autotallissa asuva huumevälittäjä sekä tämän ystävä seksityöntekijä sekä Tonyn muistisairas isä vanhainkodissa (ihanan kyrmy David Bradley). – Me viihdyimme Tonyn seurassa niin, että toinen kausi katsotaan saman tien ja kolmaskin varmaan, kunhan se ilmestyy.

Minulla on ollut harvoin päänsärkyä sen jälkeen, kun migreenityyppiset satunnaiset stressikivut häipyivät menopaussin myötä. Nyt olen ihmetellyt ja koettanut jäljittää toistuvan päänsäryn syytä. Alku paikantui ensimmäisen koronarokotuksen aikaan, oli jo rauhoittumaan päin, mutta tehostepiikin jälkeen on taas yltynyt. Joudun syömään joka toinen aamu särkytabletin, kun herään niskasta ohimoille nousevaan jomotukseen. Päänsärky on ikävä vaiva, koska syitä voi olla legio, harmittomista ja ohimenevistä fataaleihin ja vaikeahoitoisiin.

Mietin mitä tekisin. Lääkäriin on tietysti mentävä, jollei tämä ala yhtään rauhoittua. Ajattelin, että koska niska-hartiaseudun jäykkyyttä ja kipuakin on, jospa kokeilisin ensin hoitoa siihen. Tietäisin ainakin sitten, mikä ei ole päänsäryn syy. Löysin laatikoistani ennen koronaepidemiaa tulleen esitteen hierojaterapeutista, jolla on lähistöllä kotivastaanotto. Sain ajan seuraavaksi päiväksi. Reilun tunnin hieronta oli tosi miellyttävä kokemus. Löysin ihmisen, jolla on hyvät kädet ja välittävän ihmisen korvat. Kehotuntemukset hoidon jälkeen herättivät toivoa. Hoito jatkuu ensi viikolla.

Kesäkausi on avattu! No, vappuna oli tietysti koleaa, kuten usein ihan koronasta riippumatta. Vietimme sunnuntaina pojantyttären kymppisynttäreitä villapaidat yllä pihapuutarhassa. Miten ihanaa hulinaa! Parasta oli saada halailla lapsenlapsia ja pitkästä aikaa jutella päällimmäisiä aikuislasten ja ’isojen tyttöjen’ kanssa. Ja ilman maskia laulettiin onnilaulut ja puhuttiin pitkää väliaikaa pois. Niin kylmä oli, että meidän vanhojen kädet uhkasivat kohmettua, mutta lapset huiski trampalla hiki päässä. Pikkufriidukin innostui hyppytaitojaan vaarille esittämään. Muru onkin sitten jo ihan mestari sillä areenalla. – Ihana iltapäivä, saimme kunnon herätyksen koronakoomasta!

Naapurit, kaupan kassat ja kalatiskin myyjä ovat toivotelleet hauskaa vappua. Oletusarvoisesti vappuna kaiketi kuuluu olla hauskaa. Kun pojat olivat pieniä, ostettiin vapuksi serpentiinirullia ja puhallettavia ilmapalloja, kaupan simaa ja donitseja. Kotiäitivuosina tein simaa itsekin ja leivottiin yhdessä tippaleipiä tai munkkirinkilöitä. Kaksi kertaa olen ollut Mantaa lakittamassa. Toisen tupsukasta ja minun tavallista lakkia on nuorempana käyty vappuisin tuulettamassa, jos kaupungilla on ollut jotain torvisoittoa. Oletettavasti se kaikki oli silloin hauskaa, miksi muutenkaan.

Toisena koronavappuna ei oikein huvita hauskanpito. Se olisi väkinäistä. Pojat hauskuuttavat omaa perhettään vuorostaan, omalla tavallaan. Me ollaan miten ollaan tai pyörähdetään jossakin ex tempore. Kaupasta pullo luomusimaa ja kaksi fazerin tippaleipää riittää mainiosti. Emme ole kenenkään joukoissa marssijoita ennenkään olleet. Puheita pitävät ne, jotka aatteensa puolesta joutuvat näkyvillä olemaan. Turpeesta porua pitäneet näkyivät ajelevan isoilla rekoilla keskellä stadia tukkimassa liikennettä. Oli varmaan hauskaa.


