…kunnes tuli se päivä, kun Pissismummo oli ajatellut mennä Stadin keskustaan tiettyyn jalkinekauppaan. Miniäkulta oli kaivanut toivomusten mukaiset kengät netistä näytille ja neuvonut mistä niitä saa. Mummo kysymään huolissaan Pappakaverilta lähtisikö tuo kyytimieheksi, käytäisiin ehken katselemassa muutakin ja syötäisiin lounas perillä. ”Tottakai”, oli vastaus.

Jos olet ajanut E-nelosta Kalasataman kautta kohti Helsingin keskustaa, tiedät miksi Mummo oli ehkä vähän huolissaan. Ei ole koronavuosina Stadissa paljon ajeltu, kun ei ole asiaa ollut. Kalasatama on vuosikaupalla ollut tekeillä, läpiajo on yhtä trialia eikä tule lähivuosinakaan sen selvemmäksi. Muitakin reittejä keskustaan on, mutta kun Mummo ei aja, ei ole paljon sanomistakaan siihen, mitä reittiä kuski katsoo parhaaksi käyttää.

Kalasataman talontotterot ovat kauempaakin katsoen aiheuttaneet kylmänväristyksiä. Lähituntuma on suorastaan puistattava. Kuin isoja legopalikoita olisi kasattu päällekkäin vähän huolimattomasti vinksalleen. Missään olosuhteissa ei ole tuo ihmistä kutsuva asumisen muoto, tuumii P.Mummo ja sulkee silmänsä, kunnes ajomies on kiertelyn ja kaartelun jälkeen viimein osunut Pitkänsillan päähän ja tie selvenee. Pysäköintihallit, joita on keskustan alla lukuisia, ovat kyllä hyvä keksintö, mutta kun nykyajan kaupunkimaasturit ja muut hybridiautot ei mahdu niihin vuosikymmen sitten laadittuihin pysäköintiruutuihin. Siitä seuraa, että liian kapeiksi jääneitä tyhjiä ruutuja on runsaasti ja luolaa saa kiertää pikään, ennenkuin löytyy semmoinen väli, mihin uskaltaa yrittää parkkiin.

Yksi hyöty luolastosta on. Niistä lähteviä maanalaisia reittejä ei joka vuosi revitä auki niin kuin katuja eikä tukita ihmisten kulkua. Kun Stadin muinaisasukki on kerran oppinut miten mistäkin päästään minnekin katutason alla, voi luottaa, että sitä kautta pääsee aina perille. Kauppa löytyi sieltä, mistä pitikin, täsmälleen halutunlaiset ja oikean kokoiset kengät löytyivät, tuntuvat hyvältä jalassa, eikä pankkikorttikaan tilttaa. Päälle päätteeksi poikettiin silmäilemässä kevätmuotia ja jotain jäi haaviinkin. Ostosnyssäköitten kera sitten istahtivat P.Mummo ja Pk.Pappa nauttimaan päivän lounasta olon tukevoittamiseksi. Autokin löytyi maanalaisesta piilostaan. Tuumattiin, että alkaa tuntua normaalilta elämältä, vaikka vielä tungoksessa olikin kasvosuojus nokalla.

Lauantaina alkoivat äkisti tutut oireet. Heti hyväksi koettua karpalomehua kehiin. Ennakoin, että viikonloppu tässä nyt menee kärvistellessä, mutta heti arjen tultua oman tk:n päivystykseen, kun sinne pääsee. Viikonloputhan meidän kaupungin akuutteja päivystää aluesairaala. Se ei ole kaukana, mutta siellä ovat jonossa kaikki isomman kaupungin kipeät. On tullut kokeiltua kerran. Niinpä maanantaiaamuna aikainen herätys, suihku ja aamupala vauhdilla ja varttia ennen ovien aukeamista olin jonossa viidentenä.

Ensin jono eteni ilmoittautumismasiinalle. Kela-kortin viivakoodi kelpasi ja laite sylki ulos lapun, jossa oli numero 005. Porukkaa lappoi sisään minunkin jälkeeni niin, että tuolit täyttyivät. Oli muitakin vanhoja, kyynärsauvoilla ja ilman, kaksi yskivää teinipoikaa, nuori lääkkeiden turvottama nainen, valjunoloinen työikäinen mies, äiti ja vauva – ihan kaikenikäisiä siis. Viisi minuuttia yli 8 kilahti vastaanottohoitajan huoneen viereiseen tauluun: ”numero 001, huone 64” ja siitä se alkoi. Nuori mieshoitaja tiedusti syytä päivystykseen tulolle ja aika nopeasti sain näytteenottopussukan tykötarpeineen ja ohjeet käydä kotona niiden kanssa ja tulla tunnin päästä takaisin.

