Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!

Osuimme leidiporukalla Fredaa kävellessä merkillisen kaupan ikkunan taakse. Koska olemme uteliaita erilaisille ilmiöille (minä ainakin olen), pitihän poiketa. Kaupassa oli tarjolla uniikkeja, jo elämää nähneitä huonekaluja, jotka on kierrätysmateriaalista kunnostettu. Paikassa ei istuta peukaloita pyöritellen odottelemassa asiakkaita, vaan tehdään 3D-mallinnuksella sisustussuunnittelutyötä läppärien äärellä. Nuori mies tarjosi erikoiskahveja, aneeminen salaattipöytäkin oli ja lasikossa kakkuviipaleita sekä pullaa. Idea oli tarjota hävikkituoteaineksista tehtyä syötävää. Joimme cappucinot chilillä maustetun suolasarven kera ja pohdimme miten elintarviketarkastaja suhtautuisi tarjoiluideaan. Kahvia olisi myös voinut ’kierrättää’ maksamalla ekstraa, jolla voisi tarjota rahattomalle kävijälle ilmaiset kahvit. (Enpä tiedä, mitä asiaa rahattomalla sisustusliikkeeseen olisi…) Sen verran eksentrinen oli paikka nimeä myöten, että mieleen jäi. – PLOOTU, Iso Roban ja Fredan kulmassa; Sisustuspalvelua kierrätystuotteista.

Leidikolmikkomme valitsi stadin ylenpalttisesta tarjonnasta tällä kertaa Agricolan kirkon kryptaan torstaisin kokoontuvan Seniorifoorumin. Meitä kiinnosti luennon aihe, Elämää ei voi hallita, ja minua sekin, miten tilanne oli formuloitu, ja millainen ilmapiiri on. Ensimmäinen havainto ei yllätä, talo on täynnä naisia, siellä täällä muutama mies. Keski-ikä on yllättävänkin korkea. Vapaaehtoisseniorit toivottavat tervetulleiksi, myyvät kahvilippuja ja korjaavat astioita.  

Paikalle lappasi väkeä koko ajan jo tuntia ennen alkua. Yli 300 ikäihmistä ahtautui pöytiin kahvikuppeineen, (biljardipöydän reunatkin hyödynnettiin), osa jäi lisäpaikkariveille. Tänne tullaan ilmiselvästi myös tuttuja tapaamaan ja kuulumisia kertomaan. Salin kaikuisasta akustiikasta johtuen keskustelun kakofonia oli korvia huumaava ja äänentoistolaitteisto puuroutti jonkin verran puhetta. Tilaisuuden juontajana toimi pappismies (kuinkas muuten) ja kanttori säesti lauluja sekä mainosti yhteisvastuukonsertteja. Kolehtia kerättiin toimintakulujen kattamiseksi. Kohdalleni osuneessa korissa killinkini pääsivät arvoiseensa seuraan.

Toimittaja Kristiina Hanhirova kertoi avoimesti oman elämänsä kriiseistä, joista hän oli otsikon johtopäätökseen tullut. Tottahan se on, ettei elämä ole hallittavissa; kriisit, sairaudet ja  onnettomuudet kohtaavat yhtä lailla jokaista, monia myös kohtalokkaat ja kasautuvat kriisit.  Jakamalla henkilökohtaisia tuntojaan luennoitsija asettui ikään kuin kuulijoidensa vierelle. ”Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita”, sanoi hän ja tiivisti oman kokemuksensa muutamiin teeseihin, joihin oli helppo yhtyä.

Oli muuten mukava laulaa ikivihreitä Laula kanssamme -kirjasta reippaan säestyksen ja esilaulajan turvin. Musiikki vaikuttaa oleellisesti tilaisuuden ilmapiiriin. Tällä foorumilla – vaikka kirkon tiloissa ollaan – ei nuokuta hartaina, vaan pyritään iloisen voimaannuttavaan yhdessäoloon.

