On tuullut puuskaillen. Kuolleet lehdet ja katkenneet oksat ovat tanssineet kaduilla, ihmiset pitäneet kiinni hatustaan ja helmoistaan. Mainosstandit kaatuilleet kauppojen edustalla, ja vaalimainokset lennelleet sinne tänne. Jossakin on taas katkennut puita ja sähkölaitteet koomassa.

Kävin antamassa ääneni. Numero meni kyllä arpomiseksi. Nykyään tulee kerta kerralta vaikeammaksi löytää ehdokasta, jonka tuntisi tai edes tietäisi kelpo ihmiseksi edustamaan päättäjistössä sitä porukkaa, jonka aatemaailma tuntuu omalta. Reunaehtoni: naisehdokas; nuorehko ja hyvin koulutettu. Epäilyttävä: ehdokas, jonka ainoa meriitti on julkisuus missä mielessä tahansa; joka on vaihtanut puoluetta; joka on jo eläkeputkessa. Vaalikoneesta ei ollut apua, se tarjosi kahta miesehdokasta. Ihan hyviä heppuja ehkä mutta koska kun.

Illalla syvennyin ihmettelemään Ruotsin kuninkaallisten hohdokasta elämää kolmansien hääjuhlien kynnyksellä. Kyllä on vaivalloista elää demokratiassa. Kuninkaallista hoviväkeä ei tarvitse äänestää, saa vain ihailla.

Olen muistellut päiväkirjojen äärellä viittä kotiäitivuottani. Sieltä jo löytyy tämä toteamus siunatusta arjesta viikonloppujen, sukulaisvierailujen ja juhlapyhien jälkifiiliksinä. Kysymys on rytmistä (tai, miksei, rutiinista), jolla elämä kiivaimmillaan saadaan sujumaan – mutta myös pyhä tuntumaan pyhältä ja juhla juhlalta.

Pääsiäisen pyhät kiirastorstaista lähtien vietimme taas kahdestaan kotona. Ehkä tylsänkuuloista, mutta ei tuntunut lainkaan siltä. Passiomusiikki soi pitkäperjantaina ja pääsiäisaamun palveluksen kellot kilkattivat iloisesti. Meillähän ei ole enää vanhoja sukulaisia, joiden luo pitäisi ajaa satoja kilometrejä ruuhkassa toisten etelään ajautuneiden letkassa. Emme halua myöskään nuorempien sukulaisten vaivoiksi, suomme heille (ja itsellemme) rytmitauon rauhan.

Pääsiäisaamuna hulmusi taivaalla pitkäkaulaisten nauha pohjoista kohti. Oi, ne tulevat, linnut! Krookukset vasta heräilevät pihassamme, aurinkoisimmilla paikoilla ne hehkuvat kevätiloaan jo täysin avoimin kasvoin.

Tänäkin vuonna pääsiäiseksi on haettu kukkia, vaan nyt joukkoon on kätketty hellyttävä yllätys. Tänäkin vuonna lapsen pääsiäismunan sisältä on paljastunut pieni rasia, jonka sisällä on vielä jotain, jota ei ollut viime vuonna tai edellisenä. Tuttu on pääsiäisen sanomakin, silti siitä löytyy aina jotain, jota ei ole ennen juuri näin kokenut. Tänä vuonna kuulin passiosta sanat: Olkoon sydämeni uhrimalja, johon veresi vuotaa. Voiko väkevämmin sanoittaa uskon salaisuutta.

on suuren kertomuksen ratkaiseva aamu. läheistään kaipaavat naiset tulevat suruissaan haudalle niin kuin naiset läpi vuosisatojen ja tuhansien ovat tehneet. haudalla on paikaltaan siirretty kivi. kallioon hakattu hautapaikka on tyhjä.

ehkä ei olekaan oleellista, ettei ruumis enää ole siellä, ajattelen tänä aamuna. ruumiin häviämiseen on todella helpompi uskoa kuin ylösnousemukseen ja helpointa on olla uskomatta mihinkään. minulle suuren kertomuksen päähenkilö, Jeesus Kristus, eläisi silti, toisessa olomuodossa, hengellisessä ulottuvuudessa.

en tee ajatuksistani teologista teesiä enkä probleemaa. olkoon niin kuin kirkkomme opettaa tai olkoon olematta. uskon kuitenkin – ja se kantaa elämän kivuissa ja kuoleman edessä.

