Jo ensimmäisestä runokirjastaan (1978) lähtien olen seurannut Anne Hännisen (s. 1958) runoilijan taivalta. Hän on julkaissut 16 itsenäistä runoteosta sekä ’Valitut runot’. Yhdeksän palkintoakin on uran aikana kertynyt. Toistaiseksi viimeisin Sepelkyyhkyt puhuttelee luontoa syvästi rakastavan ja tarkkailevan runoilijan lintuteemalla, jonka hän tuo ihmisen elämänkaaren kypsymisen ja päättyneen elämän tuntoihin.
”Etsimme vääristä paikoista sitä mitä olemme. / Ja mitä olemme olleet. / Kohti meneminen onkin hyvästijättö. / Siivekkäiden alkukuvat pimeää vasten. / Linnunkatseenkirkkaat.” *
Romaanit
Patricia Cornwell Paljaat luut suom. Ilkka Rekiaro Otava 2013Vaikka kuinka kansainvälisesti mittava maine kirjailijalla onkin ja kovat painosluvut dekkarimaailmassa, en niin kovin innokkaasti tällaista tekstiä lue. Viikkokausia kesti kahlata 380 sivua. Mietin monta kertaa kirjailijan tyyliä vyöryttää loputtomasti inhoja yksityiskohtia. Niitä kyllä riitti, kun päähenkilö on rikostutkija ja patologi Kay Scarpetta ja tutkittavana sarjamurhaajan tekoset. Luulenpa, että tämä opus riitti tätä lajia kirjallisuutta, kun en dekkareita muutenkaan harrasta.
* Pirjo Hassinen Hämärän aika Otava 2020
Hassisen romaanituotannon listaus on komea, vuoden 1991 Joel romaanista alkaen joka toinen vuosi, joskus jopa vuoden välein, kirjailija on kasvattanut julkaisupinoaan, kerännyt kotimaisia kirjallisuuspalkintoja ja käännöksiä. Tätä viimeisintä luonnehtii kustantaja tähän tyyliin: ”Kolme miestä, kolme kohtaloa: yksi pakenee, toinen etsii, kolmas haluaa kostaa. Populismin nousun jälkeisessä Euroopassa kytee pieniä vihan pesäkkeitä, joiden luo heidän tiensä vievät.” Kirja on on ns. aikalaisromaani, trilogiaksi kirjoitetun viimeinen osa. – Olen lukenut Hassiselta alkupään tuotannosta Kuninkaanpuiston v. 2012. Jokin rääviys Hassisen tyylissä siinä tökki, ei tämä silti jäänyt ainoaksi, mutta taukoa tuli. Nyt päätin katsoa mihin suuntaan on menty. Sama juttu yhä tökkii: jätkämäinen tyyli kertoa ja keskustella, tässä se tosin puolustaa paikkaansa. Kolmen toisiinsa liittymättömän miehen tarinan kuljetus vuorotellen on romaanina ihan mahdollinen, varsinkin kun loppu sitoo miesten tarinat näppärästi yhteen.
*
Elena Ferrante Aikuisten valheellinen elämä suom. Helinä Kangas WSOY 2020 (2019)
Tyttären varjo suom.Helinä Kangas WSOY 2020 (2006)
v. 2016 luin ensimmäisen Ferranteni ja vaikutuin. Jostain syystä hänen tuotantoonsa tutustuminen jäi sillä kertaa siihen. Nyt palasin Ferranteen tuoreiden suomennosten ansiosta. Napolilaisten yläluokkaisten vanhempiensa ainoan tyttären kasvukertomus osoittautui sillä tavalla mukaansa tempaavaksi, ettei kirjaa voinut kädestään laskea. Tyttären varjo puolestaan rikkoo täydellisen äidin illuusion elämästään julman rehellisesti. – Ferrantella on ihan oma ristivetoinen tyylinsä, jonkalaista ei kohdalle usein osu. Myös tarina polveilee paikoin suorastaan kiihkeänä trillerimäisenä. Hellejakson uuvuttamana lukukokemukset muodostuivat aika hektisiksi.
* Katriina Huttunen Mustaa valoa S&S 2020
Vuonna 2016 kirjailijan 26-vuotias tytär teki itsemurhan, ja seuraavana vuonna äiti kirjoitti suruvuodestaan kirjan Surun istukka. Muistan sen lukukokemuksen olleen hirveän raskas, ajattelin jopa, että äiti tekee surustaan suuren numeron, suorastaan piehtaroi siinä. Toinen kirja Mustaa valoa on alaotsikoitu Muistiinpanoja hautausmaalta. Aihe on työstetympi, kypsynyt ja sopivasti etäännytetty, näkökulma laajempi. Se tekee kirjasta mielenkiintoisemman eikä lukija koe enää joutuvansa kahlaamaan yksityisen surun suossa. Opus sisältää paljon Hietaniemen hautausmaahan liittyvää kiinnostavaa tietoa ja kokemusperäisiä huomioita. – Surukirjoja olen työvuosinani lukenut paljon, toiminut sururyhmien ohjaajana sekä työstänyt oman elämäni suruja. On selvä, että jokaisen suru on omanlaisensa ja liittyy surevan itsensä elämänhistoriaan syvästi. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa surra, eikä kaavaa, jonka mukaan sen pitäisi mennä. Surun polkua kukin käy edellytystensä ja voimiensa mukaan. Myös päättymätön suru on arvokas suru.
