Kuusi tuikkii valoissaan ja koruissaan aamusta iltaan asti. Huomenna se riisutaan ja neulaset imuroidaan, mihin kaikkialle ovat kulkeutuneetkin. Jouluruuat syötiin jo uuteenvuoteen mennessä, jäljellä on enää taatelikakkua. Viimeiset kotitekoiset piparit katosivat loppiaisaamun kahveilla. Arjen myötä palataan tavallisiin ruokiin, tavallisessa rytmissä.

Tähti ja valokranssit loistavat ikkunalla vielä tänään. Toinen tietää, että niiden energiankulutus on pientä. Huomenna nekin katoavat komeroihin odottamaan uutta jouluaikaa vauhtiin päässeen vuoden lopulla.

Lumi tulee harvaan leijuvin hiutalein alas, ennustettu myrsky on ajautunut jonnekin muualle. Pakkasta on ollut mukavasti alle 10 astetta. Auringonnousun aikaan kävelin pihan poikki ja pysähdyin katsomaan läheisen puiston vanhoja petäjiä. Niiden korkeilla latvoilla hehkui lumoavan kaunis aamuvalo. Hetki, jota aivan liian harvoin osun todistamaan.

Valo on vuodenaikojen elementeistä kiehtovin, se ei koskaan ole vakio. Mikä kaikki alati vaihtuviin sävyihin vaikuttaakin, sitä ei osaa ennakoida. Minkä valo valloittaa, mitä yksityiskohtaa se korostaa, minkä jättää varjoihin ja milloin taas ohut tai paksu pilvikerros hämärtää päivänkin. – Maa on niin kaunis, taivas niin kirkas ja ihmisen sielu vaeltaa ihanaa tietään lumoutuneena näkemästään.

Tasaisen menon taulukolla elämänsä arkea tallaava saa toisinaan kokea yllättävästi tihentyviä tapahtumaketjuja. Jos niitä tulee useampi, voi tuntua siltä kuin taivas rysähtäisi niskaan.

Vuosi on alkanut rauhallisesti. Joulu jätti täyteläisen ja onnellisen olon, joka on säteillyt arkeen. Viime vuosina, jostain korona-viruksen alkumainingeista lähtien kaiken alla on hiljaa kypsynyt tietoisuus: elämme aikakausien taitekohtaa, maailma on muutoksessa. Yksilötasollakin on uudelleen asemoitumisen aika.

Täti. Alati vaihtuvien, kieltä huonosti osaavien ja minuuttiaikataulun mukaan piipahtavien hoitajien armeija käy raastamassa hänet kolmasti päivässä ylös sängystä, vaihtaa kuiviin, nostaa ruokaa eteen ja jatkaa kierrostaan jonkun toisen luo. Luen käynneillämme raporttivihosta aamu-, päivä- ja iltahoitajan niukkoja ’elonmerkkejä’ hiljaa kasvavaa epätoivoa tuntien.

Eilen sosiaaliviranomainen ilmoitti Toiselle, joka on perheettömän kummitätinsä lähin omainen, että NYT tädille on hoivapaikka. Viime kesänä erinäisten neuvottelujen tuloksena hänet otettiin jonoon. Arvelin silloin, että näinköhän tänä vuonna sata vuotta täyttävä täti ehtii nauttia hoivasta. Mitään emme ole pitkään aikaan niin hartaasti toivoneet kuin tätä, seuratessamme vuosia kotihoitosysteemin varassa elossa pidetyn Tädin kuihtumista. Huomenna menemme saattamaan hänet hoivakotiin.

”…ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikka aina ei esiin loista…”

Siinä se taas tuli, Eino Leinon Hymyilevä apollo. En ole pitkiin aikoihin enää uskonut tuohon. Kun se on niin sitä aikaa, milloin oltiin naiiveja, uskottiin kaikista hyvää, luotettiin sinisilmin, vaiettiin totuus kuoliaaksi. Viime vuoden jokainen uutispäivä on todistanut ihmisen pahuutta, turha sitä on kaunistella.

