AKT- ammattiliitto on kunnostautunut medianäkyvyydessä viime aikoina. Päivä päivältä putkahtelee uusia ihmisiä katkerine kokemuksineen julkisuuteen, rikosilmoituksia satelee ristiin rastiin, kiusatut parkuvat kohtaloaan ja väitetty kiusaaja hämmästelee, ettei tunnista itseään. Tämmöistä siis on miehisen alan ammattiyhdistystoiminta.

Kävin eilen lähikaupassa. Äijäkulttuurinen henkilö tukki ahtaan pikkukaupan käytävän kärryineen, levitteli kourissaan iltapäivälehteä. – Kaamea akka, tokaisi raivatessaan minulle tietä kassalle. En ehtinyt harmistua, kun jo tajusin, että kyse ei ollut minusta; lehden etusivulla komeili Hilkka Ahteen kuva. En jatkanut juttua, arvelin, ettei taida maksaa vaivaa.

Media myllyttää ja yleisö valitsee puolensa, kuka milläkin perusteella. Faktoja harvoin tunnetaan, eivät ne aina edes kiinnosta, kyse tuntuu olevan useinkin mielikuvista, joita julkisuus on luonut. Hilkka Ahde on saanut kestää tämänkin myllytyksen sen lisäksi mitä on kokenut työpaikallaan. Myös puolisonsa menneet synnit on kaivettu esiin jälleen kerran.

Mätäpaise on puhkaistava, että tulehdus pääsee paranemaan.    

Säteilevän kirkkaita aamuja on ollut monta ihmisen iloksi. Yöpakkanen pitää nyt tiet ja metsäpolut jäisinä, joten kovin reipasta vauhtia ei käy ulkoilu. Se harmittaa, vaikka muuten ei.

Linnut ovat alkaneet tiiskahdella, urbaanitintit tityään ja maalaisserkut titityytä. Ilmaa halkomassa näkee lintupareja, toinen toistaan lennättävät. Kevättähän se meinaa.

Asfaltille ovat ilmestyneet jo skeittaripojat ja sulapihoille pikkutyttöparvi hyppynaruineen. Ei aikaakaan, niin moporalli alkaa. Ja sitä sitten on kestettävä seuraavan puoli vuotta.

Muutama viikko sitten Keski- ja Etelä-Eurooppa kärvisteli lumipyryissä, nyt siellä mantelipuut ja mangoldiat puhkeavat kukkiin ja Hollanti pian hehkuu tulppaanimerenä. Linnut lähtevät sieltä kohti pohjoista pesimään, ihmisen tekisi mieli etelään hakemaan kukkien kevättä.

YLE-Teemalla esitettiin viime viikolla jälleen kerran elokuva An American gigolo, pääosassa karismaattinen Richard Gere. Katsoin filmin kolmannen kerran. 1980-luvulla tehty elokuva on paitsi nuoren Geren hurmaavan seksikkyyden huippuaikaa, myös hyvä elokuva, joka nosti pintaan vaietun ilmiön amerikkalaisessa yhteiskunnassa: menestyvien miesten laiminlyödyt vaimot ja varakkaat ikääntyvät naiset, joille ei helposti löydy seksikumppania. Yleensähän tarinat keskittyvät miesten naisseikkailuihin ja rakastajattariin. Monikerroksinen hyväksikäyttöketju paljastuu kaikessa karuudessaan. Elokuvan päähenkilö on seuralaispalvelua tarjoava mies, joka on kehittynyt työssään niin taitavaksi, että saa parhaat ja rahakkaimmat asiakkaat. Gere onnistuu tässä elokuvassa näyttämään riipaisevasti korean ulkokuoren ja opeteltujen hurmurielkeiden alla piilevän aidon rakkauden janon ja satimeen joutuneen yksinäisen miehen ahdistuksen.      

Leffakerhon viime lauantain elokuva, A Single Man (USA 2009), pääosassa karismaattinen Colin Firth ja sivuosassa loistava Julianne Moore, sai Toisen ja minut kotimatkalla pohdiskelemaan rakkauden monia muotoja ja heterorakkauden määrittelemistä ainoaksi oikeaksi. Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvulle, amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Päähenkilö on englantilaissyntyinen professori, joka suistuu suruun menetettyään auto-onnettomuudessa rakastettunsa, jonka kanssa hän oli asunut homoeroottisessa suhteessa 16 vuotta. Professorilla oli myös pitkäaikainen ystävyys naisen kanssa, joka oli pettynyt rakkaudessa ja eronnut miehestään. Nainen yrittää vietellä surevan ystävänsä ja pettyy tässäkin. Naisen avainrepliikki paljastaa 60-luvulla yleisen ajattelun: homorakkaus on vain oikean rakkauden korvike. Professori suunnittelee surussaan itsemurhaa, kun hän kohtaa opiskelijanuorukaisen, joka pohtii omaa erilaisuuttaan ja tunnistaa professorissa lajitoverin. Elokuvan on ohjannut Tom Ford, muotisuunnittelija, esteetikko, jonka ansiosta kuvaus on hyvin kaunis, yksityiskohtia myöten.

Leffakerho on miellyttävä tapa tutustua laatuelokuviin. Kerholaiset ovat ehkä keskimääräistä kypsempää ja suvaitsevampaa yleisöä. Leffakerhon näytännöissä kukaan ei mussuta popcorneja eikä tirsku herkissä kohdissa. Pääosassa on elokuva taidemuotona, joka nostaa katsojan käsittelyyn erilaisia elämään liittyviä eetoksia ja siten avartaa näkemyksiä. Valkokankaan himmeässä kajossa voi pariksi tunniksi täydellisesti unohtaa reaalimaailman ja sukeltaa tarinaan.    

Rukous ja usko on toisen paastonajan sunnuntain teema. Kyllä ne kytkeytyvät toisiinsa: rukous on jo uskoa Häneen, jota kohti rukous nousee. Ei ole merkittävää, onko usko tai rukous minkään mittapuun mukaan sovelias määrältään tai laadultaan. Mitat ovat aina ihmisten mittoja. Hän, jota rukoilet, on mitaton. Hän kuulee rukouksen, näkee ja muistaa sinut.