*
Laila Hirvisaari Hiljaisuus Otava 2016
Tänä kesänä elämänsä polun päähän ehtineen, pidetyn kirjailijan 41. romaani Hiljaisuus on riipaiseva kertomus pienestä sodan traumatisoimasta tytöstä, joka menetti vanhempansa. Isovanhemmat pitivät hänestä huolta. Puhumaton tyttö oli koulutoverien hylkimä ja kiusaama, eikä ymmärtämätön opettaja osannut eikä edes halunnut häntä mitenkään auttaa. Vasta nuori lääkäri ottaa asiakseen etsiä sitkeästi keinoja parantavaan muistojen avaamiseen. – Inga-tytön tarinaa ei voi kuivin silmin lukea. Kesäni koskettavin kertomus, joka jäi taitavan ja tuotteliaan kirjailijan viimeiseksi.
* Hannu Mäkelä Pilven reuna Aviador 2021
Vanheneva mies elää yksin talossaan menneitä muistellen. Hiljaiselon katkaisee yllättävä yhteydenotto naiselta, jonka mies oli aiemmin pannut merkille kahvilassa. Kohta miehen arki myllertyy täysin, kun toisiinsa takertuneet tempautuvat kiihkeän rakkaussuhteen pauloihin. Naisella on perhe ja työ, mutta sähköpostiviestit ja vastaukset valuvat virtanaan puolin ja toisin. Tapaillaan ja heti kohta ollaan jo sängyssä. Mies hämmästyy kuolleeksi luulemansa tunne-elämän ja intohimon vyöryä. Voiko vanha mies vielä rakastua näin, voiko vielä muuttua? – Kyyninen lukija tarpoo puolen kirjaa rakkauden vakuuttelun ja epäilyn suossa, johon tarina uppoaa. Lopulta nainen paljastuu epävakaaksi, miehen menneisyyttä kaivelevaksi, ja suhde kariutuu. Mies ei voi päästää naista, vaan vakuuttaa rakkautensa yhä kestävän ja kas, näin on syntynyt ikuinen keinulautasuhde, joka ei etene ja jota kumpikaan ei kykene lopettamaan. Tympeällä tavalla surullinen tarina.
Esikoisromaani, joka rakentuu kahden vanhan ystävyksen väliseen ajatustenvaihtoon Norjan vuonomaiseman hyödyntämisestä akustisena huippustudiona. Eksentrisen, erakoituneen akustiikkaekspertin viimeiseksi suurtyökseen kaavaileman haaveen toteuttamiseen tulee yllättäviä mutkia. – Erakon kirjeiden varaan ja saajan ajatuksiin sekä sivuhenkilöiden mietteisiin rakentuva romaani ei ole lukijalle mitenkään helppo. Teksti tuntuu kuivakkaalta ja kun aihepiirikin on asiaa tuntemattomalle vieraannuttava, kaksi kolmasosaa romaanista tuntuu näkkileivän pureskelulta. Tekijän runoilijan kyvyt kyllä pilkahtelevat siellä täällä, mutta eivät jaksa mehustaa kokonaisuutta. Loppua kohti tekstin kiinnostavuus paranee, kun sitä maustetaan myöhään syttyvällä rakkaudella.
* Lisa CareyMerenneitojen laulu suom. Eva Siikarla SSKK 1998
New Englandissa ja Irlannissa vuorotellen asuvan kirjailijan vaikuttava esikoisromaani avaa erään irlantilaissyntyisen isoäidin, äidin ja tyttären sukupolvitarinan, jonka syvänä virtana kulkevat myyttiset merenneitotarinat, ja eristyneen saaren kovat elinehdot. – Kaunis ja vahvasti kihelmöivä tarina vapaudesta, intohimosta, seksuaalisuudesta ja kuolemasta.
* Tove Jansson Aurinkokaupunki suom. Kristiina Kivivuori WSOY (1974)
Tove Jansson on myös kirjailijana muutakin kuin pelkkä Muumi-tarinoiden luoja. Amerikkalaisen vanhusten kaupungin elämästä mainiosti kertova varhainen romaani, osoittaa vivahteikkaaseen ihmiskuvaukseen kykenevän kirjailijan briljanttia taitoa. Vanhat ihmiset toden totta ovat persoonallisia, yksilöitä, joiden yhteiselo on värikästä. ”Olen yrittänyt kirjoittaa kirjan siitä, millaista on tulla vanhaksi.” – Viihdyttävä, hykerryttävän hauskakin pienoisromaani.
* Haruki Murakami Suuri lammasseikkailu suom. Leena Tamminen Tammi 1993 (1982)
Tästä vanhemmasta Keltaisen kirjaston Murakami-romaanista on otettu uusi pokkaripainos. Romaanin kertojahenkilö on kovasti samanoloinen, omalaatuinen ja erakkosieluinen älykkömies kuin Murakamin kirjoissa yleensäkin. Tarina lähtee melko pian huitelemaan mystisiin ja epätavallisiin tapahtumiin ja maisemiin. Mielikuvitusta riittää! – Murakamin tyyli on japanilaistenkin kirjailijoiden keskuudessa niin omaa luokkaansa, että sen kaltaista ei hevin tule vastaan romaanitaiteessa. Olen jo nimennyt hänet lempparikirjailijakseni ja tykkään aina vain.