Hyvän ja pahan dilemma on ratkaisematon. Ne ovat täällä molemmat. Myös meissä jokaisessa. Rehellinen ymmärtää tämän, tyhmä ei. Silti ja siksi: ”Oi kiitos sä Luojani armollinen joka hetkestä, jonka mä elin…”

Ei tarvita lupauksia. Kysymykset ovat tärkeämpiä. Riittää, että tiedostaa, missä kohtaa menee ja onko arjen rutiineissa korjattavaa.

Ikävuodet muistuttavat omista ja toisen fyysisistä rajoitteista. Hyväksyn sen tosiasiana. Valitus vähenee.

On hyvä kysyä, voinko luopua pahoittamasta mieltäni isoista ja pienistä asioista, joille en voi mitään. Tulisi tilaa mielihyvälle.

Mitkä ja missä ovat voimanlähteeni?

(Muistutus. Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Siinä on tilaa uskolle ja toivolle kaikessa, elämässä, ihmissuhteissa ja maailman murheissa.)

Tua Forsström   Lokakuun iltana soudin järvelle   –runoja, suom. Caj Westerberg   Siltala 2013

Runoilija palkittiin Ruotsin kirjallisuuden valtionpalkinnolla. – Olen erityisen ihastunut niukkasävyisiin runoihin, joissa sanoja on säästeliäästi, mutta ne syvällisiä ja merkityksellisiä. Tuan runot ovat sitä laatua. Ne kutsuvat vaivihkaa lukijaa ulos ajatuspoteroistaan.

*

Kristiina Harjula   Ollaanko me jo vanhoja   Kirjapaja 2018

”Elämää suurten ikäluokkien matkassa” alaotsikoitu kirja paneutuu vuosien 1944-1998 globaalisti tärkeimpiin tapahtumiin ja muutoksiin suurten ikäluokkien kokemina haastattelujen pohjalta.  – Paljon on tuttua ja itsekin koettua. Matkan varrella elettyä ja havaittua nousee mieleen.

*

Mikko Granroth   Mustat juuret   –novelleja   Siltala 2022

Tamperelainen fil.maist. Mikko Granroth ylläpitää dementiamediablogia ja julkaisi vastikään esikoisnovelliteoksensa.  – Erikoinen kirja esikoiseksi. Granrothin kieli on monisärmäistä ja värikästä, kaleidoskooppimaisella tavalla. Se on myös osittain vaikeasti ymmärrettävää, paikoin jopa sekavaa. Mielenkiintoinen lukukokemus, mutta vaatii lukijalta kärsivällistä paneutumista, että se mitä kirjoittaja koettaa viestiä, tulisi ymmärretyksi.

*

Karin Fossum   Marraskuun neljännen vastainen yö   Johnny Kniga 2005

Kirjailija Karin Fossum kertoo tarinan isästä ja äidistä, joiden 17-vuotias tytär lähtee kotoa marraskuun neljännen päivän vastaisena yönä ja katoaa jäljettömiin. ”Romaani on mielen matka uuden elämän alkupisteeseen – armon mahdollisuuteen.” – Kirjaa lukee melkein henkeään pidätellen, niin herkkää ja taitavaa on vanhempien kokeman järkytyksen ja piinan monitasoinen kuvaus. On selvää, että ainoan lapsen katoaminen muuttaa vanhempien käsityksiä itsestään ja toisistaan. Mies ja vaimo yrittävät selviytyä tilanteesta niillä edellytyksillä, joita kummallakin yksilönä on. Myös parisuhde joutuu tarkastelun alle. Yllättävä loppuratkaisu tuo armon ja armollisuuden näkökulman vahvasti esille. – Fossum on tosi taitava suhteiden muutoksen ja tunnelmien kuvaaja.

*

Tommi Kinnunen   Pimeät kuut   WSOY  2022

Tommi Kinnunen paneutuu kuvaamaan uransa loppuvuosia elävän naisopettajan viimeistä pestiä rajaseudun syrjäkylän supistetun koulun oppilaiden ohjaajana. Opettajan terveys on murtumaisillaan ja elämä monin tavoin rikki, mutta puolensa hän pitää ja tehtävänsä täyttää.  – Tommi K. on kyllä mestarillinen tekstin tekijä, saa lukijan tempautumaan mukaan mihin vain lähtee tarinaa viemään. Tarina kuljettaa lukijaa, eikä kirjailija häiritse epäoleellisilla kuvauksilla mielikuvia, joita lukijalle nousee. Opettaja on inhimillinen persoona kaikessa rujoudessaan ja lukijan myötätunto häntä kohtaan kasvaa sitä mukaa, kun hänen elämänsä kovat ehdot avautuvat lukijalle.

