Örebron BW-Cityssä ei ollut tilaa, joudumme majoittumaan keskustan Clarion-hotelliin, jonka edusta on katutyön myllertämä ja auto ajetaan kolmen! lukitun kippioven taakse sisäpihalle. Näin hyvässä tallessa kulkuneuvomme on tuskin koskaan ollut. Hotelli on riittävän mukava, mutta mitään persoonallista siitä ei jää mieleen. Huoneessa on ilmastointi ja nukumme oikein hyvin.

Viimeisen Ruotsin-päivän ohjelmaan suunnittelemme kuninkaallisia linnoja, kenties hiukan kesäisen Victorian ja Danielin televisioidun hääjuhlan innoittamina. Eskilstunan ja Södertäljen väliseltä tieltä pienen poikkeaman päässä on Gripsholmin renessanssityylinen linna. Se sijaitsee pienen Mariefredin kaupungin kupeessa. Puolen päivän jälkeen linnaan tutustumassa on runsaasti turisteja. Parkkialueen viereisellä nurmikentällä temmeltää energisiä koululaisryhmiä opettajineen.

Emme täälläkään lähde linnan sisäosiin kierrokselle, vaan vaeltelemme pihalla ja ympäröivässä puistossa ja poikkeamme linnan puotiin ja sitten kahville. Ostimme puodista muistoksi ’kuninkaalliset’ pikku tarjottimet kummallekin. Toinen tarkastelee puodista saatua kuittia ja huomaa, että myyjätyttönen on ottanut hinnan vain yhdestä. Kun Toinen menee takaisin puotiin maksamaan lisää, myyjätär häkeltyy ja kiittelee kolmeen kertaan.

Kuninkaallisia linnoja on kaikkiaan kymmenen mukaan lukien virallinen Tukholman Kuninkaanlinna ja Öölannin kesäresidenssi Solliden. Muut linnat ovat Tukholman lähiseuduilla. Rojalistisella loistolla ja historiallisilla perinteillä on hintansa. Muhkeat linnat eivät näytä kovin mukavilta paikoilta asua. Yksityisiä alueita ei tietenkään esitellä yleisölle, voi vain kuvitella kuninkaallisten elämää mahtikulisseissa, joilla on satojen vuosien ja muinaisten kuninkaiden perintö painolastina. Toivottavasti ruotsinmaalainen museovirasto on sallinut nykyaikaisen sisustuksen asuttuun osaan.

Drottningholmin barokkityylinen linna, jossa nykyinen kuningasperhe asuu, sijaitsee Mälaren-järven Lovön saarella, Tukholman edustalla. Menemme saareen Ekerön kautta lossilla. Hauskanmallinen pyöreäkupuinen saari, Kuninkaanhattu, jää oikealle.

Drottningholmin linna on valtava ja sitä ympäröi laaja, upeasti hoidettu puistoalue. Paikalla on runsaasti turisteja, jotka pääsevät opastuskielen mukaan ryhminä kierrokselle kuninkaalliseen teatteriin. Linnan yleisölle avoimiin osiin pääsee kiertelemään rannan puoleisesta pääovesta omaan tahtiin lipun ostettuaan. Linnan laituriin pääsee myös keskustasta kaupungintalon edustalta lähtevillä laivoilla. Alueella pasteeraa turvallisuutta takaamassa ja yleisön silmänilona paraatipukuinen vartio, jonka ryhdikästä marssia kuvataan innokkasti.

Käymme myös puiston toisessa päässä rokokootyylisessä Kiinalaisessa kesäpaviljongissa, jonka kuningas Adolf Fredrik rakennutti kuningatattarelleen Lovisa Ulrikalle 1753. Sisustus on tavattoman kaunista kiinalaisvaikutteista rokokoota. Linnan ja palatsin muodostama kokonaisuus on Unescon maailman kulttuuriperintölistalla. Paviljongin alueen kesäkahvilassa olemme todella kansainvälisessä seurassa: joka pöydässä puhutaan eri kieltä ja olemme ainoat suomalaiset.