Tarina alkaa shaahin vallan aikaisesta Persiasta. Väkivaltaiselle miehelle naitettu nainen synnyttää sinisilmäisen ja punatukkaisen tyttären ja hylkää tämän jätekasaan kadulle, koska lapsi on kirottu. Isä, joka odotti poikaa, aikoo tappaa tytön, jolla on vielä äitinsä silmätkin. Tytön löytää jätekasasta shaahin armeijan autonkuljettajana toimiva lempeä mies, joka vie lapsen kotiinsa. Tarina jatkuu Ariaksi nimetyn tytön kohtalon kuvauksella. Samalla kun tyttö kasvaa, Persiassa puhkeaa vallankumous, johon liittyy islamin uskon leviäminen, ajatolla Khomeinin valtaantulo ja Iranin valtion kehitys. – Arian tarina on väkevästi kerrottu ja alkuvoimainen itämaisen kulttuurin ja murroksen aikakauden kuvaus.
* Mikko Heikka – Vesa Kanniainen Maailma koronan jälkeen Keskustelukirjeitä Minerva 2021
Tunnettujen ja arvostettujen ajattelijoiden puheenvuoroista rakennettu pohdintakirja on mitä ajankohtaisin ja kiinnostavin aiheeltaan, mutta osoittautuu raskaansarjan filosofiseksi tykitykseksi luettuna. Asialla on kaksi fiksua miestä, jotka tuntuvat elävän pelkästään oppineen päänsä sisällä. Ei tästä filosofian ja kansantaloustieteen sfäärejä syvemmin tuntematon kansalainen paljon kostu. Mutta onhan kutkuttavaa roikkua tiedon tuntumassa kumminkin.
* Rosa Liksom Hytti nro 6 WSOY 2011
Otin asiakseni lukea uudestaan hyllyssänikin olevan alkuperäisteoksen, jonka ideasta tehtyä Cannes-palkittua elokuvaa on nyt hehkutettu mediassa. Oikein muistin: romaani on loistavaa työtä, Liksom on erinomaisen taitava värittämään junamatkan Moskova – Ulan Bator kokemuksia ja tapahtumia. – Teos edustaa minulle Neuvostoliiton syvällistä analyysia. Parasta siinä on se, että Liksom kirjoittaa tuntemuksiaan aidosti ja rehellisesti, myös todellisuuden hyväksyen. Nythän teos on jo nostalgista historiaa, kun Neuvostoliitto on jo lakannut olemasta, mutta Venäjä ja venäläinen kansansielu yhä elää.
Sunnuntain kirkollinen teema, Totuus ja harha pani ajattelemaan radiokirkon äärellä. Olkoonkin, että yleisradion heinäkuun teemana on Etelä-Amerikka, tuntui kyllä vieraannuttavalta joutua keinuvarytmiseen ’lattarikirkkoon’ tavallisen luterilaisen messun paikalla. Ajattelin siinä, että kirkko mukautuu vaikka mihin, metsästäessään kuulijoita ja osallistujia. Tulos osoittaa, että harha on harha ja totuus on totuus. Turhaa on kuvitella saavansa helisevillä vaskilla ja kilisevillä kulkusilla koolle uutta seurakuntaa. Kuulijoina ovat kuitenkin ne samat kuin aina ennenkin, sanan ja virsien ruokaa kaipaavat nälkäiset sielut, jotka eivät kilinästä kostu eivätkä viihdettä elämäänsä sunnuntain kirkosta etsi.
Tuntuu ajoittain käsittämättömältä millaiseksi maailmamme on muuttunut ja miten nopeasti. Kahdella erilaisella vuosituhannella elänyt hämmästelee, miten näihin asti itsestään selvä normiarki on murentunut pala palalta. Olemme pöllämystyneitä kuin Liisa Ihmemaassa tipahdettuamme kaninkoloon nimeltä koronaviruspandemia. Täällä ollaan, ankarassa rinnakkaistodellisuudessa, tahdoimme tai emme.
Jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja kulutukseen perustuva maailmanjärjestys putosi polvilleen. Yritysten ansaintalogiikka kompuroi. Pitääkö huojuvia rakenteita pönkittää ja kenen takia? Mitä hyvinvointiyhteiskunta pitää sisällään, menneiden utopioiden raunioitako? Ihmisten elämä tällä pallolla on vakavasti uhattuna monelta taholta: kilpajuoksu virusten kanssa ja käsistä karanneen ilmastonmuutoksen seurausten uhka ovat niistä ajankohtaisimmat.
Moni nuoremmasta sukupolvesta näyttää ratkaisseen tilanteen olemalla piittaamatta kaninkoloelämän reunaehdoista. Nuorelle tyypillinen yltiöpäinen usko omaan haavoittumattomuuteen pitää yllä illuusiota kaiken jatkumisesta ennallaan pienen säikähdyksen jälkeen. – ’Turhaa vouhotusta. Ainahan on ollut kulkutauteja eikä niihin kaikki ole kuolleet. Vanhat ja sairaat joutaakin, sehän on elämän laki.’