Milan Kundera Olemisen sietämätön keveys suom. Kirsti Siraste WSOY:n Loistopokkarit 2005 11.p.

Tämän kirjan lainasin toistamiseen kirjastosta. Halusin tietää, miten ymmärtäisin klassikkoteoksen tässä iässä, sillä ensimmäisen kerran sen olen lukenut kirjan ilmestymisen aikoihin. – Oli kuin uusi teos! Nyt nousi siitä väkevimmin Tsekkoslovakian miehityksen nostamat tunnot ja kohtalot, erikoisen avioliittotarinan rinnalla. Jotain muinaisesta kultapölystä teoksen yltä myös karisi toisella lukemalla.
*
Benedict Wells Yksinäisyyden jälkeen suom. Raimo Salminen Aula & Co 2021

Nousevan sveitsiläis-saksalaisen kirjailijakyvyn esikoisromaani kuvaa kolmen sisaruksen järkkyneitä kohtaloita yhden sisaruksen hitaasti kehittyvän rakkaustarinan rinnalla. ”Romaani välittää ainutlaatuisella herkkyydellä ja kirkkaalla, koskettavalla otteella sen mitä tarkoittaa oman elämänpolun löytäminen – ja kuinka sitä etsiessään voi säilyttää toivon rinnallakulkijan kohtaamisesta.” – Erityinen sisarustarina on myös erityinen lukukokemus. Kirjallisuus tarvitsee uskaltavia ja erilaisia tarinoita elääkseen tällaisena aikana, joka on niin täynnä tyhjää viihdettä. Kirjailijan nimi kannattaa painaa mieleen.
*
Marja-Leena Tiainen Sydänystäväni Kirsti ICASOS 2020

Romaani on surun kuvaus, joka kauniisti ja koskettavasti kertoo parhaan ystävän menettämisen surusta, siitä, mitä jälkiä ystävyys jättää ja miten elämä jatkuu. – Tiaisen tyyli on sillä tavalla mukaansa ottava, että lukijasta tuntuu kuin kirjailija juttelisi lukijalle, puhuisi läheltä ja tavallisin sanoin. Pidin kirjasta.
*
Kristin Hannah Satakieli suom. Kaisa Kattelus WSOY 2019

Puhutteleva romaani saksalaisten miehitettyä Ranskan ja internoimalla juutalaiset järjestelmällisesti keskitysleireille. Romaani kertoo ranskalaisten sisarusten selviytymistarinan. Kumpikin sisaruksista toimi omalla tavallaan vastarintaliikkeessä ja joutui kokemaan kovia. – En ole erityinen sotaromaanien ystävä, mutta tämä oli historiallisesti mielenkiintoinen. En esimerkiksi tiennyt, että miehitysaikana saksalaiset tuhosivat myös ranskan juutalaisia järjestelmällisesti.
*
Reijo Mäki Keltainen leski (Vares) Otava Seven-pokkari 2007

Ensimmäinen Vares-tarinani, löytyi Toisen kirjahyllystä. Kyseinen Reijo Mäki lienee Suomen suosituin dekkarikirjailija painosten määrästä päätellen. Voin ymmärtää, miksi. – Tarina kieppuu ihan jännittävästi kyllä, kieli on sujuvaa ja mukavalla tavalla humoristista, mutta samalla yhtä sovinismin kukkaketoa. Henkilögalleria on varsin yksivärinen ja replikointi kuin yhdestä ja samasta tuubista. Siis, ei mikään kirjallinen saavutus tyyliltään, mutta jokin näissä Vares-jutuissa miesihmisiä ainakin kiinnostaa.
*
Karin Smirnoff Lähdin veljen luo suom. Outi Menna Tammi 2019