Tässä on nyt ollut kaksi ihanaa iltaa mummon- ja vaarintöitä. Ensin haetaan Muru päiväkodista. Takapenkillä on Murulla kaksi vakikaveria, Uneksiva Smurffi ja Rullalautaileva Kissa, jotka asuvat autossa. Niille pitää tietysti ensin kertoa mitä päiväkotiin kuuluu. Vaari sompailee liikenteessä, Mummeli laulattaa Murulla omatekoisia lauluja suzuki-metodilla. Säe kerrallaan tytti toistaa,  sitten kaksi säettä kerrallaan ja viimein koko laulun yhteen pötköön, virheettömästi. Jos Mummeli unohtuu höpöttelemään muita juttuja, takapenkiltä kuuluu kohta: Mummeli! Laula vielä!

Eilen käytiin kotona syömässä vain välipalaa ja sitten lähdettiin koko porukalla Murun viulutunnille musiikkiopistoon. Vaari ja Ritariveli jäivät ala-aulaan lueskelemaan, Mummeli pääsi Murun mukaan tunneille. Oma ope ohjasi ensin viisitoista minuuttia ja sitten siirryttiin ryhmätunnille, jossa oli samoihin aikoihin viulunopiskelun aloittaneita soittajia. On ihailtavaa, miten ammattitaitoinen opettaja saa kymmenkunta 4-6-vuotiasta järjestykseen! Siinä soivat samat Suzukivihon alkukappaleet, mitä Esikoinen ja Kuopuskin aikoinaan omilla soittimillaan: Tuiki, tuiki tähtönen, Täti Maija, Ikiliikkuja… Oli aivan hellyttävää katsella lapsia. Tyttöjen joukossa oli kolme poikaa, jotka näyttivät miettivän ihan muita asioita niin, että unohtivat tykkänään välillä soittamisen. Pienin kaivoi jousella nenää, toinen pudotti viulunsa lattialle ja joutui (tai pääsi) siksi katsomoon. Mummeli oli oikein ihmeissään Murusta, joka jaksoi keskittyä koko ajan hienosti.  Näkee, että hän soittaa mielellään ja haluaa oppia.

Kotona Muru 4 v esittää  Ritariveljelle Mummelin tämänpäiväistä autolaulua: Smurffi soittelee viulua, Kissa rummuttaa kiulua… Ritariveli 7 v: – Mikä on kiulu? – Muru: – Et sä tiedä? No, kato se on se, mihin pannaan vettä, jota sit voi heittää saunaan sihisemään, et saadaan löylyä. 

En millään muotoa kadehdi postinjakajaa. Säästä riippumatta hän polkee raskaslastista pyöräänsä tänne yläkaupungille viisi kertaa viikossa. Olemme asuneet näillä main vuodesta 1979 eikä ollut ongelmia Postin kanssa, eikä Itellankaan kuin aniharvoin. Hesari ja paikallisaviisi löytyivät laatikosta joka aamu – paitsi silloin tällöin viikonloppuisin, kun hesarin nappasi muuan aamuvirkku koiranulkoiluttaja ohi kulkiessaan. Hankimme lukittavan postilaatikon ja kas, katoamistemppuilu siirtyi jonkun muun harmiksi.

Itella tuli, oli, ja meni. Posti palasi hoitamaan alkuperäistä tehtäväänsä. Aamulehtien jakajat ovat siirtyneet mopoautoihin, muuten poljetaan pyörää edelleen, mutta nykyään ongelmia on riittänyt. Kun Toinen soittaa jakeluun puoli yhdeksältä kysyäkseen mikä on, kun lehteä ei ole taaskaan  tullut, hänelle sanotaan, että valitukset pitää tehdä kahdeksaan mennessä. Tilatuista viikkolehdistä toinen jaetaan torstaina, toinen perjantaina. Paitsi jos ei jaeta. Kun soitetaan taas Postin jakeluun, sieltä luvataan toimittaa lehti. Ei kuulu. Soitetaan lehden toimitukseen, sieltä lähetetään puuttuva numero ja luvataan kovistella Postia.

Tänään postilaatikosta löytyi viisi päivää matkoilla ollut lehtemme nimikääreessä. Sen oli toimittanut perille – henkilökohtaisin terveisin – toisella kadulla asuva naapuri, jonka autotallin edestä lehti oli löytynyt.

kun taivaalta tulee räntäräiskäleitä on hyvä aika muistaa, että aurinko silti on. jossakin tuolla harmaan pilvipeiton yllä on aina kirkasta. toisaalta, räntäaamujen rauhoittavassa tunnelmassa on oma viehätyksensä.