Jos kuulut riskiryhmiin ja ikääntyviin, olet muuttunut yhdessä hujauksessa iloisesta veronmaksajasta kulueräksi ja syntipukiksi, jonka takia muu väki joutuu ikävästi rajoittamaan elämäänsä. Olemme silti yhä osa sukuamme ja sosiaalista verkostoamme. Tulemme toimeen ansaitulla eläkkeellä, asumme kotona ja jeesaamme tilapäisesti lasten perheitä ja suvun ainoaa jäljellä olevaa tätivanhusta. Toistemme ’omaishoitajina’ ollaan tarvittaessa. Elämä on opettanut ottamaan olosuhteet sellaisenaan, sopeutumaan ja toimimaan voimien mukaan yhteiseksi hyväksi. Näillä mennään.
Nähdessäni ilmoituksen pienen merenrantakaupungin vanhassa kartanossa tarjolla olevasta lepoviikosta, tunsin heti: tämä on minulle. Hiljaisuuden retriitit ja omaehtoiset retriitinomaiset vetäytymiset ovat ominta henkistä ja hengellistä elämääni. Ei niin, etteikö puolison kanssa kahdestaan kotielämä olisi leppoisaa, tällä lepoviikolla ympäristön vaihdos, teema ja keskustelut olivat se, miksi. Sielunsiskoni lähti mukaan, mikä sekin oli tärkeää, kun koronan vuoksi emme olleet voineet tavata ennen kuin molempien rokotussuoja oli voimassa. Ja Toinen sai samalla omanoloisensa viikon kotona, vapaana alituisesta läsnäolostani vietyään meidät perille.
Tulopäivä
Elämää nähnyt kartano oli ystävällisen oloinen puurakennus ja sen pihapiirissä toinen, majoitushuoneiksi tehty. Esipaimenemme nimesin mielessäni oitis Hymyksi, niin herttaisella tavalla hän otti väen vastaan ja ohjaili huoneisiin. Sisko oli merkitty pihanpuoleiseen, minut vastapäiseen, vanhojen puiden varjostamaan huoneeseen. Ilmastointia ei majoituksessa ollut, eikä tuuletusikkunan alituinen aukiolo mahtanut mitään seisovalle huoneilmalle. Pöytämallinen tuuletin toimi kyllä pirteästi, mutta viikkokausiksi koko maahan jumahtanut helle piti pintansa. Ikkunoissa oli onneksi mustat verhot, joilla saattoi eristää suoran auringonkilon. Aloitimme herkullisella lounaalla. Tutustumiskierroksen jälkeen keskusteltiin päivittäisestä ohjelmasta ja kahvit nautittuamme Hymy alkoi pohjustaa teemaamme heittämällä kysymyksiä suvun, juurien ja kasvumaaston merkityksestä. Elämäni tarinaa aikoinaan kirjoittaessa olin jo pohtinutkin näitä, mutta Hymyn heittämät näkökulmat ja kysymykset saivat minut hiukan hämmennyksiin. Tajusin nyt, että isän suku on minulle ollut se ainoa juurihaara, johon tunnen vahvasti kuuluvani – kun taas äidin suku on jäänyt jollain tavalla mysteeriksi. En kuitenkaan ole vain yhden, vaan kahden lähisuvun lapsi, ja osa isovanhempiakin edeltävää juuriverkostoa, josta tiedän vain nimiä. Tässä iässä suku merkitsee myös itsestä jatkuvia haarakkeita, omia lapsia ja heidän puolisoidensa suvun rikastamaa lapsenlapsikatrasta. Ensimmäinen päivä päättyi vanhassa, riihentuoksuisessa hirsikappelissa pidettyyn hiljaiseen hartauteen. Siinä ajatusmylläkkä rauhoittui, ja sielu oli taas ihanasti kotonaan. Iltahämärässä istuimme vielä tuokion majoituksen käytävän päässä parvekkeella, Sisko ja minä. Siinä oli viileämpää kuin huoneessa. Soitin kotiin ja siellä oli kaikki hyvin.