Johannes-passio palmusunnuntaina kirkossa, Matteus tänään Teemalta, kotona taustalla Bachin lempeistä lempein 4 Suites for Lute, Eduardo Fernándezin kitaraversiona. Hiljaisen viikon päivien hiljaista musiikkia. Olen vihdoin ja vähän yllättävästi ymmärtänyt jotain passiomusiikin ideasta. Voiko olla, että tajuaminen tähän mittaan on todella kestänyt nämä vuosikymmenet – eikä tämäkään ole lopullista.

Johannes-evankelista laulaa raamatun kärsimyskertomusta tehtävästään tietoisena, hallitusti. Kuoro aaltoilee ja myrskyää ihmiskunnan vaihtuvissa mielialoissa. Solistit eläytyvät yksilön kokemukseen. Kuulemani Johannes-passion Jeesus-basso lauloi hämmentyneenä kuin olisi kysellyt tämäkö tosiaan oli tarkoitus. Jumalani, Jumalani, miksi…

Bachin passiokertomukset antavat tilaa kokea musiikillisia väristyksiä sekä suuren kertomuksen dramatiikkaa monesta näkökulmasta. Mitä totuus itse kullekin onkin, itse suuri kertomus ei muutu.

Runot

Pentti Saaritsa        Julkiset salasanat    Siltala 2014

Kustantajalle iso kiitos Saaritsan myöhäisestä kokoelmasta, jossa vanhuuden tunnot tulevat niin paljaasti ja ihanan kursailematta esiin. Saaritsalta on tottunut odottamaan hienoa ja viimeisteltyä runoa. Yhä se nimi on tae laadusta. Uusi aika tuo uudet säkeet, mutta joka on mestari, ei kadota kykyään puhutella lukijaa.

Muistin repaleiseen verkkoon / takertuu aina jotakin / joka tuntuu uudestaan läheiseltä / kuin eilispäivä / joka nousee tänään.
*
Luulin, että puhelin soi / povitaskussa, mutta sydän / siellä vain värjötteli / kuin haluten tietää / minne matka. / Suotta se hermoilee: / matka on aina / sen pituinen /kuin sepelvaltimo / ennen seppeleitä sallii.

Proosa

Anu Kaipainen        Vihreiksi poltetut puut        WSOY 2007

Autofiktioksi (omaelämäkerrallinen sepite) nimetty myöhäisteos tunnetulta kirjailijalta sykertyy evakkolapsen muistoihin, joista monet ovat päätyneet jo aiempaankin kirjailijan tuotantoon jossain muodossa. Näitä tarinoita moni samaa kokenut evakkolapsi kyynelsilmin lukee karjalankaipuussaan. Hyvää tekee sotien jälkeenkin syntyneille sukupolville eläytyä pienen tytön kohtaloihin. Kaipaisella on kyky maalata värikästä ja runollista ajankuvaa historiamme usein  mustavalkoisesti kuvatusta vaiheesta. Siltikin on sanottava, että kirjailijan  luomiskyvyn huippu on jo historiaa. Opus on sekavasti kolmea omakuvaa rinnakkain kuljetteleva muistelo, jossa vain lainaukset omista aiemmista laadukkaista romaaneista sykähdyttävät.

*
Annamari Marttinen    Vapaa        Tammi 2015

Marttisen seitsemäs romaani tuntuu parhaimmalta niistä, jotka olen aiemmin lukenut. Aihe ottaa heti mukaansa. Päähenkilö, Mahdi Hasan, on irakilainen toimittaja ja turvapaikanhakija, joka on kotimaassaan joutunut kidutetuksi ja päässyt pakenemaan henkensä edestä.Mahdi käy läpi normaalin ruljanssin: lentokentällä maahantulokuulustelu, sieltä vastaanottokeskukseen odottamaan poliisitutkintaa ja lääkärintarkastusta sekä niiden jälkeen ratkaisevaa eli maahanmuuttoviraston turvapaikkatutkintaa ja ratkaisua. Romaani kuvaa hienosti vastaanottokeskuksen arkea kielenopiskeluineen ja tutustumissukelluksineen suomalaiseen yhteiskuntaan. Monipolvinen tutkinta odotteluineen vieraassa maassa ja kulttuurissa ei ole helppoa. Koti-ikävää ja kodittomuuden tuskaa  kuvataan takaumien kautta.  – Marttinen tuntee aihepiirin, sillä hän on ollut suomenkielen opettajana vastaanottokeskuksessa. Mahdin tarina sivujuonteineen paljastaa meissä kaikissa kulttuurista riippumatta piilevän perusihmisyyden kauniilla tavalla.