Tiemestari johdattelee meidät Tukholman läpi suvereenisti, mutta Värtanin sekava satama-alue on sille liikaa ja joudumme haeskelemaan laivaanmenoreittiä omin neuvoin. Oikeat jonot löytyvät lopulta harhailtuamme.

Jos olikin Helsingin kautta Ruotsiin tulo Silja Serenadella yhtä juhlaa, paluumatka Silja Galaxylla Turkuun on sitten vastaavasti yhtä piinaa. A-hytit ovat kilometrikäytävien loputtomissa sokkeloissa. Laivan siivous on ulkoistettu maahanmuuttajatiimille, jota joudumme pyytämään paikkaamaan työnsä jälkiä. Senkin jälkeen joudun siivoamaan itse hytin vessakopperon seiniltä ja lavuaarin reunoilta inhimillisiä roiskeita ja sijaamaan vuoteet uudestaan.

Syömme illalla laivan venäläisessä ravintolassa, jonka ruoka on raskaanpuoleista. A-hyttikäytävällä pitää ruotsalainen nuorten miesten seurue meluisia juhliaan pitkälle yöhön ja aamukolmelta joku yrittää tulla ovestamme sisään. Buffet-aamiaisen ryysiksestä pelastaudumme yksityisemmille apajille. Varhainen ajomatka Turusta pääkaupunkiseudulle sujuu vaisusti: nukun koko matkan Toisen ajaessa ja herään kotipihalla.

Ruotsi on maisemiltaan hyvin Suomen oloinen, mutta tarjoaa riittävän erilaisia nähtävyyksiä ja kokemuksia ollakseen kiinnostava. Ruotsalaiset näyttäytyvät kohteliaina, hieman etäisinä, mutta ystävällisinä ihmisinä ja ovat sisäistäneet palvelukulttuurin meikäläistä paremmin. Matkailupalvelut ovat hyvin järjestettyjä. Panen merkille, että kaikkialla on lapset otettu erityisesti huomioon.

Vänern on Ruotsin suurin sisäjärvi ja Euroopankin kolmanneksi suurin. Matkailulehti kertoo, että järvialueella on myös Euroopan suurin makeanveden saaristo. Vänernista otetaan talousvettä, kuten meillä Päijänteestä.

Maanantai-illan määränpäämme on Lidköping, Vänernin rannalla, Kinnevikenin pohjukassa. Viihtyisänoloinen kaupunki, jossa on juuri vietetty posliinifestivaaleja. Majapaikkamme on BW-Edward, jonka ruokasalissa illastamme. Erinomainen lammasateria viinilasillisineen saa meidät hyvälle tuulelle ja keskustelemme puoliääneen matkavaikutelmista. Kaikki muut aterioijat ovat miehiä, jotka syövät yksin pöydissään. Tarjoilijamme, vaalealettinen pirtsakka ruotsalaisneito kysyy jossain välissä olemmeko lomalla. – We are in all time vacation, vastaa Toinen. 

Edwardin yöstä tulee pätkissä nukuttu ja hikinen. Huoneessamme on matkan hulppeimmat hurisevat Hästens-sängyt, mutta ei ilmastointia ja ikkunankin saa vain raolleen. Jalkaa särkee kävelyistä ja selkä tuntuu kipeältä autossa istumisesta. Näen omituisia unenpätkiä, joissa on joku, jonka äiti on kuollut, mutta joka ei halua lohdutusta ja pieni tyttö, joka laulaa surullista laulua. Aamulla tajuan, etten ole ajatellut äitiä sairaalassa moneen päivään. Olen siis oikeasti lomalla. 

Lidan-joen puistossa kohtaamme uudestaan nuorta rakkautta kuvaavan patsaan, josta on pienempi versio Grännassa. Carl Eldhin Ungdom on tehty syntymäni vuonna. Mieleen nousee 16-vuotiaana koetun ensirakkauden huuma. Näin herkkää se oli ja kuitenkin niin kokonaisvaltaista, että muistokin riipaisee. Kaupungin nähtävyyksistä käymme kuvaamassa vanhan raatihuoneen, jossa on hauska puhujaparveke, missä yhä saisi käydä kuka tahansa puhumassa yleisölle, vähän kuin Lontoon puistoissa.