Toinen päivä
Herätyskello ei soinut. Viittä vaille yhdeksän sävähdin hereille, kun Sisko koputti oveen hätäisen oloisesti ja huuteli aamiaiselle. Suoriuduin vaatteisiin vikkelästi ja ehdin keräämään tarjottimelle aamiaistarpeet ennen kuin emäntä korjasi pöydän. Toiset olivat jo kappelissa aamuhartaudessa. Näin väsynytkö olin jo eilisestä ja hikisestä pätkäuniyöstä, ihmettelin. Pujahdin myöhemmin kappeliin, josta väki oli jo hajaantunut kuka minnekin. Ovi oli matala ja kynnys korkea. Ikkunan takana tuuli kampasi puiden lehvästöä. Paksut, pyöreät kattohirret puhuivat väkevästä suojasta ja sileät seinähirret hiljaisuudesta. Sisältäni puhkesi hyräily, vanha hengellinen laulu, jota äiti usein lauloi askareissaan. Niin tuttu se oli, että säkeistöjen sanat tulivat mielen nauhana. Aamupäivät olivat ohjelman mukaan vapaat keskipäivän lounaalle asti. Sisko istui omenapuun alla lukemassa Laila Hirvisaaren viimeiseksi jäänyttä romaania Hiljaisuus. – Jutellaanko, kysyn. Hän laski kirjan syliinsä. Kerroin hämmennyksestäni sukujen suhteen. Saman tien sisältäni pursusi muistojen vyyhtiä, jossa on punaisena lankana isänisän, isotätien ja tätien merkitys hengellisessä kasvumaastossani. Miksi äiti puhui niin vähän lapsuudestaan eikä halunnut kertoa omista vanhemmistaan? Mitä äidin suvusta tiedän, olen kuullut pääosin hänen siskoiltaan ja enoni vaimolta. Ei siellä mitään salaisuuksia liene, mitä ei olisi missä tahansa suvussa. Sisko kuunteli, myös hän on jo kirjoittanut elämänsä tarinan, kysynyt samoja kysymyksiä ja tehnyt löytöjä. ”Sä oot äiti huomisen eilinen”, Hymy kertoi eilen kolmivuotiaansa oivaltaneen jotain hyvin oleellista suvun jatkumosta. Tunsin vahvana sukuni jatkumon, jossa itse olen lenkkinä. Henkinen ja hengellinen kehitykseni ei ole sattumaa, sillä on vahvat juuret. En ole irrallinen, mutta olen ohimenevä, ikuiseen verraten hetken täällä. Elämäni on kuin kirkkain ylä-äänin helähtävä sointu, dissonanssein ryydittynyt, harmoniaksi purkautuva. Ja se jatkuu poikieni yksilöllisenä elämänpolkuna, pojanpojan ja -tyttärien myötä. Miten sukujemme henkinen ja hengellinen jatkumo heissä tuntuu. Mitä siihen tuovat lastenlasten äidit sukuineen, mietin. Ja siihen ajatukseen hiipi sielunsurua. Illalla puhuimme kappelin takaisella rantapolulla Siskon kanssa kuolemasta. Siihen keskusteluun osallistui omalla tavallaan valkoinen perhonen. Niin hauras, hento, kevyt oli sen lento – kuin kauniin kuoleman kuva. Kukkaviidakon keskellä huomasin yllättäen ihanasti kukkivat varjoliljat, sielunkukkani. Iltahartauden jälkeen myöhään puhuin vielä melkein tunnin Toisen kanssa. Hän oli katsonut futiskisoja, kastellut pihan istutukset ja kuulosti tyytyväiseltä.
Kolmas päivä
Hymyn eiliset pohjustuspuheet tarjosivat tarkasteluun elämänsanan, jonkun kahdestatoista elämänkaaresta ja tasapainoparin. Omistautuminen – irtautuminen? pelko – rohkeus? pysyvyys – muuntautuvaisuus? Osuin muutamaan, jotka eivät ole ihan tasapainossa tällä hetkellä elämässä, vaikka monin tavoin elämä tuntuukin olevan harmoniassa. Terveyden elämänkaari on ollut jo pitkään haasteenani. Ymmärrän realiteetit, että aiemmin perusterveen naisen elämä on iän mukana näillä kymmenillä saanut jo diagnoosinsa lääkkeineen. Liikkuminen vaikeutuu, selkä kipuilee, verensokeria seurataan, sydämeni eteiset värisevät omaa tahtiaan ja näiden myötä jaksaminen vaihtelee. Muutama harrastuskin on jo jäänyt. Mitä arvokasta terveyshaasteet ovat opettaneet, sen pohtiminen on kesken. Hymy tarjosi mietittäväksi myös arkillisen eri ihmisiltä koottuja elämänsanoja. Poimin listalta kaksi puhuttelevaa sanaa, niistä muodostui pian yhdyssana, joka voisi olla oma elämänsanani. Oli sovittu, että keskiviikkona ja torstaina syömme hiljaisen lounaan. Olimme jo keksineet Siskon kanssa millä terassilla on varjoisinta mihinkin aikaan. Etsiydyimme samaan pöytään. Katselin valkoisena kukkivaa jasmikepuuta, taivaan sinessä sujahtelevia pääskysiä ja ylempänä purjehtivia poutapilviä. Kimalaiset häärivät ruusuaidassa ja nokkosperhoset, niitä lenteli kaikkialla kartanon puutarhassa! Miten ihana olikaan seurustelusta vapautettu hiljaisen yhteyden kokemus. Tämänpäiväiset Hymyn pohjustuspuheet tuntuivat lipuvan ohi, ja kiihkeä keskustelu aiheista alkoi väsyttää. Hipsin hiljaa takaovesta ulos ja omaan huoneeseen. Kävin suihkussa ja nukahdin päivätorkuille. Tunsin uudenlaista väsymystä, kuin kahden koronavuoden sosiaalisen paaston jälkeen uusien ihmisten ajatusten, asiain ja mielipiteiden vyöry olisi yhtäkkiä ollut vain liikaa. Olin toivonut viikolta lepoa ja uutta ajateltavaa, nyt tuntui, että olin unohtanut innoissani levon. Onneksi jokaisella oli vapaus toimia osallistumisen suhteen tarvitsemallaan tavalla. Illalla puhuimme päivästämme Toisen kanssa puhelimessa. Miten tärkeäksi olemme tulleet toisillemme, huomasin. Senkin tajuamiseen tarvittiin jatkuvasta yhdessäolosta vapaa viikko.