*

Heli Hulmi   Pimeän kynnyksen yli   Aviador 2022

Kirjailija ja kirjoittajaohjaaja Heli Hulmi on käynyt sisäistä keskustelua runoilija Tomas Tranströmin tekstien kanssa ja kirjoittanut siitä heränneitä ajatuksia peilattuna oman elämän ajankohtaisiin kokemuksiin.  – Keskustelukirja on yllättävän hyvin toimiva muoto, kun pohjana on aito kiinnostus runoilijan persoonaan ja tekstien taustoihin. Kirjailija kuljettaa ajatustenvaihtoa runoilijan tekstien kanssa elämänmittaisen kiinnostuksen läpi.  Väkevä lukukokemus, johon punoutuu myös lukijan omat kokemukset Helin persoonasta muutamien kirjoittajakurssien pohjalta.

*

Jukka Pakkanen   Olla, hengittää   Aviador 2022

Minimalismin mestari, Jukka Pakkanen, on julkaissut pienen (70 sivua) ajatuskuvien ketjun, joka keskittyy kahden ystävyksen yhteisen muiston ja syvällisen toinen toisensa ymmärtämisen ytimeen. Ystävistä toinen makaa sairaalassa ja ajelehtii muistikuvien ja mielleyhtymien virrassa tajunnan rajamailla. Olen aiemminkin kertonut täällä pitäväni Pakkasen kirjailijanlaadusta ja tekstin kerroksellisuudesta. – Tässä uusi, fantastinen pikku helmi lukijoille!

*

Nunna Kristoduli   Päiväkirjat   toim. Marja ja Riitta Lampi   Lintulan luostari 2022

Siviilihenkilö Anna-Leena Lampi koki jo varhain kutsumusta luostarielämään. Tunnollisena ja älykkäänä perheensä vanhin tytär kirjoitti kuuden laudaturin ylioppilaaksi. Vanhemmat ja opettajat olivat suunnitelleet hänelle lääkärin tai tiedenaisen uraa, mutta lahjakas tytär etsi oman tiensä. Päiväkirjat toimitettiin yksiin kansiin sisarten toimesta (v. 2020), Kristodulin kuoleman jälkeen. – Tapasin Nunna Kristodulin henkilökohtaisesti vähän ennen hänen kuolemaansa v. 2019 Lintulassa käydessäni. Olin lukenut aikaisemmin julkaistun Kristodulin ja Suvi-Anne Siimeksen keskustelukirjeenvaihdosta julkaistun kirjan. Henkilönä Kristoduli oli vilpitön ja itselleen vaativa, mutta kärsi vanhempiensa hyväksymättömyydestä. Nunnan kilvoituksen ankaruus selviää päiväkirjojen sivuilta. Kristoduli opiskeli yliopistossa filosofiaa ja nykykreikkaa ja hakeutui sitten pieneen kreikkalaiseen nunnaluostariin, jossa hän sai mahdollisuuden kääntää Filokalian suomeksi. Suurtyö kesti yli kaksikymmentä vuotta. – Päiväkirjatekstit valottavat erityistä persoonallisuutta ja hänen merkitystään Suomen Ortodoksikirkossa.

 ***

Angel’s Story soi, siinä Kathleen Battlen jumalainen sopraano ja Christopher Parkening kitarassa; levyssä Kathleenin viimeisimmäksi jääneessä Musiikkitalon konsertissa saatu nimikirjoituskin. Ne vanhat, tutuimmat ja koskettavimmat joulumusiikkilevyt soivat koko päivän, ne, joita yhteisen taipaleemme (kohta 50 v) alusta asti keräsimme systeemillä yksi uusi joka jouluksi. Ensimmäiset olivat vinyyliplattoja, jotka ovat jääneet omaan kaappiinsa. Sitten tulivat compact discit (cd-levyt). Niitäkin on jo kertynyt 31 sekä Bachin Jouluoratorion kolme levyä. Viimeisin hankinta on Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartetin joulujazzia.