Palattuani paikalle näytin taas masiinalle korttia, ja systeemi noteerasi minun saapuneen taas paikalle. Suunnistin pussukan kera labran käytävälle ja pysäytin hoitajan, joka lupasi viedä näytteet perille. Istuin odottamaan. Vierelleni parkkeerasi pappa, joka oli levoton ja valitteli kättään, oli kaatunut. Kun hänen numeronsa kilahti taululle opastin hänet hoitajan ovelle. Puolisen tuntia istuttuani kuulin nimeni lääkärin ovesta kurkistavalta nuorimieheltä. Pikavauhtia tutkittu näyte oli osoittanut arveluni oikeaksi, ja saman tien kirjattiin antibioottiresepti tiedoksi apteekeille. Tein yhden kysymyksen, johon sain vastauksen ja sitten kiitin ja toivotin hyvää työpäivän jatkoa. Koneensa pariin jo palannut nuorimies kohotti yllättyneenä katseensa ja hymyili. Näin meillä pitkän ja perusteellisen remontin jälkeen terveyskeskus toimii – vaan mitenkä sitten, kun ollaan isomman kaupungin kanssa samaa hyvinvointialuetta lähitulevaisuudessa.

Vähän ennen heräämistä, nainen näkee unta. Siinä hän on tullut käymään lapsuudenkotiinsa, jota ollaan purkamassa. Hän asettelee radiota ja pientä kovaäänistä, pyyhkii niistä pölyjä. Äitivanhaa ei näy. Isä siinä käpsehtii, istuu keinutuoliinsa, hyräilee virttä. Tuvan oven suuhun ilmaantuu kaksi nuorta miestä. He ovat olleet ulkotöissä, yhtäkkiä nainen tajuaa, että heille olisi pitänyt laittaa ruokaa. ”Emäntä on poissa paikoiltaan”, nainen selittää hämmentyneenä. ”Mitäs nyt tehdään?” Isä sanoo tyynesti: ”Kyllä Jumala meistä huolen pitää”. Nainen siihen, että tämä ei nyt jeesustelemalla hoidu. Sitten nainen huomaa, että keittiön nurkkaan on tuotu vanhanmallinen jääkaappi ja kurkistaa sinne. Kaappihan on täynnä ruokaa! Huolellisesti kelmulla peitettyjä uuniruokia, sulatettua pakastekalaa, jälkiruokaakin.  ”Hyvä on, joku kumminkin on huolehtinut ruuan”, nainen sanoo, ”eiköhän näistä saada ateria.”

Herättyään nainen ajattelee vanhempiaan, jotka ovat olleet poissa jo kauan, isää, joka lähti ensin täyden elämän elettyään ja äitiä, joka eli vielä kymmenen vuotta isää kaivaten. Hän ajattelee itseään äitinä, joka on ’poissa paikoiltaan’ monin tavoin jo. Ajattelee myös kahta poikaansa, joilla on työnsä ja perheensä. Lieneekö niin, että sukupolvien keskinäinen huolenpitovuoro on sitä Jumalalta tulevaa hyvää elämän kierrossa. On ollut aika, kun äidit ja isät huolehtivat lapsistaan, vielä lastenlapsiensakin tukena ollen. Ehkä tulee aika, että omien lastensa isät ja äidit vielä kantavat huolta vanhojen vanhempiensa elämän laadusta. Rakkauden sukupolviketju.    