Neljäs päivä
Eilisestä jäi kuitenkin vaivaamaan kysymys: Mikä on kesken? – Elämähän on aina kesken niin kauan kuin sitä on. Anna-Maija (Raittila) puhui usein keskeneräisyydestä eräänlaisena odotusarvoisena osana kristityn elämää. Toisaalta uskon perusteemoja on, että se on lahjaa, Jumalan puolelta tehty vastaanottamista vaille valmiiksi. Mutta oma henkinen kasvutiemme on aina kesken. Emme ehkä ehdi mahdollisuuksiemme rajoille koskaan. Ehkä tärkeintä on vain sitoutua henkisten arvojen mukaiseen elämään, soljumaan siinä virrassa. Tänään Hymy puhui lapsen spiritualiteetista, jota hän tutkii. Miten ainutkertaista, tuoretta ja herkkää, vaikutusaltista se on. Lapsen uskontosensitiiviset herkkyyskaudet on havaittava, avoimuus kysymyksille, aito ihmetys. Lapsen selvänäköinen usko voi järisyttää maailmoja. Kuljimme Siskon kanssa kukkaniittyjen halki niitettyä polkua rantaan. Tein kimpun muutamasta niittykukasta ja heinänkorresta. Vein sen kappeliin. Merenlahti kimalteli auringonsäteissä. Istuimme vaiti rannalla. Tuuli rypytti veden pintaa. Palatessa löysin vielä yhden yksinäisen varjoliljan kappelin kupeelta. Miten kaunis sen kukkalatva onkaan, kuin koru. Tulimme taas omenatarhaan istumaan. Tuli puhetta korona-ajan jättämästä alavireisyydestä. Mietimme miten mielialojen voisi antaa aaltoilla rauhassa, säilömättä, kutsumatta. Hakea rinnalle asioita, jotka tasapainottaisivat. Minulle se olisi musiikki… Viimeisenä yönä suru laskeutui sieluun kuin usva. Tunsin kipuna oman keskeneräisyyteni ja menneiden haavoittumisten arvet. Miten isän siunaamat siipeni suitsittiin. Miten kynsille lyötynä oli vaiettava siitä, minkä koin elämän parhaimmaksi lahjaksi. Surua, surua.
Lähdön päivä
Eilen muutamien ihmisten uteliaisuutta ruokkivat kysymykset ja itsetietoiset kommentit alkoivat väsyttää. Tänään käyty palautekeskustelu viikosta ilahdutti kyllä Hymyä, jotkut ottivat kovasti tilaa siinä. En saanut sanotuksi mitään, vaikka monesta asiasta olisin voinut kiittää ja kertoa tyytyväisyyteni. Hymyn palaute meille oli ytimekäs: täällä on ollut viisaita ja herkkiä ihmisiä koolla. Lattialle levitettiin kymmeniä kortteja, joissa kaikissa oli kuvattuna erilaisia ovia. Siitä sai kukin valita ’oman’ ovensa. Huokasin itsekseni, onko täällä yhtään avoinna olevaa ovea. Mies, joka sattui kuulemaan sen, osoitti yhtä ovikorttia, joka sitten jäi käteeni. Monet halusivat kertoa valitsemastaan ovesta, mutta en saanut sanottua, etten löytänyt avointa ovea ja tämä, mikä on kädessäni, on oikeastaan toisen valitsema. Kuvassani oli tumma, ehkä saunan verannan ovi, jonka lasista heijastui pihapuita. Ovenpielessä kyyhötti valkoinen tuoli ja sillä punainen omena. Tuolin vieressä omenoita oli täysi sangollinen. Jollakin tavalla ovi tuntui kuitenkin hyvältä. Se, joka toi ovelle omenat, halusi antaa hyvää. Päätöskeskustelun jälkeen monet halusivat jakaa vielä ajatuksiaan. Olin pujahtamassa terassille, kun Hymy tulikin siinä vastaan ja kysyi: onko kaikki hyvin? – Oh, miten tarkkavaistoinen olet, henkäisin. Hän odotti. – Olen eilisestä lähtien ollut jotenkin surun vallassa eikä se väisty. Se liittyy jatkumoon, kesken jääneisiin asioihin. – Jutellaanko siitä? Ennen lähtökahvia, terassilla? – Siinä sitten avasin suruni yksinkertaisin ja tosin sanoin ja Hymy otti sen vastaan, ilmaisi ymmärtäneensä. Ja osoitti minulle sen sangollisen iloa ja rakkautta, joka elämästäni voi välittyä sanoittakin. ¤ ¤ ¤
Helteet ovat muhentaneet sekä pääkopan että hikirauhaset. Yöllä hyrrää tuuletin täysillä, ja kun jossain 4-5:n tietämissä mittari kertoo, että ulkona on kuusi astetta viileämpää kuin sisällä, avaan oven pihaan ja istun jäähdyttelemässä rappusilla. Sitten voi taas yrittää nukahtaa pariksi aamun tunniksi.
