Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*

Aamun lehti kertoi eilen surullisen tarinan somalitytöstä, jonka isällä on ilmeinen ongelma sopeutua paitsi länsimaiseen kulttuuriin, myös valitsemansa asuinmaan lakeihin. Tytön kohtalon ohessa tarina tulee kertoneeksi myös länsimaisen kulttuurin nurjista puolista ja yhteiskunnan viranomaisten kyvyttömyydestä puolustaa toisenlaisen perhekulttuurin alistamaa lasta. Tästä kertoi riipaisevasti myös Anja Snellman romaanissaan Parvekejumalat. Venäläisen äidin lapset voidaan ottaa huostaan lastensuojeluperustein,kun aihetta on tarpeeksi, mutta kulttuurinsa ja uskontonsa kahlitsemat toisen maanosan elintasopakolaiset saavat vaikka tappaa lapsensa. –Näinkö se menee?

Pojanpoika täyttää neljä vuotta ja pojantytär puolitoista vuotta ja yhdeksäntoista päivää. Ensi tapaamisesta Toiseni kanssa on pian neljäkymmentä vuotta, Esikoisen syntymästä kolmekymmentäseitsemän ja Kuopuksen lähes kolmekymmentäviisi vuotta.  Äidin kuolemasta on kaksi vuotta ja kaksikymmentäyksi päivää, Isän yksitoista ja puoli vuotta. Minä olen ollut kokemassa kaiken tämän ja paljon ennen näitä ja näiden jälkeen. Ihmeellistä, miten elämä joskus pelkistyy onnen ja surun hetkiin.

Jos aikoo lenkille, on lähdettävä heti, kun aurinko pilkistää, syöksähdettävä aamuteen jälkeen metsään. Miten raikasta ja ihanaa! Ja monta vastaantulijaa, jotka kommentoivat säätä hymyillen: vihdoinkin! Tunnin lenkki – ja kas, kotikadulle ehdittyä jo taas alkaa sade ripsuttaa. Semmoista on lokakuussa.

…pohdinta sen kun jatkuu…

Rakastan pihaamme ja sen puita. Syksyisin saatan tuskailla haravatyön määrää, mutta keväällä jo taas seuraan innokkaana lehtisilmujen paisumista ja odotan vihreän kesämekon hulmahdusta vaahteran ja tammen ylle. Keväällä istutan uutta tai vaihtelen entisten istutusten paikkaa. Kukkamaa yllättää, on ihana ilo seurata mistä ja milloin putkahtaa varsi ja nuppu ja minä aamuna se aukeaa.

Meitä nuorempi ystäväpariskunta myi omakotitalonsa kaupungin laitamalla ja muutti keskustaan kerrostaloon. Lähdölle oli hyvä syy. Etukäteen ystävärouva suri puutarhaansa, jonka jokaisen puun ja pensaan oli itse istuttanut. Oman kasvimaan, köynnösruusujen ja kukkapenkkien jättäminen tuntui raastavalta. Seitsemännen kerroksen parvekkeelta he nyt katselevat taivaanrantaan laskevan auringon punaamia pilviä työpäivän jälkeen ja kaupungin valojen syttymistä. Ihminen sopeutuu pakon edessä.

Kerrostaloasunto näyttää olevan monen aikuisen asumiskaaressa ensimmäinen ja viimeinen paikka. Se sopiikin aktiivisille nuorille ihmisille, jotka matkustelevat ja harrastavat tai eläkeläispareille, joilla on kesäpaikka, jossa voivat olla vaikka puolet vuodesta. Kerrostaloasukas yleensä sanoo asuvansa kerrostalossa, ei niinkään, että kotinsa on siellä. Talon hoito on ulkoistettu jollekin huoltoyhtiölle ja asukas maksaa siitä hoitovastikkeessa tai vuokrassa. Talon talkoisiin osallistutaan yleensä heikosti, hyvä jos muutama tulee paikalle. Vastuuta saa kantaa Joku Muu.

Asukasbarometritutkimus kertoo, että yli puolet suomalaisista haluaa asua omakotitalossa. Omalla tontilla asuja haluaa tilaa ympärilleen ja monella heistä on myös tunnesuhde taloonsa. (Siksiköhän omakotitalojen reviirikiistat ovat niin yleisiä?) Rivitalossa asuminen on urbaani kompromissi tästä toiveesta. Yhtiömuotoinen asuminen vaatii myös tiettyä sosiaalisuutta, koska yhteisen pihan ja talon asioiden hoitamisesta on kyettävä sopimaan.