Lidköpingin suosituin turistikohde lienee Raatihuoneen takana sijaitseva Rörstrand-center, jonka edustalla nytkin on ainakin kaksi bussia. Alueella on posliinitehdas, museo, kahvila sekä Iittalan outlet-myymälä. Kierrämme ihailemassa museon upeat posliiniesineet ja mielenkiintoisen esittelyn savesta kupiksi. Kierroksen päätteeksi nautimme herkkukahvit kauniinsinisistä Rörstrand-kupeista paikan nimikkoviinerin kanssa. Joitakin pieniä tuliaisia ostettuamme jatkamme matkaa. Kaupungintalon puiston komeat kukkapuut haluan käydä vielä kuvaamassa ennen lähtöä.

Ajamme Kållandsön niemenkärkeen näkemään Läckön barokkilinnan, jossa järjestetään kesän mittaan mm. perinteiset juhannusjuhlat, konsertteja, keskiaikamarkkinat, linnaseikkailuja lapsille ja hääjuhlia. Emme lähde linnakierrokselle, katselemme vain puistoa, järvinäkymiä ja lopuksi kuvaan infotuvan takana aitauksessa märehtiviä loivaliikkeisiä lampaita.

Palaamme Läcköstä Lidköpingin kautta jatkaaksemme Kinnekullen luonnonsuojelualueelle. Matkalla poikkeamme muutamassa keskiaikaisessa kirkossa. Mieleen jää erityisesti Västerplana kyrkan, jonka huikeat, värikkäät seinä- ja kattomaalaukset sykähdyttävät. Syntyy myös yllättävä hiljainen kohtaaminen kuorin sivuseinälle ripustetun Ristiinnaulitun kanssa. Vanhojen kirkkojen ilmapiiri antaa matkaajalle tunteen sukupolvien jatkumosta, aikojen huminasta, ihmisen elämän lyhyydestä. Ikiaikaista rauhaa valuu kävijän sisimpään.

Kinnekullen alueen Stenbrottet, valtava kalkkikivilouhosalue jää mieleen. Kalliosta on tehty sementtiä iät ja ajat, kunnes alue jätettiin rauhaan. Suojelualueen lehtipuumetsässä risteilee kilometreittäin luontopolkuja. Emme voi lähteä samoilemaan pitemmälle, mutta jo pieni metsäkävely antaa aistimuksen Bauermaisesta satumetsästä, jossa kulkija voisi kohdata keijuja, peikkoja ja haltioita.

*jatkuu

Jönköpingistä ei voi lähteä käymättä Grännassa. Sinne hurauttaa nopeasti kumpuilevaa rantatietä ja perillä ihastuu ikihyväksi, on se niin viihtyisä paikka. Vätternin rannat näyttävät nousevan paikoin jyrkästikin. Niinpä kaupunki on rakennettu kuin terasseille, jotka laskeutuvat rantaa kohti. Grännan mukulakivinen tori on aivan kallellaan järveen päin. Ja kas, eikö vain olekin Per Brahen patsas torivahtina. On siis käynyt perustamassa tämänkin ihanaisen pikku kaupungin tuo toimen mies.

Grännan mielenkiintoinen erikoisuus on järvensuuntainen katu, jonka varrella olevat vanhat talot muodostavat Grännaskolanin, 1960-luvulla kansainväliseksi internaattilukioksi alunperin perustetun koulun. Koulussa on nykyään kaksi ja puolisataa oppilasta peruskoulussa ja lukiossa. Koulukadun puistossa on paikkaan sopiva viehättävä patsas, jonka kohtaamme myöhemminkin matkallamme toisaalla. Katua pasteeraa nytkin joukko ilakoivia teinipoikia. Grännan vaalea kirkko on 1800-luvulta, rakennettu tulipalossa tuhoutuneen keskiaikaisen kirkon paikalle. Satamasta lähtee laivoja mm. läheiselle luonnonparatiisiksi ylistetylle Visingsön saarelle, joka on kuulu keväisin kukkivista kirsikkapuistaan. Grännan pääkadulla on viehättäviä pikkuruisia puoteja ja nostalgisia bageri-kahviloita, joista yhdessä juomme kupilliset paikallisten herkkujen kera. Paluumatkalla poikkeamme vielä vanhaan linnaan restauroidun hotellin puistossa. Paikalla on romanttinen nimi, Gyllene Uttern.