Juhannus hiljentää ihanasti kaupungin. Suon mieluusti kaupunkilaisille saunomis-, grillaus- ja uintiviikonlopun mökillä, menkää ihmeessä sinne juhlimaan mittumaaria. Me olemme kotona, kuten melkein joka juhannus. Ehkä valvomme aamuyöllä pihassa ja nautimme lasilliset juhlajuomaa, jos siltä tuntuu. Ei hyttysiä, ei hoilaavia kotiinpalaajia näillä kulmilla. Esikoinen kävi, jaettiin toisillemme iloisia sekä huolekkaita siivuja elämästä. Kuopuksen porukka oli täällä eilen. Saimme nauttia Pikkufriidun touhuista, naurusta ja laulusta. Aikuisia lapsiakin voi ikävöidä, kun aina halutessaan ei ole mahdollisuus tavata.
Helle simautti tietokoneen koviksen ja Toinen elvytti halvaantuneet tiedostot varmuuskopparilla käyttökuntoon. Aion juhannuksen jälkeisellä viikolla poistua toisaalle ja pitää siis blogilomaa jonkin aikaa. Näillä näkymin helle ei enää pyri ennätyksiin, vaan hellittää hiljalleen. Voi toivoa jäävänsä henkiin.
Kullakin meistä on ihmisemme, perheenjäsenet ja ystäväpiiri. On hyvä, ettei ole maailmassa yksin ja irrallaan. Vaikka olenkin sama ihminen itsessäni, kukin nostaa vuorovaikutustilanteissa vähän eri puolia minusta pintaan.
Mistä puhutaan ja minkä sävyn yhteys kulloinkin saa, riippuu myös oman jaksamisen tilasta, ajankohdasta ja hetkestä, jona yhteys todentuu. Parhaita ovat ne kohtaamiset, joissa kokee vapautta olla itsensä ja tulla vastaanotetuksi. Yhtä tärkeää on voida ottaa vastaan toinen ihminen sellaisenaan niin, ettei puolin eikä toisin tarvitse olla varuillaan.
Vuorovaikutuksen vapaus ei ole itsestään selvyys. Siitä saa tuntea kiitollisuutta. Ei sitä tarvitse myöskään vakuutella, kyllä kiitollisuus ja toisesta välittäminen heijastuu sanoissa ja olemisen tavassa. Joskus kyllä tuntuu hyvältä yhteisesti todeta, mitä me toisillemme merkitsemme.
Tapasin ystävän, jonka kanssa on helppo puhua hengellisiä. Se on jotain taivaallista, kun kumpikin voi jakaa tuntojaan, pohdintojaan, kysymyksiään – eikä toinen asetu tietämään paremmin tai neuvomaan. Se on Samalla Tiellä kulkijan vertaiskokemuksen siunattu hetki.
Ihminen on onnekas, jos hänellä on aito ja elävä yhteys perheeseen ja sukuun, josta on lähtöisin. Suku on vanhastaan ollut perheen laajentuma, johon kuuluu isovanhempia, setiä, enoja ja tätejä sekä serkkuja. Perheen ja suvun käsite on entisestään laajentunut, kun mukaan on tullut uusioperheitä ja niiden jäsenten sukua. Eri asia kuitenkin on, mikä on perheen ja suvun koherenssi. Nykytermi bonusperhe tai -sukulaiset pyrkii positiivisella tavalla luomaan yhteyttä uusioperheen myötä sukulaisiksi tulleiden kesken.
Meidän sukupolvemme aikana yhteiskunnassa tapahtunut voimakas koulutustason nousu, kaupungistuminen ja kansainvälistyminen on väljentänyt suvun merkitystä. Suvut hajaantuvat ja mitä vähemmän ollaan yhteydessä, sitä vieraammiksi jäädään. Suvun ja perheen merkitys on murroksessa avoliittojen, avo- ja avioerojen, yksinhuoltajuuden yleistymisen, yhteiskunnallisesti määrittelemättömien suhteiden ja niistä syntyneiden lasten myötä. Monien hellimä käsite ydinperhe alkaa olla vaikeasti määriteltävä ja ehkä muuttumassa hiljalleen historialliseksi jäänteeksi. Olisin mielelläni väärässä, mutta kehityssuunta näyttää ilmeiseltä.
On totta, että emme voi kelata aikaa takaisin päin, palata siihen, mikä on joskus ollut yleisesti hyväksytty ja oikea, turvallinen ja eettisesti kestävä perhemalli. Lainsäädäntö edellä käyvä yhteiskunnallinen kehitys näyttää kulkevan askel kerrallaan sekulaaria perhekäsitystä kohti. On hyvä muistaa, että syvälle käyvät muutokset vaativat aikaa useamman sukupolven verran, ennen kuin kaikille hahmottuu ajan kuva. Aina on myös niitä, jotka pyrkivät takertumaan luovuttamattomiksi kokemiinsa arvoihin. Seuraus saattaa olla, että linnoittautuminen eristää ihmiset toisistaan, suvaitsemattomuus kasvaa ja nostaa raja-aitoja ja muureja.