CD-pinossa on enimmäkseen kummankin lemppareita, mutta on myös pieni inhokkiosasto. Toistani eniten kärsityttävät eri esittäjien 20xhauskaa-joulua-kooste Jouluparaati, tuo kilkan-kalkan-musiikki lienee lasten iloksi ajateltu. Richard Claydermanin pianonsoittomaratoni Christmas on toinen inhokki, josta minä puolestani jossain joulumielentiloista saatan nauttiakin. Yleensä hankinnoista on keskusteltu yhdessä, niin että huteja on varsin vähän.

Parhaillaan täällä soi accappella-laulun ykkösyhtye Rajaton, jonka ensimmäinen joululevy on ehdottoman loistava. Molempien suosikeissa top-10 listan yläpäässä on ehdottomasti Mahalia Jacksonin vinyyleiltä poimitut parhaat joulumusiikkitulkinnat otsikolla Silent Night. Mainittakoon, että onnistuin hankkimaan lähes kaikki Mahalian vinyylit nuorena laulunopiskelijana, ja ne ovat soittokunnossa.

Eilisen perheen yhteisen jouluaterian ja yhdessäolon tunnelmat viipyvät mielessä. Esikoinen kertoi joulu joululta kerryttäneensä lasten joulumusiikkisovellusten repertuaaria ja vahvisti ajatuksemme siitä, että Muru ja Rip ovat yhteissoitossaankin varsin pitkällä, kummankin monien musiikkiopistovuosien ja nykyisten sello- ja viuluakatemiaopintojen myötä. Kuopuksemme tyttöperheen nuorimmainen, puolitoistavuotias Pikkumuru nautti estoitta kaikkien huomion keskipisteenä olosta. Oli mahdollisuus kiivetä moneen syliin ja pisimpään hän viihtyikin Rip-teinin ja Vaarin sylissä. Isosisko löysi isänsä kitaransoiton taustalle pianosta rytmin, ja koko poppoo yhtyi tuttuihin iloisiin ja hartaisiin joululauluihin.

Eilen oli yksi jouluviikon raskaimpia päiviä. Aamulla olimme kaupassa. Parkkihallista lähtien joka paikka oli täynnä. Käytävillä piti pujotella ja odotella, että pääsi haluamansa hyllyn luo. Lapsiperheet olivat ostoksilla ja siinäpä se. Paljon oli myös miehiä suunnistamassa sinne tänne lista kourassa. Iltapäivällä siivottiin jaksamisen verran, ja illalla tuotiin kuusi sisälle kuivahtamaan.

Aaton olimme ajatelleet joulun rauhanhetkeksi. Oli kuitenkin etsittävä kaupungin ainoa lelukauppa. Kahdessa kerroksessa ihan kauheasti vaikka mitä kamaa. Mutta kas, asia, joka meidät sinne ajoi, tuli hoidettua. Olin jo toivoni menettää.

Toinen keitteli joulupuuron, jota sitten asiaan kuuluvalla hartaudella syötiin joulurauhan julistusseremonian jälkeen. Saimme kumpikin kaksi mantelia. Rivakasti siitä oljentauduimme automobiilin kyydillä matkaan taas kynttiläin ja tulitikkujen kera. Hautausmaalla sai odottaa parkkipaikkaa. Muualle haudattujen muistopaikka oli jo liekkimerenä.

Sitten se olikin siinä yhtäkkiä, rauhanhetkemme. Sytytin kuusen oksille kolme oikeaa kuusenkynttilää. Niitä katsellessa kaikki puuha turhautumisineen kutistui oikeaan kokoonsa. Siinä istuimme rinnakkain vanhaa joulumusiikkilevyä kuunnellen. – Tässä on meidän kahdenkeskinen joulumme, lausahdin. Toinen siihen, että näin juuri on hyvä.

Ja yöntummalla talvitaivaalla loistivat tähdet.