Beethovenin seitsemännen uljaat sävelkulut vielä mielessä aaltoillen ajelimme Toisen kanssa keskustasta kotiin päin iltamyöhällä. Katkeamaton autovirta vyöryi kohti moottoritien alkua. Arabian risteyksessä kyyhötti mies maassa ratikkakiskoilla. – Pysäytä! Toinen kurvasi auton jalkakäytävälle, juoksin siitä yli ajoradan. Samaan aikaan suojatietä tuli puolenkymmentä nuorta ihmistä, joista yksi tyttö pysähtyi avuksi. Yhdessä nostimme miehen ylös ja talutimme pois raiteilta. Jalkakäytävällä mies horjui kaiteeseen nojaten tukevassa humalassa, kasvot mustelmilla, vaatteet likaisina, kassissa kissa – kyllä, kissa! Jututimme miestä, selvisi, että hän voisi mennä kotiin taksilla, rahaa oli sen verran. Toinen soitti taksia, tyttö moikkasi ja lähti siitä bussiin. Minä: – Miksi sä siinä raiteilla makasit? Mies: – Huippasi. Kuule, olen käynyt kotona kolme kertaa tänä vuonna. Minä: – Ketä sulla siellä kotona on? – On siellä vaimo. Pitää viedä kissa kotiin.

Runot

Kristiina Wallin  Valon paino  Tammi 2016

Viides runokokoelma räjäyttää esteet. Niin kuin suru tekee. Valon paino on runoja surusta, isästä, joka on poissa ’pikkulikkarimppakintun’ elämästä kokonaan, lapsuusmuistoja, aikuisen ikävää. Tyyli, jossa Wallin käyttää samassa runossa eri kirjasimia, harvennuksia ym. häiritsee hieman ajatusta, pilkkoo tekstiä, vaikka onkin kirjoittajan kannalta merkityksellistä.  – Runoilijan teksti on raikasta ja paljon puhuvaa, antoisaa varsinkin lukijalle, joka on oman isänsä menettänyt. Viimeinen osa, Kuvakirja, on erityisen väkevätunnelmainen. – Tämän haluaisin runokirjastoonikin.

*

Yön tulva  Klassista tamilinkielistä runoutta  suom. Eero Hämeenniemi  Basam Books 2015

Orientin maailman vanhat runot avaavat kiinnostavalla tavalla ikkunan ihmisen rakkauselämän sävyihin, jotka ovat olleet ja ovat ikuisia. Tätä kautta voi saada kosketuksen omaamme hyvin paljon vanhempaan kulttuuriin. Säveltäjä Eero Hämeenniemi esittelee suomentamisen vaikeuksia ja runojen tematiikkaa sekä esipuheessa että jälkisanoissa.  — Lukijalle kulttuurinen löytöretki.

** 

Romaanit

Asko Sahlberg Irinan kuolemat                         LIKE 2015

Lahjakas kirjailija parantaa yhä. Irinan kuolemat on synkästä aiheestaan huolimatta yhtä kielellistä ilotulitusta. Sotalapseksi Ruotsiin joutuva varhaiskypsä Irina joutuu kokemaan enemmän kuin kenellekään lapselle soisi, mutta hän selviää. Lapsen kokemusmaailman kuvaajana Sahlberg on nyt huikeimmillaan. Tarinan loppu on vedetty vähän liian kauas liian äkkiä, muuten tarina on ehyt ja rujoudessaan kaunis.  – Kirja kirjalta tämä kirjailija kiinnostaa minua enemmän ihmiskohtaloiden kuvaajana.

*

Pauliina Vanhatalo             Pitkä valotusaika        Tammi 2015

Tutustuminen 1979 syntyneeseen kirjailijan tuotantoon saa painamaan nimen mieleen. Hänen aiempi tuotantonsa on kirjavaa: romaaneja on viisi, nimellä Veera Vaahtera kirjoitettua chick-littiä neljä kirjaa, kolumneja, novelleja, pienoisromaani ym. Pitkä valotusaika on tarina taidevalokuvauksen maailmasta, johon kaksi oululaista poikaa tulevat kumpikin omia teitään. Miesten kohtalot kiertyvät ajoittain yhteen. Päähenkilö, Aarni, on epävarma kyvyistään, tuntee ulkopuolisuutta ja alemmuutta toverinsa rinnalla. Elämä suo hänelle onneakin, mutta senkään hän ei usko kestävän.  – Vanhatalon tyyli on tasaisen juohevaa, tarina kulkee kevyesti, henkilöt tuntuvat eläviltä. Mukaansa tempaava tarina, joka pohtii henkilöidensä kautta taiteilijuuden olemusta. 