Filosofi yrittää kertoa, että koti ei ole paikka vaan mielentila, suhde ympäristöön, turvallisuuden tunne. Niinpä. Moni ratkoo sisäistä tyytymättömyyttään muuttamalla eikä koskaan löydä paikkaa, jossa olisi kotonaan.

Nykyään – erityisesti talkoopäivän jälkeen – olen alkanut mielessäni kyseenalaistaa asumismuotoamme. Muutos ajattelussa on syntynyt fyysisen kautta. Vaikka olemme jakaneet osaltamme talkootehtäviä useammallekin päivälle, joudun pitämään talkooviikon ponnistusten jälkeen toisen viikon jpk:ta.

Taloyhtiössä on kymmenen asuntoa, joista yhdeksästä oli nytkin väkeä puuhaamassa yhteisen viihtyvyyden hyväksi talkoolauantaina. Fiilis oli mitä parhain, kun sääkin suosi tällä kertaa. Miehet tekivät pihassa perusparannustöitä, naiset haravoivat lehtiä ja siivosivat pyörävajan, työkaluvajan ja roskiksen. Työnjohtoa ei tarvita, kun porukka tuntee toisensa. Jokainen tarttuu mihin parhaiten luontuu. 

Meillä on mukava taloyhtiö, jossa on ihanteellinen asukaskoostumus. Lieneekö sitä ajateltu jo suunniteltaessa, kun on tehty erikokoisia asuntoja kaksioista aina viiden huoneen koteihin. On eläkeläisten tuomaa levollisuutta ja asutun tuntua päivälläkin, keski-ikäistä työssäkävijää ja lapsiperheiden eloisuutta. On kissaystävällinen pariskunta ja koiraihminenkin. 

Rivitalon päätyasunnossa on hyvät puolensa ja muutkin. On rauhaa ja tilaa ja hyvä seinänaapuri. Talon päätyistutukset ja nurmikko vain tuppaavat jäämään päätyasujan huoleksi vaikka talonmiesvuoro kiertää.  Vastapainoksi talvisten lumimyräköiden jälkeen kolaus ei jää yksin kenenkään talonmiesvuorolaisen niskoille, siihen tulee aina apuvoimia. 

Nämä jpk:t toistuvat myös oman pihan hoitovaiheiden jälkeen. Miten kauan tätä jaksaa? Edellinen eläkeläispari lähti talosta vasta 80:n ikävuotensa tietämissä eikä ehtinyt koskaan kotiutua kerrostaloon. Kotiutuisinko minä, kun olen aina halunnut asua maan pinnalla?

Luulen, että meillä on jokaisella sisimmässämme hiljainen tieto siitä olemmeko oikeassa vai väärässä paikassa. Sen tuntee, kun mielessä alkaa kaihertaa kysymys: mitä minä täällä teen? Muistan elämästäni sellaisia hetkiä, jolloin tuo kysymys on noussut ja saanut lopulta lähtemään. Kysymys testaa myös sitä, kuulenko sisäistä itseäni ja luotanko sen ohjaukseen.

Alkusoitto: elokuun kymmenentenä päivänä radiossa kerrottiin, että lintujen syysmuutto on alkanut. Ensiksi lähtivät hyönteissyöjät, luonnollisesti. Samana aamuna mittari näytti pihassa +9 astetta. Lehtipuut olivat vielä vihreitä.  

Nyt soivat jo sateen surumieliset sävelet kumisten katoilla, syöksytorvet romisevat, yli rännikourujen lätisee vesi maahan. Asfalttia täplittävät iloisen kirjavat vaahterankourat, koivujen ja haapojen tuuleen reväistyt lehdet. Pilvet matavat taivasta äärestä laitaan, joku päivä pilkahtaa välistä aurinko hetkeksi esiin kuin muistuttaakseen ihmisiä siitä, kuka värejä hehkuttaa.