Toimittajana työskennellyt ruotsalainen kirjailija (s. 1964) teki elämänmuutoksen ja muutti pohjoiseen. Esikoisromaanista tuli bestseller ja kirjailijalla on tähtäimessä trilogia, josta myös tehdään tv-sarja. Romaani on saanut runsaasti ylistystä ja noussut ’tapaukseksi’ Ruotsissa. Päähenkilö on pohjoisessa maalaismaisemassa rankan lapsuuden läpikäynyt nuori nainen, Jana Kippo, joka lähtee ja rakentaa oman elämän Uumajassa, kunnes palaa synnyinseudulleen kaksoisveljensä luo. – Romaani on tosi rankkaa luettavaa paljastaessaan kerros kerrokselta sisarusten synkän lapsuuden salaisuudet. Päähenkilö näyttäytyy vahvana ja selviytyvänä, mutta samalla lapsuushelvettinsä syvien haavojen arpeuttamana. Kirjan lukeminen otti koville, mutta onhan se lukukokemuksena väkevyydessään vertaa vailla. Hiukan vierastin suomentajan tapaa kirjoittaa ihmisistä pienin alkukirjaimin ( esim. janakippo) pitkin matkaa, mutta voi siinä nähdä symboliikkaakin. Ihmiset ovat sukujensa ja perheidensä historian osasia. – Lukekaa ihmeessä!
*

Satu Vasantola Kaikki kadonneet Tammi 2020

Toimittaja-kirjailija Vasantola on julkaissut toisen romaaninsa. Se on nykykirjoille tyypillisesti päähenkilön suvun tragedioita ja salaisuuksia selvittelevä tarina. Henkilöitä on runsaasti ja päähenkilö elää elämäänsä samalla muistellen lapsuuttaan. ”Vavahduttava kertomus katkenneista perhesiteistä, peruuttamattomista vahingoista, vuosikymmenet ylittävästä ystävyydestä.” – Satu Vasantolalla on vahva tendenssi romaaneissaan. Hän nostaa esiin menneen sukupolven tragedioita, jotka tänä päivänä hoidettaisiin toisin. Tyyli on tabuja kaihtelematon, loppua kohti lukijasta alkaa jo tuntua, että naisen alapään sanastoa ja lihallista rakkauselämää on kuvailtu yllin kyllin. Kun päähenkilö vielä on gynekologi, aihetta riittää.
*

Annamari Marttinen Häiriömerkintä
Tammi 2021

Lappeenrantalainen kirjailija kirjoittaa romaaneja, joiden henkilöt elävät niin tavallista elämää, että siihen on helppo samastua. Tämä tuore romaani kertoo naisesta, joka eronsa jälkeen elää vuoroviikoin tyttärensä kanssa ja yksin, kun tytär on isällään. Tavallisen elämänmenon mullistaa isomman asunnon osto, tyttärelle sekä äidille halutaan oma huone. Tekee mieli remontoida vähän, edellisen asukkaan jäljet pois. Entisen asunnon myynti tuottaa ongelmia ja pian nainen on kahden asunnon loukussa. Nainen menettää työpaikkansa jää työttömäksi ja laskupino alkaa kasvaa. – Marttinen kirjoittaa suggestiivisella imulla naisen mielialoista ja ajatuskierteistä. Vahvat tunteet myllertävät; häpeä, kateus, häilyvä toivo, musta toivottomuus vievät kaikki voimat. Ystävien ’kyllä sä selviät’ -puheet tuntuvat vähätteleviltä. Nainen selviääkin, miten kuten, saatuaan apua tilanteensa selvittelyyn. Siksi surullisella tarinalla on – jos ei nyt onnellinen loppu – niin toivon mahdollisuus kuitenkin.
*
Kjell Westö Tritonus suom. Laura Beck Otava 2020