*

Patrick Modiano   Jotta et eksyisi näillä kulmilla   suom. Lotta Toivanen  WSOY 2015

Modiano on vuonna 2014 Nobel-palkittu ranskalainen kirjailija, jonka aiemman teoksen Villa Triste luin viime elokuussa. Tämä teos on kuin kuultokudos erään miehen elämästä. Kertomus alkaa miehen eristyneen elämän katkaisevasta puhelinsoitosta, jonka mukana hän saa takaisin kadottamansa osoitekirjan. Mies tuntuu elävän kirjoittamansa romaanin tapahtumia kuin elämäänsä taakse päin ja etsivän entisen elämänsä ihmisiä. Syntyy vaikutelma sisäkkäisistä todellisuuksista, jotka kuultavat toistensa läpi.  – Viihdyn Modianon verkkaisessa, hiukan unenomaisessa tunnelmassa.

*

Laura Lindstedt                            Oneiron  Teos 2015

Suurin odotuksin tartuin viime vuoden Finlandia-palkinnon saaneeseen kirjaan. ’Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista’ kuulosti todella haastavalta aiheelta romaaniksi. Laura Lindstedt? On varmaan kirjallisissa piireissä tunnettu, mutta monelle tavislukijalle vielä tuntematon. Oneiron on kirjailijan toinen romaani, kertoo Wikipedia. Ensimmäinenkin, Sakset, on ollut jo palkintoehdokkaana. Kylläpä on alkanut menestyksekkäästi kirjallisuudentutkijan oma luova ura. Tieto nostaa odotuksia entisestään, kuten myös uutisiin pätkäisty pala rehvakkaasta puheenvuorosta palkintoa vastaanottaessa.  – No niin. En tiedä miten pettymykseni sanoittaisin. En saanut vastinetta kuolemanjälkeisten sekuntien fantasioista heränneeseen mielenkiintoon. Henkilöt, jotka tuonpuoleisen rajalla ja entisessä elämässään haahuilivat, tuntuivat kovin kaukaisilta, yhdentekeviltäkin eikä heillä ollut annettavaa. Ehkä olisi auttanut lähteä lukemaan ilman ennakko-odotuksia. Tarinoinnilla oli pituuttakin niin, että alkoi jo tehdä mieli karata näistä aneemisista aatoksista verevämpien tekstien pariin. Ei voi mitään, kun ei, niin ei. Sinnittelin kuitenkin kirjan loppuun asti. Onnittelut heille, jotka löysivät vastinetta sijoitukselleen. Onneton menin vielä antamaan ystävälle lahjaksi ennen lukemista (mitä ei pitäisi koskaan tehdä, nyt opin).

Ps. Kirjaston amanuenssi hymyili vinosti, kun kysyin käydessäni mitä hän piti kirjasta. – ”Hmm…se on kyllä jakanut mielipiteitä voimakkaasti… toden sanoakseni en jaksanut lukea sitä kokonaan, loppu meni selailuksi. Oli se… aika outo.”

*

André Brink     Kun vielä muistan  suom. Seppo Loponen   WSOY 2006 (a.p.2004)

Aiemmin arvostamani etelä-afrikkalainen kirjailija on tässä luonut tarinan kirjailijasta, joka paneutuu muistelemaan elämänsä naisia. Kustantajan myyntipuhetta: ”romanttinen rakkaudentunnustus ja nautinnollinen ylistys naiselle… vaikuttava romaani rakkaudesta kaikissa muodoissaan, mutta ennen kaikkea kuolemasta.”   — Petyin. Ainakin ne alun sata sivua, jotka jaksoin, olivat aika lailla silkkaa seksikuvausta. Seitsemänkymppinen kirjailija yrittää lämmitellä nuoruutensa seksiroihujen ammoin hiipuneella hiilloksella?

