Hesarin kotimaan sivuilla valotettiin taannoin piispainkokouksen tuoreen, papiston työnjakoa koskevan päätöksen aiheuttamaa tilannetta ev.lut. kirkon seurakunnissa. Piispat ovat viimein saaneet päätettyä, että seurakunnan työvuoroja ei saa enää järjestellä sukupuolen perusteella. Pitkään on voitukin seurakunnissa kiertää se tosiasia, että kirkossamme papin virka ei ole sidottu sukupuoleen. Naispappeuden hyväksyneestä kirkolliskokouksesta on jo 20 vuotta. Osa papeista taistelee yhä omantunnon vapaudesta tässä kysymyksessä. Heidän omatuntonsa vaatii heitä boikotoimaan yhteistyötä naispappien kanssa, koska kirkolliskokouksen päätös oli heidän mielestään epäraamatullinen. Omatunto sekä oikea raamatun tulkinta näyttää olevan muutamien kymmenien miespappien yksinoikeus. Eikö naispapeilla ole omaatuntoa? Miksi he eivät julmistele syrjintää ja boikotointia vastaan, vaan ovat väistyneet, kun tilanne on kriisiytynyt? Lieneekin niin, että kysymys ei varsinaisesti ole sodasta sukupuolten välillä vaan perimmältään fundamentalistisen ja modernin raamatuntulkinnan välillä. Osa papeista tulkitsee raamattunsa (ainakin virkakysymyksessä) kirjaimellisesti. Fundamentalismi on kylläkin paljon laajempi ilmiö kirkossa kuin vain omantunnon pappien liike. Seurakuntien luottamushenkilöissä, kirkon vanhoissa sekä uudemmissa herätysliikkeissä on jyrkkiin kantoihin poteroituneita, jotka eivät anna tuumaakaan periksi. Pitkälle on venynyt piispojen pinna, kun ovat suostutelleet ja sovitelleet hiippakuntiensa änkyräväkeä noudattamaan kirkkolakia ja järjestystä. Ja mikä se on se omatunto? Isän ääni ja äidin? Opittu ja Jumalan ääneksi ymmärretty? Voiko siihen vedota vastoin lakia? Kun Paavali perustamiinsa ensimmäisiin seurakuntiin kehotti valitsemaan seurakunnan kaitsijaksi miehen, jolla on vain yksi vaimo, se kertonee missä ajassa alkuopastus annettiin. Ei vielä ollut kristillistä kirkkoa eikä pappeja. Oi ja voi. Kun mikään ei saisi muuttua.