Haluan nähdä Boråsin, jonne Suomesta muutettiin 1960- ja -70-luvulla tekstiilitehtaisiin töihin. Tämän symbolina Boråsin vaakunassa on kahdet räätälinsakset. Noiden aikojen perua Boråsissa toimii yhä myös Suomi-seura. Nykyään sadantuhannen asukkaan Borås lienee kuuluisampi tapeteistaan, sillä tekstiiliteollisuus on jo ulkoistettu jonnekin kaukoitään. Kaupungin halki polveilee Vistan-joki, jonka puistossa ihailemme upeita kukkaistutuksia ja lukuisia patsaita. Grand-hotellia vastapäätä joessa on kaunis lummelahdelma suihkulähteineen ja sillan kupeessa kauempana joessa mietiskelee yksinäinen buddhahahmo.

Toinen meistä haluaa poiketa myös Trollhättanissa, jossa on käynyt Esikoisen musiikkiluokan retkivalvojan ominaisuudessa 1980-luvulla. Hän voi vain todeta kaupungin muuttuneen lähes tunnistamattomaksi. Trollhättan oli tuohon aikaan kotikaupunkimme ystävyyskaupunki, mistä johtuu, että luokkavierailu tehtiin juuri sinne. Paikka vaikuttaa teollisuuskeskukselta, ainakin siellä on valtavia Saabin ja Volvon tehtaita. Göta-joki halkaisee kaupungin kahtia ja joen yli johtavat sillat ovat kenties Ruotsin rumimmat. Kaupunki vaikuttaa muutenkin sekavalta, ainakin meillä on tiemestarin (navigaattorin) avuliaisuudesta huolimatta vaikeuksia löytää keskustaa. Kun sitten viimein osumme sinne, jäämme saman tien jumiin risteykseen, johon joku edellä ajavista autoista sammahtaa ja tukkii kääntyvän kaistan. Torvet eivät soi, mutta tilanne uhkaa muodostua kaoottiseksi, kun yksi ja toinen yrittää vaihtaa ruuhkassa kaistaa. Suoriudumme mahdollisimman nopeasti ulosmenotielle ja toivon vain, ettei meidän missään olosuhteissa koskaan enää tarvitse tulla Trollhättaniin.

*jatkuu 

Jonkinlaisena johtoajatuksena tällä reissullamme on käydä tervehtimässä naapurimaan suurimmat saaret ja järvet. Meillähän vesistöissä riittää suurta ja pienempää, mutta olen ymmärtänyt ruotsalaisten arvostavan isoja järviään, kun niitä ei niin monta ole. Jo kansakoulussa lienee opittu rimpsu Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Kartta kertoo, että on muitakin isohkoja vesiä, ainakin Taalainmaan Siljan, jota olen kierrellyt aiemmin ja pohjoisen Storsjö. Ajomatkalla huomioin ruotsalaista paikannimistöä. Paljon on tuttuja -bäck-,- backe, -näs, -ö, -å, -äng, -berg, -borg, -skog, -sund ja -lund-loppuisia, mutta mikä onkaan -ryd, kumpikaan ei muista.

Jönköping sijaitsee kapeahkon ja pitkän Vätternin etelärannalla. Olemme varanneet yösijan keskustassa sijaitsevasta John Bauer-hotellista, josta näkyy vilahdus järveäkin. Hotelli on nimetty tunnetun jönköpingiläisen taiteilijan mukaan, hänen, joka maalasi paljon satuaiheita. Tuloiltana ehdimme vielä ennen sulkemisaikaa läheiseen taidemuseoon, joka myös kantaa Bauerin nimeä. Siellä on muutakin nähtävää, mutta keskityin koluamaan nimikkotaiteilijan osastoa. Taidekorttien kokoelmassani on muutama Bauerin synkkä peikko ja lupsakka tonttuhahmo ennestään ja nyt saan täydennystä keijuista ja prinsessoista. Koska Toinen meistä jaksaa taidetta pienempinä annoksina kuin minä, en ahdistele matkoillamme häntä kaikkiin taidemuseoihin, joihin itse haluaisin tutustua. – Tässähän oli se matkan taideosuus, toteaa Toinen toiveikkaasti museosta poistuessa. – Niin kai sitten, naurahdan.