*

Karl Ove Knausgård      Taisteluni  Viides kirja  suom. Katriina Huttunen      LIKE 2015 (a.p.2010)

Kirjailijaa on jo ehditty ylistellä, mikä sai tarttumaan tähän kirjaan, kun se osui kohdalle. Taisteluni on kuusiosainen omaelämäkerrallinen romaanisarja, jonka viides kirja käsittelee tekijän oppivuosia Bergenin kirjailija-akatemiassa ja yliopiston kirjallisuustieteen sekä taidehistorian opinnoissa. Opintojen rahoitus vaatii satunnaisia töitä milloin missäkin. Nuoren Karl Oven persoonallisuus käy kirjan mittaan hyvin tutuksi ja lukija saa eläytyä kuvauksiin itsetuntoa raastavista sieluntuskista, rakastumisista sekä ajoittain humala- ja katastrofihakuiseksi ryöstäytyvästä alkoholin käytöstä. Myös perhesuhteet valottuvat säälimättömän karusti tekstin edetessä. Näennäisestä kielen helppoudesta huolimatta tarina ottaa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. Sanotaan, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Tässä sitä lajia nyt on!  – Nautin Knausgårdin aidosti elämänmakuisesta, sävykkäästi kerrotusta kasvukertomuksesta. Paikoin teksti on huikean kaunista ja ilmeikästä. Suosittelen!

***

Senioritiistain luennoitsijaksi oli saatu emeritusprofessori Markku Ojanen Tampereelta, ’onnellisuustutkijana’ tunnettu onnellisenoloinen mies. Hän aloitti räväkästi siteeraamalla virttä 598, joka nyt on varsinainen onnellisuuden antikliimaksi. – ”Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä. Parhaimmillaankin se on työ ja kiire rauhaton…” –  katsokaapa, jos talosta löytyy virsikirja. Hän sanoi onnellisuuden myyvän hyvin nykyään, nettikirjakauppa Amazon.com:ssa mm. on tarjolla 93 270 aihetta käsittelevää opusta.  ”Muutaman olen tainnut kirjoittaa itsekin”, lisää hän vaatimattomasti.

Tunneonnen tunnistamme kaikki, se on hetkellisempää ja liittyy onnistumisen ja toiveiden täyttymisen kokemuksiin. Tyytyväisyysonni on merkitykseltään laajempaa ja pitkäkestoisempaa. Siihen liittyy turvallisuutta, hyödyllistä tekemistä, hyviä ihmissuhteita, mahdollisuus toteuttaa sisintä itseään. Tutkimus osoittaa, että raha ei näytä lisäävän onnellisuutta, vaikka mahdollistaa kyllä sen etsimistä. ’Onni ei tule etsien, vaan eläen’, sanotaan, mutta etsijöitä silti riittää.

– Suomalaisten huono itsetunto, melankolia ja kateus on myytti, julistaa Ojanen. Tutkimusten mukaan olemmekin keskimäärin melko onnellisia. Menetykset, sairaudet, onnettomuuksien kasaantuminen ja alkoholi ovat elämän ’onnellisuusvarkaita’, kuten myös häpeä, masennus, pelko, viha ja erityisesti katkeruus. Ojanen korostaa kiitollisuuden, anteeksipyytämisen ja -antamisen sekä avuliaisuuden merkitystä sekä ilkeilyn onnea tuhoavaa, kaksisuuntaista vaikutusta. Ilkeilevä tuhoaa oman onnensa ja kohteensa onnen. ”Sanalla viilletty haava paranee hitaimmin”.

Onnellisuuden vaalijan kannattaa viljellä huumoria ja ottaa oppia lapsista: innostu leikkiin! elä hetkessä! Kuulimme hykerryttävän tarinan ONNI-nimisestä koirasta, joka katosi kotoaan. Katoamisilmoituksessa koiran tuntomerkkeinä mainittiin: vasen silmä sokea, toinen korva kuuro, hännätön ja laikkukarvainen. Kun kadonnut koira löytyi ja palautettiin kotiinsa, omistaja julkaisi kiitokseksi kuvan, jossa hännätön Onni makasi tyytyväisenä matollaan onnellisen perheen keskellä.
Ja tämän Markku Ojasen teesin haluan välittää kultakirjaimin: kukoista! uskalla kukoistaa!