On jotensakin surrealistinen olo, kun seuraa sotauutisia valtakunnan päämedioissa. Niissä nähdään ja kuullaan, että Venäjä jatkaa kolmatta kuukautta Ukrainan itäosassa moukarointiaan. Sekin on tiedossa, että Venäjä toistelee uhkauksiaan EU:ta sekä Nato-maita kohtaan, jotka tukevat ase- ja raha-avuin Ukrainaa sekä käyttävät kiristyviä pakotteita Venäjää vastaan. Venäjä on ihmeen vaitonainen ”voittoisan erityisoperaationsa” todellisesta kulusta , oman maan kansa kyllä pidetään tiukasti valtion valhepropagandan otteessa. Kaikenlaisia huhuja ja vahvistamatonta tietoa liikkuu nyt maailman medioissa Putinin terveydentilasta (mm. HS, 4.5.) Koska Putin ei voitonpäiväjuhliensa valmistelukiireiltään ehdi tai terveyssyistä pysty niitä kommentoimaan, me jatkamme elämäämme niin kuin häntä ei olisikaan. Sota näyttää jatkuvan EU:n naapurissa joka tapauksessa. Eikä tämä oikeudeton hyökkäys maailmalta unohdu, sen aiheuttama tuho ja kärsimys huutaa taivaaseen asti.

Pirkko Saisio Passio Siltala 2021

” Tarkovskilaisen värikylläinen eurooppalainen kronikka. Intensiivinen ja aistimusvoimainen romaani kuin arkaainen legenda, kerronnassa myytin todistusvoima”. Tarina lähtee 1500-luvulta, ketjuuntuu, vaihtaa maisemaa yhä uudelleen, punaisena lankana koko ajan koru, kulta, timantit. 732 sivua polveilevaa tarinaa, joka on katkottu sopivan mittaisiin lukuihin, ladottu niin väljästi, ettei sanojen runsaus ahdista lukijaa. – Olen Saision teosten ystävä, niin omalaatuinen on hänen kykynsä, niin vahvasti tuntevaa tekstiä, pakottomasti syntynyttä ja monia tasoja polveilevaa. Passio vie lukijan nyt vanhalle Venäjälle, näyttää aitovenäläisen sielunmaiseman, pitää mukanaan Ja tuo kotiin. Bravo!

*

Joel Haahtela Jaakobin portaat Otava 202

Haahtelan lempeä-ääninen pienoisromaani on oikeata sielunlääkettä lukijalle. Pienesti sanoen hän paljastaa elämänviisautta, joka hoitaa kohtaloissaan rääkkääntyneen ihmisen sielua. Haahtela on profeetallinen sielunhoitajani!

*

Laura Malmivaara Vaiti Otava 2021

Näyttelijä Laura Malmivaara koki erityisellä tavalla ex-puolisoonsa Aku Louhimieheen kohdistuvan julkisen teilauksen ja analysoi omia tuntemuksiaan myös heidän yhteisten tyttäriensä äitinä. Romaani avaa myös kirjoittajan kiinteää yhteyttä vanhempiinsa sekä kokemusta kollegoiden, jotka muodostivat myös kirjoittajan ystäväpiirin, totaalisesta hylkäämisestä. – Romaani on kiinnostava henkilökohtainen tilitys ja analyysi julkisten henkilöiden maineen romuttumisen seurauksista.

*

Eira Pättikangas Talvella päivät ovat pitkiä Karisto 2021 Vuodet kuin unta Karisto 2013

Pohjalainen kertoja, joka taitaa murteen käytön dialogeissa ja jonka kuvailemien naisten kohtalot tuovat entisten aikojen elämänehdot eläviksi tämän ajan lukijalle. – Se on tuo ’muheva’ pohjalaismurre, joka pani minut etsiytymään tämän kirjoittajan romaaneihin. Ja ne nohevat naiset, joiden kohtaloita hän kuvaa! Kirjailijan vahvuus on värikkäissä dialogeissa ja heikkous draaman kaaren puutteessa. Teksti tuntuu junnaavan paikoillaan. Jälkimmäisen teoksen juonenkuljetus päättyy töksähtäen aivan kuin lukija haluttaisiin jättää odottamaan tarinalle jatkoa. Venäjän vallan aikaan sijoittuvan maalaiselämän kuvaus antaa myös paljon ajateltavaa. Moni asia on tässä ajassa jo valtavan paljon paremmin!