Tällä välin kävimme joulun merkeissä Tädin luona. Siellä ollessamme tuli kaksi miestä tuomaan ruokaa, toinen kantoi ruokarasioita, toisella oli avaimet. Ihmettelin sitä ääneen, isompi mies selitti, että toinen oli uusi ja hän opastamassa. Laitoin kasvishernekeittoa lautaselle. Täti maistoi lusikallisen ja totesi: onpa tämä suolaista. Maistoin itsekin ja kyllä, se oli. Kaksi lusikallista meni vielä syöttämällä, sitten Täti teki tenän. Pannukakkua meni saman verran, vaikka se oli hyvää. Suurin osa ruuasta jäi syömättä. Kaksi hoitajaa oli jo käynyt ennen meitä, mutta kummallakaan ei ollut aikaa letittää tai kammata Tädin hiuksia. Tukka oli kauheassa takussa. Jouduin leikkaamaan pitkät suortuvat pois, että sain harjattua hiukset. Toinen meistä vaihtoi lamput keittiön ja eteisen kattovalaisimiin, joissa ei ollut valoa. Lakaisin keittiön ja pyyhin pölyt pöydiltä. Katselimme joulukortit (kolme) ja lauloimme yhdessä Enkeli taivaan. Punainen joulutähti jäi muistuttamaan joulusta. Tädin kädet ovat jääkylmät, hän sanoo joka käynnillämme monta kertaa: voi miten ihanan lämpimät kädet teillä on.

Tänä iltana olimme konsertissa, jossa kuoro lauloi vanhoja renessanssi- ja barokkiajan joululauluja ja barokkiyhtye soitti. Niistä jäi rauhan tuntu sekä sieluun että mieleen.

Jouluviikko kuluu vauhdikkaasti. Joka päiväksi on ohjelmaa. Maanantaina ajoimme naapurikaupungin kirjakauppaan etsiskelemään koululaisille joulupaperiin käärittävää. Hätkähdyttävä kokemus: vaelsimme hyllyltä toiselle isossa kirjakaupassa, moneen kertaan ja taas, emmekä löytäneet mitään. Vaikka kirjoja oli paljon, miksi ne eivät halunneet meille? Masentava kokemus, monella tavalla. Olemmeko ihan ulkona koronanjälkeisestä todellisuudesta?

Tiistain olin suunnitellut leipomispäiväksi. Se sentään onnistui yllättävän hyvin. Traditionaalinen taatelikakku kypsyi kiltisti, piparit paistuivat kauniin ruskeiksi. Leipominen tuntui mukavalta ja tuotti ihania tuoksuja talon täydeltä! Toinen kävi hankkimassa jouluaterian juomat ja kuusen, joka nököttää nyt omalla pihalla odottamassa, milloin hänet kutsutaan sisälle kotiin. Huomenna ajamme Tätivanhuksen luo pipareinemme, kakkuinemme, kahveinemme ja kukkinemme. Ja loppuviikolla tunnelmat vain tihentyvät…

Kirkon traditionaalisissa jouluohjelmissa yksi on monen suosikki, ja minulle peräti merkittävin. Neljäntenä adventtina, joka on joulua edeltävä sunnuntai, kirkko täyttyy kolmesti. Ensin on tavanomainen messu klo 10, iltapäivällä perheitä kutsutaan laulamaan joululauluja neljältä, ja iltakuudelta on perinteinen Kauneimmat joululaulut. Tänään olin mukana koraalikuorossa, joka esitti yhteislaulujen lomassa myös muutamia kolmiäänisiä joululauluja. Taitavat kanttorimme vuorottelivat esilaulajina ja säestäjinä.

Laulamisen sanotaan hoitavan syvällisesti sekä ihmisen kehoa että mieltä. Vanhat tutut joululaulut nostavat herkistäviä muistoja ja tunnelmia mieleen elämän eri vaiheista. Uudemmissakin on useita, jotka ovat radiosoittojen myötä tulleet rakastetuiksi ja suosituiksi puhuttelevine sanoineen ja tarttuvine melodioineen. Silmiä pyyhittiin vaivihkaa siellä täällä. Ja urkujen juhlava sointi kohottaa aina mielen arkea ylemmäs, liki kattoholveja.