*
Suvi Vaarla    Täydellisiä ihmisiä    Sammakko 2013

Kirjoittaja on uusi tuttavuus, ja kirja hänen  kaunokirjallinen esikoisensa. Teos pyrkii olemaan novellikokoelma, jonka teema on täydellisyys tavalla jos toisella, mutta jotenkin tarinat ovat kovin ennalta arvattavia ja niistä ei oikein ole novelliksi asti. Aihepiirinä kun on tavallisten ihmisten tavalliset parisuhdekuviot, joissa tapahtuu niitä tavallisia: tilapäisiä seksijuttuja, rakastumisia, kiintymisiä, yhteenmuuttoja, pettymyksiä ja eroja. Ei tämä riitä kantamaan kirjoittajaa pitemmälle, jos ei kehitystä tapahdu.  – Panisin tällaisen chick-lit-pinoon ja unohtaisin sinne.
*
Irja Sinivaara    Naisten viikko        Tammi 2007

Sattumakirja, kirjaston hyllystä vetäisty. Olisi pitänyt tutkia vähän. Kun ei sivulle sata mennessä mikään hipaise edes, ei kiinnostavaa tekstinpätkääkään, ei mitään mieleen jäävää. Panen kirjan pois, ja palautan. Kohta se makailee taas paikallaan hyllyssä ja odottelee lukijaa.

**

Kirsti Ellilä,    Tuntemattomat      Karisto 2015

”Unen läpi hän kuulee kuinka kevään ensimmäiset hanhet lentävät Annalan yläpuolella. Huhtikuisen aamuyön kirkkaassa pimeydessä niiden särähtelevät törähdykset tuovat liikettä maisemaan. Siiveniskut seulovat ilmaa. Ravistuneet ikkunat helisevät pidikkeissään, kun hanhet lentävät talon yli. // Joka kevät ne ovat yhtä täynnä elämää. Ne taittavat matkaa linnunsydän kevättä täynnä, mutta hän vain nukkuu ja näkee unta siitä kuinka ne lentävät huvilan yli, kuinka läheltä ne lentävät ja kuiskaavat mennessään: Tämänkin sinä menetät jos myyt Annalan. Et enää koskaan kuule, kun me lennämme tästä, niinkuin olemme aina lentäneet. Aikojen alusta, juuri tästä kohden, tämän sinä menetät, jos myyt isovanhempiesi elämäntyön, unelman ehjästä onnellisesta maailmasta, jonka osa voisit olla jos vain tahtoisit.”

Kirjailija Kirsti Ellilän uusin romaani vie lukijan luku luvulta syvemmälle erään suvun tarinaan.  Tuuli on palannut sukuhuvilalle isänsä kuoleman jälkeen. Kaikki talossa ja ympäröivässä maisemassa kutsuu muistoja esiin ajan hämäristä kätköistä. Tuuli auttelee vanhassa mökissä elelevää Teivo-setää, joka ei oikeastaan hänen isänsä veli ollut, vaikka hänellä paikka olikin perheessä. Paljon on vaiettua, puhumatonta historiaa, joka kiertyy vuoden 1918 tapahtumien ympärille ja on vedetty sinne tiukkaan solmuun. Tuuli alkaa varovasti irrotella solmuja ja salaisuudet aukeavat.

Ellilä on rakentanut tarinan taiten kuin vuoropuheluna vuoden 1918 muistojen sirpaleista ja 2000-luvun muistelijan tunnelmista aikakausien murroksessa. Kansalaissodan tapahtumista ja vankileirien kohtaloista on kirjoitettu monta romaania, tässä Ellilä tarjoaa näkökulmaa siihen, miten vaiettu aika suvun historiassa ruokkii fantasioita ja häälyy yksilöiden kohtaloissa sukupolvien yli.   – Joka on itse vanhempiensa kodin ja omien lapsuusmuistojensa säilyttämisen tai niistä luopumisen kanssa askarrellut, voi hyvin samaistua näihin mietteisiin ja tunnelmiin, joissa romaanin Tuuli kulkee. Kuten ennenkin olen todennut, pidän Ellilän eleettömästä, mutta sisällöllisesti rikkaasta tyylistä, jossa aina kuulee myös pintaa syvemmän todellisuuden kaiun.