*

Joni Pyysalo Putoamispaikka WSOY 2021

1974 syntyneen kirjailijan ja kulttuuritoimittajan ensimmäinen julkaisu oli runoteos, joka sai Kirjailijaliiton esikoiskirjapalkinnon. Novellikokoelma vuodelta 2011 oli myös arvostelumenestys. Putoamispaikka on Pyysalon toinen aikalaisromaani, ja kuvaa perheenjäsenten erillisyyttä ja sukupolvien välisiä ratkaisuja elämänsä suhteen. – Lukukokemus oli varsin erikoinen. Romaani oli yli puoleenväliin asti niin steriiliä ja etäännytettyä kuvausta henkilöiden haahuilusta elämässään, ettei lukija saa mitään kosketusta kirjailijan kuvaamaan maailmaan. Jossain sivun 190 paikkeilla alkaa paljastua traaginen tapahtumaketju, joka viimein koskettaa henkilöitä ja sen kautta myös lukijaa. Pyysalon sukupolven aikalaiset tuntuvat vieraantuneen omasta ja toistensa elämästä tavalla, joka jättää ikäiseni lukijasukupolven kylmäksi.

*

Jari Järvelä Aino A Tammi 2021

Kiinnostavan räväkkä, taiten faktaa ja fiktiota käyttäen tehty muotokuva eräästä kansakunnan kaapin päälle nostetusta alansa nimestä ja hänen varjostaan. – On tunnustettava, että nyt murtui itsestään selvä gloriakehä kansamme identiteettiin isosti vaikuttaneen arkkitehdin nerouden ympäriltä. Järvelä tuntuu jopa melko asenteelliselta Alvar Aallon persoonaa moukaroidessaan, samalla nostaen oikeutetusti vähintään ’mestarin’ rinnalle hänen puolisonsa Aino Marsio-Aallon. Ikonisten hahmojen elämän arkitodellisuutta ja työn merkitystä ruotivalla kirjailijalla on pokkaa, toteaa ilahtunut lukija. Pölyjä voisi puhaltaa monen muunkin kaapille ylennetyn hahmon yltä !

* * *

Sattuipa Vapunaatto mukavasti lauantaiksi. Siinä on juhlaa tarpeeksi ikäihmiselle, että kotoisen siisteyden ja ravitsemuksen ylläpitotoimista selviää pahemmin rääkkääntymättä. Sekin on plussaa, että arkisen elon rytmi ei sekoitu pahasti. Niin on kylmäki, ettei pihaterassilla mörkökään tarkene istuskella simalasi kourassa, eikä kulahtanut muinaislakki paljo lämmitä enää näillä vuosikymmenillä.

Muinoin on serpentiiniä ripustettu lampusta roikkumaan ja puhallettu halpispalloihin hiilioksidia, mutta se oli joskus viime vuosisadalla. Mitä tapahtui? Lapset lähti, jäätiin kahdestaan, sopeuduttiin siihen, että vappuaatto oli enempi hiljainen hissukkapäivä kotona ja muut oli muualla. Eläkepäivien koitettua keksittiin matkailla, oltiin sitte itseki muualla, koko vappuaatto unohtui, kunnes tuli 2020-luku. Pandemia tapahtui, ja se viimeistään hillitsi kaikenlaista riekkumajuhlintaa, siihen loppui matkailukin meiltä. Vaan olotila tuntuu oudon onnelliselta; mitään ei puutu, vain simapullo ja Fazerin tippaleipä odottaa kevätfiilishetkeään. Poks!

Muutaman kerran vuodessa pistäydymme isovanhempien ominaisuudessa kauppakeskuksessa, josta saa melkein kaikkea, mitä lapsenlapsille syntymäpäivän tai joulun merkeissä keksii hankkia. Eikä tarvitse mennä Stadin keskustan tavarataloihin tungeksimaan.
Kauppakeskus oli herännyt henkiin! Pandemiavuosina kaupat kuihtuivat, valikoimat supistuivat ja henkilökunta oli minimissä. Ihmisiä oli myös vähemmän liikkeellä. Nyt oli tavaroita suorastaan pursuten, kahvilat ja ruokapaikatkin mukavasti täynnä arkisella päiväsydämellä.
Henkilökuntaa oli edelleen vähemmän kuin ennen pandemiaa. Mikä oli muuttunut eniten, oli hintataso. Minkä sai pandemian aikana ja sitä ennen satasella, maksaa nyt 150. Tämä on talouden laki: kaikki mikä sotkee markkinoita, nostaa hintoja.
Kotoisen vaatekaapin valikoima alkaa tuntua kovin muinaiselta, kun on hypistellyt uutta kevätmuotia. Niin se on, sanottakoon sitä vaikka sisäisen kuluttajan keväthuumaksi.