Illastamme kaupungilla eräässä ristorantessa, joka näkyy olevan suosittu. Ruoka onkin hyvää, mutta mainostamani ruotsalainen palvelukulttuuri hiukan himmenee illan mittaan. Aterian päätteeksi pyydämme cappuccinot. Pahaa aavistamatta kallistan lasista sokeriastiaa – ja kas, kansi molskahtaa kuppiin. Sokeri leviää pöydälle ja kahvia räiskähtää puseroni rinnuksillekin. Kun tarjoilija saadaan paikalle, pahoittelen vahinkoa, en huomannut, että astian kierrekorkki oli jäänyt auki. Tarjoilija pyyhkii pöydän ja lupaa tuoda uuden kahvin, mutta toteaa samalla nihkeästi: it was not my fault. (Jossakin toisessa paikassa vahinkoa olisi pahoiteltu talon puolesta ja roiskeet hyvitetty laskussa.) Luvattua uutta kupillista ei näy eikä kuulu, mutta laskussa se kumminkin on. Toinen sanoo rauhallisesti, että maksamme vain yhdestä kahvista. Yllättävä tapahtuma taisi sekoittaa tarjoilijatyttösen pasmat.

Maanantaiaamuna ison kaupungin elkein elävän Jönköpingin yllä on paksu pilvikerros. Monennäköistä ihmistä askeltaa aamiaishuoneen tummennetun ikkunan editse töihinsä. Vaaleatukkainen nuorukainen pesee huolellisesti painepesurilla bussikaistan erottavaa pleksiaitaa. Tyytymättömän oloinen nuori nainen kiiruhtaa yhdeksäksi työpaikkaan, jossa hänellä ei ehkä ole kivaa. Reppuselkäinen herra läppärisalkku kädessään kääntyy kadulta hotellin aulaan. Lapsia ei näy.

Lähdettyämme eteen päin tajuan, etten ottanut Jönköpingissä ainuttakaan kuvaa.

*jatkuu

Öölanti näyttää kartalla pitkältä puikulalta lähellä Ruotsin itäistä rannikkoa. Leveimmästä kohdastaankin se on vain 16 kilometriä ja saaren päästä päähän on 137 kilometriä. Ajamme pohjoista tietä vain kerran poiketen. Vanhoja tuulimyllyjä ja lammaslaumoja riittää. Lampaankasvatus on matkailun ja kalastuksen ohella tärkeä elinkeino kuten Gotlannissakin. Saaren nähtävyydet ovat pääasiassa eteläosassa, mutta utuinen sää ei houkuttele meitä nyt jatkamaan eteläkärkeen asti. Sinne jäävät näkemättä kuninkaallinen kesäresidenssi, Sollidenin linna, Eketorpin keskiaikaiset linnanmuurit ja monet museot. Borgholmista käännymme sillalle ja kohta olemme Kalmarissa, joka tuli tutuksi viime kesänä.

Oskarshamn jäi viime kesän matkalta mieleen miellyttävänä ja rauhallisena pikkukaupunkina, jossa poikkesimme kävelemässä ja kahvilla. Nyt on sunnuntaiaamu ja tosi hiljaista. Juuri ketään ei näy olevan liikkeellä vielä kymmenen maissa. Infolehtinen mainitsee maailman pisimmän penkin, mikä tottakai täytyy pysähtyä näkemään, kun osumme kohdalle. (Toinen sille istahtaakin hetkeksi.) Penkki on satamakadun ja rinteellä olevan puiston väliseen seinämään koverretulla terassilla, pituutta hyvinkin 100 metriä. Siitä on loistava näkymä satamaan, josta lähtee laivoja mm. Visbyhyn ja Tanskan Bornholmin saarelle. Me jatkamme Oskarshamnista länteen.