Ettemme unohtaisi, toimittajat, nuo median työmyyrät, muistuttelevat masennuksesta, joka vaanii ihmisrukkaa kaikkialla ja erityisesti juuri tähän vuodenaikaan. Työelämä puristaa. Työnsä menettänyt katkeroituu ja säälii itseään. Opiskelija ei jaksa opiskella. Huippu-urheilija kokee menestyksen ja tappion kuin pienen kuoleman. Ihmissuhteen päättymisen klassinen tunneskaala kulkee helpotuksen, katkeruuden, vihan ja masennuksen kautta riehaantumiseen ja sitten tasaantumiseen. –­ Tiedetään, tiedetään.

Oikeastaan on kysymys muutoksesta ja siihen mukautumisesta. Elämä virtaa ja virta pyörteilee. Se horjuttaa status quo’ta, herättää pelonväreitä ja ahdistaa. Auttaisiko muutoksen ennakointi? Kaikkeen ei voi varautua, mutta voisiko ottaa ajatushautomoon kypsymään mahdolliset muutokset ja pieniä polunalkuja siitä eteen päin?

Syksyn sinfonia soi täydesti jo. Sitä voi kuunnella ja katsella avoimin korvin ja kasvoin, syvään hengitellen. Unohdetaan valitus; syksy ei ole ikävä asia, se vain on, niin kuin kesä ja kevät ja talvi. Kaikki tulee ajallaan, sana vuodenaika jo kertoo sen. Luonto alkaa varautua valon ja lämmön niukkuuteen. Aletaan mekin.

Pissismummolassa on viikon päivät rakenneltu Poikakaverin toimesta tietokonetta vanhoista ja uusista osasista. Se näkyy tulleen valmiiksi, koskapa jo toimiikin. Siis silloin kun tekijämies kokeilee. Apparaatti liittyi osaksi erinäisten muiden teknisten vimpaimien ketjua huushollissa. Laiteketjussa on ennestään päkätin, pyöritin, sädetin, kuvatin sekä kajattimet. Tämä kaikki toimii yhdellä kaukosäätimellä eikä säätimiä tule lisää Mummon eläväisen ruumiin yli. Mummo on varustettu yksinkertaisella teknisellä ymmärryksellä, jota kymmenet vuodet asianomaisen tekniikan miehen lähipiirissä ei juurikaan ole lisännyt. Ei ole tarttunut eikä karttunut tieto, kun ei ole tarvinnut, apuahan on ollut lähellä.

Nyt Mummo on kunnioituksesta mykkä, mutta miettii kuumeisesti harmajapäässään, mikä tämän uuden vimpaimen perimmäinen tarkoitus mahtaa olla. Entinen kombinaatio kun on Mummon mielestä toiminut ihan hyvin — mitä nyt Mummo välillä onnistuu painamaan väärää nappulaa siitä ainokaisesta säätimestäkin ja sekoittaa koko hienon systeemin. (Siis nimenomaan onnistuu, näin on P.Kaveri apuun huudettuna yleensä kommentoinut.) P.Mummo on tietysti tuntenut mitä suurinta ylpeyttä onnistumisestaan.

Aamuna muutamaisena Mummo rohkeentui sitten tiedustelemaan uuden tietokoneen funktiota. — Meillä on siis uusi tietokone? — Juu.On. — Minä vain, että mitäs sillä nyt tässä… – No, sillä voi katsella tietokoneohjelmia tuolta isolta tv-ruudulta. – Ai, ettämitäkö? — Esimerkiksi YLE- Areenaa, elokuvakanavia ja sen semmoista. — Aha. Mutta Areenahan on näkynyt tähänkin asti kummankin tietokoneelta ja läppäriltäki… — Niinniin, mut ei näin isona ja sitä paitsi HD:nä…ja…miten mä nyt sen sulle… äh…antaa olla…

Mummo aanailee, että rakennusvaihe tässä on ollut se juttu Poikakaverin mielestä. Siinähän on ollut ilmiselvä tekninen projekti. Sellaisia täytyy järjestää, jos entiset ovat jääneet työpaikalle. Ehkä apparaatin perimmäinen hyötytarkoituskin jonakin päivänä kirkastuu. Sitä ennen — ja sen jälkeenkin — on Mummolla entistä enemmän mahdollisuuksia onnistua nappuloimaan väärin.

Sunnuntain aihe kehottaa rakastamaan. Rukoilen, että Jumala täyttäisi minut puhtaalla rakkaudellaan ja ohjaisi jakamaan siitä rakkaudesta lähimmäisille lähellä tai kauempana. Jumalallinen rakkaus ei ole tunne, se on tunnistus ja liikahdus lähimmäistä kohti.