Lakikaan ei ole ikuinen. Nyt jo maailmassa on kosolti isoja ja pieniä maita, joissa valtaan takertunut eliitti hivuttaa lakeja mieleisekseen demokratiasta piittaamatta. Siitä seuraa, että mikä saattaa olla laillista, ei välttämättä ole eettisesti kestävää.
Viime sunnuntaina hakeuduimme Lapsuusmaani kotikirkon messun striimausta seuraamaan. Mistä johtunee, että vuosi vuodelta se Lapsuusmaan kirkko vain kaunistuu ja ne tutut kuvat ja näkymät herkistävät. Palveluksessa oli toimittajana tuttu ja joviaali, jo eläkkeellä oleva kirkkoherra. Hänen tukkansa on vuosien myötä harmaantunut ja nyt on jo valkoinen, mutta tutut äänenpainot ja sydämellisyys ovat tallella. Tekstinlukijana oli paikallinen merkkihenkilö, jonka muistan poikana oppikoulun alaluokilta 1960-luvulla. Hänenkin päälakeaan kehysti tuuhea valkoinen hiuskruunu. Ymmärrän, että omista lapsuusvuosistani on melko paljon aikaa, ja minunkin ohimoillani vaalenee.
Rovastin saarna oli runsas, mutta niin mielenkiintoisella tavalla evankeliumitekstiä avaava, että luulen rippikoululeiriporukankin pysyneen hereillä. Mikä parasta, äänestä ja tavasta puhua kuuli, että asia elää puhujalle, se ei ollut tyhjää puhetta. Palveluksen virret oli valittu niistä, jotka olivat minun lapsuuteni tutuinta virsimaailmaa, ja virret laulettiin kokonaan, jolloin ne pääsivät puhumaan koko sanottavansa painolla. Monin tavoin ravitsevan jumalanpalveluksen ainoa harmitus oli (jälleen kerran) saarnatuoliin ja urkuihin kohdistetun kameran kuvan ja äänen synkroniongelma.
Hyvää alkanutta arkiviikkoa kaikille! Täytyy huokaista helpotuksesta, kun nämä pyrkimisen, omakehun ja äänenkalastelun viikot ovat viimein ohi, ja se tulos, mikä oli tullakseen, on todettu. Tietenkin tuloksen työkseen pureskelua saa kestää vielä päivän ja toisenkin joka tuutissa.
Mikään ei vanhene niin nopeasti kuin vaalimainos. Äänestyspäivän jälkeen se ei kelpaa muuhun kuin paperikeräykseen. Ainoa asia, joka minua hiukan kiinnosti, saiko äänestämäni henkilö mandaatin jatkoon kunnallisessa päätöksen teossa. Sai, mutta mitäpä se hyvejää, sanoisi kainuulainen.
Taas piti jotain tehdäkseen viimeistellä ruohonleikkaajan jäljet, kitkeä pikku pläntti pihan kukkamaata. Kuin lunastaakseen se lepotuokio tammen alla, antaa tuulen tuivertaa tukkaa. Siinä istuskellessa sen näin, pienen kultasiipiperhosen… ja unohduin sen lumoihin…
Toinen asettui aloilleen eilen, kun jalkapallomatsi – se ikimuistoiseksi jäävä – alkoi Köpiksessä. Minulla oli omat askareeni, mutta kun ilmaannuin vähän myöhemmin tv-huoneeseen, ällistyin ensiksi hiljaisuutta. Niin paljon kuin Huuhkajien elämänmittaista unelmaa oli hehkutettu koko kevään, oli käsittämätöntä, että peli oli seis ja katsomo mykistynyt. Sitten Toinen kertoi, että tanskalaisten johtava hyökkääjä oli vapaassa tilanteessa yhtäkkiä vain lyyhistynyt kentälle.
Peleissä sekä katsomon että pelaajien tunteet ovat tapahtumissa mukana mitä suurimmassa määrin. Voisi oikeastaan sanoa, että jalkapallo on tunne- ja taitolaji. Tässä oltiin nyt sen tunnepuolen äärillä. Katsomossa ihmiset olivat shokissa ja pelikentällä myös. Joukkue asettui elvytystapahtuman näkösuojaksi. Vasta onnistuneen ensiavun myötä jännitys ja tyrmistys alkoi laueta, pelaaja haettiin paareilla kentältä ja vietiin sairaalaan. Peli luonnollisesti keskeytettiin.
Myöhemmin samana iltana, kun sairaalasta saatiin virallinen tieto, että pelaajan tila on vakaa ja Eriksen itse oli toivonut pelin jatkumista, tauolle poistuneet joukkueet saivat jatkaa pelin loppuun. Oli hieno ele suomalaiskatsomolta rytmikäs huuto ”Christian”, mihin tanskalaiset jatkoivat ”Eriksen”. Peli päättyi täysin ennakko-odotusten vastaisesti Huuhkajien voittoon 1-0. Kaikesta huolimatta Tanskan joukkue kokosi itsensä ja pelasi ryhdikkäästi. Järkytys tuntuu, kisat kuitenkin jatkuvat – ja somekattila kiehuu.