”Hän huomaa olevansa yhtä hanhiparven kanssa ja haroo sormillaan taivaan heleää tähtiusvaa. Liukenee yöhön ja hengittää huhtikuun sulan veden tuoksua, märän likaisen lumen tuoksua, maatuvien lehtien läpi punkeavien sinivuokkojen hentojen, kumartuvien niskojen tuoksua ja ne kuljettavat hänet järvenselän yli vastarannalle… Hanhet lentävät ääneti, hellin siivin, noissa avarissa tyhjissä huoneissa, joiden lahoavat lattiat on revitty auki ja sata vuotta vanhat täytteet haukkovat henkeä kannatinpaalujen välissä.”

Lentoturmauutisen pohdiskelu on jatkunut mediassa poikkeuksellisen pitkään. Jostain aina tihkuu tiedonmurunen, jota sitten märehditään. Järkyttävän tapahtuman vaikutus on tietysti suoraan verrannollinen siihen, miten lähellä omaa elämänpiiriä se tapahtuu ja nythän oltiin Euroopan sydämessä. Espanjasta kotiin palaavia nuoria, heidän vanhempiaan ja läheisiään olen erityisesti ajatellut näinä päivinä. Onnettomuuden aiheuttajan omaisilla lienee oma tuskansa, jota ei mikään koskaan voi pois pyyhkiä. Voi vain toivoa voimia heille – kuin myös pelastushenkilöille, jotka uurastavat rinteillä vielä pitkään.

Täytyy tietää. Turmassa menehtyneiden omaiset tarvitsevat vastauksia kysymyksiinsä. Lentoyhtiöt tarvitsevat nämä selvittelyt, sillä vastuu kaatuu lopulta sinne. Suuri matkustava yleisö tarvitsee tietoa voidakseen luottaa tarvitsemiensa palveluiden järjestäjiin. Faktaa tarvitaan katkomaan huhuilta siivet. Vastaamattomia kysymyksiä on ja vähitellen paljastuvia puutteita lentoturvallisuudessa, jotka pitää korjata, ettei tämänkaltainen enää olisi mahdollista. Liian monta konetta ihmisineen on rytissyt alas taivaalta viime vuosina.  

Palmulauantaina oli mukava päivä. Iltapäivällä olimme Pikkuritarin ja Murun luona muutaman tunnin. Murua tanssitti kovasti ja Pikkuritari halusi videoida kamerallaan Murun touhuja. Piilosia ehdittiin myös leikkiä ja kummitusjuttuja lukea ennen kuin isi tuli kotiin ja Mummeli ja Vaari livahtivat omille teilleen, jotka nyt veivät suoraan cityyn.

Savoy-teatterissa oli nimittäin loppuunmyyty Flamenco Universal -konsertti, johon meillä oli liput. Siellä kuultiin flamencokitaran mestarin Juan Antonio Suarez Canon energistä ja modernia kitarointia ja saatiin ihailla Alfonso Losan virtuoosista, räjähtävää alkuvoimaa tanssikuvioissa. Losa suorastaan hypnotisoi yleisön vahvojen reisiensä värinällä, jolla saadaan aikaan flamencotanssille tyypillinen huikea jalkarytmi. Huimat pyörähdyssarjat ja täydellisen kauniit käsien liikkeet täydensivät yleisön kokeman elämyksen. OLÈ, ooh, mitä miesenergiaa! Yhtyeen laulaja Victor Carrasco esitti hänkin väkevästi eläytyen numeronsa. Ainoan pettymyksen ensamblen resitaalissa tuotti tanssijatar Airim Bermudezin (?) ainoaksi jäänyt, varsin vaatimaton alkunumero (farkkuasuisena!). Joka on joskus nähnyt aitoandalusialaisten flamencoasuisten tanssijattarien intohimoisia esityksiä, ei voi kuin ihmetellä tämmöistä rimanalitusta.

kevät pyrkii kuulolle sirkutellen, piiskuen / antautuu katseltavaksi väreinä, vilahtaa hohtona 

kosketa untuvaista nuppua, lehdykkää / salli hulmahtaa hiukan sydämessä / aurinkoisena päivänä / kun hiekka rahisee askelissa / ja tuulessa on sulavan maan tuoksu