Edellisen romaaninsa (Rikinkeltainen taivas, 2017) upea menestys on siivittänyt uusintakin romaania, joka kertoo ikääntyvän kapellimestarin asettumisesta saaristoyhteisön vapaa-ajan asukkaaksi. Kansainväliset klassisen musiikin kuviot ovat aika pieniä, jokainen tuntee tai vähintään tietää jotain kautta toisensa – siinä mielessä saariston suomenruotsalaiset ovat samankaltainen yhteisö. Näin läpeensä musikaalinen kirjoittaminen on vaativaa, Westö lienee parhaita aihepiirin kuvaajia, joita kohdalle on osunut. – Tämä on jälleen yksi kirja, jonka haluaisi hyllyynsä hitaasti uudelleen luettavaksi. Muusikkous avautuu kirjan kautta erityisenä lahjakkuuden lajina, joka määrittää pitkälle elämän laadun ja erityispiirteineen myös rajaa sosiaalisen kanssakäymisen, vie jonkinlaiseen eristyneisyyteen ja yksinäisyyteen. Klassisen musiikin rinnalle kirjailija on punonut saariston harrastajamuusikoiden kautta myös muita musiikin genrejä valottavaa pohdiskelua. Jos kirjaan voisi rakastua, tämä ehkä olisi minulle sellainen kirja.


Kevät hiipii vappua kohti. Lukemattomat koleat, räntäsateisetkin vaput on eletty pitkän elämän varrella. Sellainenko taas on tulossa? Toisaalta viime vappuna oli ja nytkin sää on aika samantekevä tässä hitaassa ja nihkeässä paluussa entisen elämän tapaiseen kevääseen. Sitä pirskahtelevaa keveyttä ja raikkaita pyrähdyksiä ulos ympyröistä ei enää synny. Elämään on tullut uudenlaista vakavuutta, jopa raskautta. On tajuttu viiltävästi: elämä ei ole ennustettavissa, se saattaa yllättää, muuttua epävarmaksi. Herättää pelon väreitä.

Vastuulliset naiset ja muutama mies vallan kammareissa ovat viimein tulleet järkiinsä. Thank God! Monta päivää ja yön seutua on kansa saanut ihmetellä, mikä voi olla noin vaikeaa samassa veneessä samaa väylää purjehtiville, että pitää uhata veneen kaatamisella. Median hullunmylly asian ympärillä ei ollut omiaan pitämään yllä toivoa järkiintymisestä. Ehkä tämä tästä vielä kevenee, vapun väreiksi.

Kahdeksankymppisensä jo ohittanut ystävä soittaa. Hän kertoi kaatuneensa kotonaan ja saaneensa apua, kun ulottui puhelimeensa, vaikkei itse päässyt ylös. Hänellä sattuu olemaan nuorempi ystäväpariskunta, joka soittaa ja kyselee tarvitaanko apua. Kaikilla iäkkäillä ei ole omaa perhettä tai sukulaisia lähimain. Miten he…

Katolisissa kirkoissa on kuvattu Kristuksen kärsimystä kuvasarjalla Ristin tie. Kussakin kuvassa on kärsimystien eri vaiheita. ”Kristus kaatuu ensimmäisen kerran”. Ristiä kantavan voimat hiipuvat. Kuinka monta kertaa hän kaatuukaan, ennen kuin kärsimystie on kuljettu loppuun? Missä ovat avuliaat Simon Kyreneläiset tänä aikana? Ajattelin tätä voimallista kertomusta myöhemmin, kun kyykittyäni liian kauan kevätkukkia kuvaamassa pihalla yritin turhaan nousta siitä ylös ja lopulta kaaduin pitkin pituuttani ja löin pääni maahan. Toinen kuuli ja tuli auttamaan. Ei se kaatuminen sinänsä, vaan se sielun syvyyksiä koskettava kokemus, kun omat voimat eivät enää riitä siihen, mihin ovat ennen riittäneet. Olen siis sen tien alussa, jossa voi kaatua yllättäen eikä pääse omin voimin ylös. Se on syventävä vaihe nöyryyteen suostumisen tiellä.

Tämän aamun radiokirkosta jäi soimaan mieleen vanha, lapsuudesta tuttu hengellinen laulu Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain, en mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain. Sen päättää säe: Kotipolku on armon tie.