PS. Perjantaina kotoinen Prisma yllätti valtavalla satojen ilmapallojen valikoimalla, jonkalaista ei näillä main ole pandemiaa edeltävinä vappuinakaan nähty. Tätä voisi jo sanoa riehaantumiseksi!

Putous putoaa. Vaikka Christoffer on sympaattinen juontaja, vitsikkäiden hahmojen vitsikkyys alkaa olla vedellä jatketun vellin luokkaa. Olen toki ohjelmaa seurannut siksikin, kun isompien lastenlasten putoushahmojen matkimiskyky on mahtava ja mielipidettä löytyy, niin pitää mummelinkin jotain mieltä olla.

Uudeksi hauskuutusohjelmaksi koeponnisti ensin Tanhupallo, muinainen hahmokisan voittaja. Se oli varmaan liian kilttiä huumoria ajan henkeen. Voi myös olla, ettei Kiti Kokkonen halua iän kaiken esittää pullerolasta. Kova on huumoripläjäysten tarve tänä aikana, kun pandemiakin jo rupsahtaa, ja sodan kirvoittamat putinvitsit enempi harmittavat kuin naurattavat.

Niinpä Joonas, tuo innokas huumorialan yrittäjä, on kavereineen lanseerannut julkkisten kinttuja roustaavan rakkikoiraohjelman (Roasting). Mitäpä ei tekisi televisionäkyvyyden eteen hän. Pissismummo, joka tämäisenä talvena on viimein herännyt pandemiakoomasta, tarttui tietysti ilahtuneena haasteeseen. Tässä tuoreimmat kommentit ekajaksolta. – Mitä tää nyt on. Onko sota loppunut viimen? Taustanaurettu standupyleisö ja jokapaikan julkkisnaamat valtakunnan tv-huumorista ovatki puuttuneet. Onko tosi hauskaa nälviä toista ihmistä? Tuollaisesta kaverista hankkiutuisin kohtsillään kauemmaksi, joka ei erota leikinlaskua ja ilkeilyä toisistaan. Pitäkää tunkkinne.

Säänhaltijat ovat olleet kovin suosiollisia eteläisen Suomen asukkaiden kevääntulon odotuksille. Taas oli kaunis sunnuntai. Lähdimme ajelulle järven ympäri kiertyville maanteille. Seudun asukkaat olivat kaivaneet fillarinsa esiin ja painelivat vauhdikkaasti parinkymmenen kilometrin kevytväylää, joka kiertää Tuusulanjärven. Luontorakkaan ihmisen sielu ja mieli virkistyvät raikkaista tuulista, auringon kilosta, muokattujen peltoaukeiden muhevista tuoksahduksista ja lintujen äänistä. Kevään etenemisestä kertovat havainnot nostavat mielialaa, joka tässä virusvuosien ja viimeisen parin kuukauden sotauutisten painon alta pyristelee väljemmille vesille.

Ajelimme yhteen vakipaikoistamme, Halosenniemeen, kahvitermarin kera. Oli hyvä tuuri, rantasaunan terassin penkillä ei ollut ketään, siinä on monesti eväitä nautittu. Sinivuokot ja scillat kukkivat, järvi on vielä jäässä, mutta rannat lainehtivat jo sulana. Jäiden lähtö lienee lähellä. Seutukunnan suosituin vedonlyöntikohde onkin milloin jäät lähtevät. Viimeistään vappuna, veikkaan.

Survouduin ikivanhoihin kumisaappaisiini ja ilmoitin Toiselle, että harava kutsuu. Talon päädyn ruusunurmikko ja yhteiselle pihalle avautuvan sisäänkäynnin kahtapuoliset istutusalueet saivat ystävällismielisen rapsutuksen. Kokemuksen mukaan ne odottelevat haravaa malttamattomina heti, kun aurinko on haihduttanut lumikuorman rippeetkin. Toisen tehtävä on korjata kasat pois. Kaksi päivää olimme maanneet likipitäen koomassa tädin kotiinpaluusiivouksen jäljiltä. Itsekin hämmästyin: olipa kehotuntemus kuin kurja tahansa, kevätinspis kumosi sen!

Sisäpihalla ovat suloiset krookukset kukkineet jo kohta viikon, ja syreenin lehtisilmut pullistuvat vauhdikkaasti. Sitä mukaa, kun viimeiset jäät varjon puolelta sulavat, nostavat tulppaanit ja muu kevätkukkakansa versonsa. Kevät, sittenkin!