Viikko sitten olin leidi T:n kanssa Kiasmassa tutkimassa taiteen nykytilaa.  Kylläpä oli mielenkiintoista. En todellakaan edes yritä ymmärtää,  mitä tällä taiteen nimissä kulkevalla askartelulla halutaan sanoa. Olen useimmat ARSit käynyt katsomassa elämäni aikana ja jotain oleellista ajastaan ne aina viestivät.  Eipä mahdu ajan luovuuden tulos enää kehyksiin. Ajan kuvat elävät, puhuvat, kitisevät ja rämisevät. Mitä halutaan kertoa, sen kertoo kone, joka luo liikkeestään varjoja seinälle. Sitä kuvaa pullon sisään puristettu filigraanifasadien mikrokosmos. Sen huutaa järkyttävän ruma, huoneen täyttävä, jättiläisen sisäelimistöä muistuttava kyhäelmä tai ihmishahmoiset oudosti vääntyneet olennot. Taidetta lähestyvä joutuu katsomaan päättymätöntä itsetarkoituksellista ja sekavaa filmimateriaalia, josta ei aukene mitään näköalaa, ei irtoa mitään hengenravintoa; elokuvaa elämästä, joka ei ala eikä pääty, ei kysy, ei kyseenalaista eikä varsinkaan tarjoa vastauksia. Hirsimökin absoluuttisessa pimeydessä voisi keskustella jossain toisessa todellisuudessa oleilevien tuntemattomien kanssa. Lopulta luulin löytäneeni jotain taidetta muistuttavaa huoneesta, jonka neljä seinää oli kaiverruksin ja hurmaavalla väriloistolla kyllästetty. Leidi T katsoi tarkemmin ja huomasi, että kaiverrus toistui samanlaisena kuin koneella tehty.   – Kun nyt ajattelen näkemääni ja miten sen koin, minua kylmää. Olemmeko ihmisiäkään enää, vai joko tekoäly ja koneet ovat ottaneet taiteemmekin haltuunsa.

Hyvä postimies (The Good Postman)

Suomessa työskentelevän bulgarialaisen Tonislav Hristovin viides dokkari oli leffakerhon syysohjelman kolmas pakolaisaiheinen elokuva. Suomalainen tuottaja oli tekijävieraana ja kertoi yhteistyöstä Hristovin kanssa. Dokumentti on kuvattu Bulgariassa, aidossa Turkin rajalla sijaitsevassa pikku kylässä. Asukkaat elävät yksinkertaista elämäänsä, jota Hristov tallensi filmille. Rajan yli tulee pieniä pakolaisryhmiä öiseen aikaan. Useimmiten ne jatkavat saman tien eteen päin, mutta kylän hyväsydäminen ja lempeä postimies Ivan miettii miten saisi heidät jäämään kylään tekemään töitä, ettei vanhusten kylä kuolisi. Käynnissä olevasta kyläpormestarin vaalista irtoaa tahatonta  komiikkaa, joka keventää kokonaisuutta. Pienestä kylästä avautuu isoja näkymiä Euroopan todellisuuteeen, pienten kylien kuihtumiseen, köyhyyteen ja työttömyyteen.  – Dokumentti on noteerattu elokuvajuhlilla kiitoksin ja palkintoehdokkuuksin. 

perjantai-iltana kuulin Tonin kuolemasta. hän oli nuoruuteni idoli, musikaalisuutensa tähden, koulutoverini rinnakkaisluokalta oppikoulusta. olen jo luovuttanut pois varhaisen kaukorakkauden muistot, mutta Tonin laulut ja musiikki elävät.   

lauantaina olin saattamassa entistä työtoveria. katselin koivunlehtien kultasadeleikkiä syysauringossa kappelin ikkunaseinän takana. kuolema yllättää, jotain jää aina kesken. aikuisten lasten surunkyyneleet voi ymmärtää, mutta lapsen lohduton itku riipaisee, sillä lapsi elää läsnäolosta, ei muistoista.   

illalla vielä sain kuulla murheuutisen veljen minullekin tutun ystäväperheen isän vakavasta sairaudesta. siinä tajusin, että nyt murtuu meidän ikäpolvemme. oman vuoron alituinen miettiminen ei liene tarpeen, mutta hyvä on muistaa, että se tulee.

Kuin kukka lakastuu ja nuoruus haihtuu / niin vaihe vaiheelta kukkii elämämme. / Myös kaikki viisaus ja hyvyys meissä kukoistaa aikansa ja kuihtuu sitten. / Jokaisen kutsun tullen sydän olkoon valmiina jäähyväisiin, uuteen lähtöön…

(Herman Hesse, suom. A-M Raittila)

Valotus

Seisahdan syysviileänä arkiaamuna pihalla. Kaupunki on harvoin hiljainen, nyt se pidättää hengitystä. Taivas on kätkeytynyt ohuenohueen harsopilveen. Puunlatvojen yllä kirkuu tulipunainen aurinko. Silmät säikähtävät. Mitä on tulossa, kun aurinko hehkuu kylmää punaista äänettömässä kaupungissa?

Ei aikaakaan, kun joku tietäväinen ryntää kertomaan, että auringonpuna on kaukaisen tuulen tuomaa metsäpalon tuhkaa ja Saharan hiekkaa.

Antakaa aavistuksille arvoa, sallikaa silmienne kertoa ne tarinat ja sydämenne sävähtää arkiaamun mysteerin edessä.

17.10.2017

ankarissa oloissa kukat eivät röyhistele yksilöllisyydellään. niiden voima on värissä ja yhteydessä toisiin. peruskalliolla pienellä kukalla on kasvurauha. tukeva kallio kantaa kukan haurautta eikä kukka tule tallotuksi.

Kuudennella viikolla ei tapahdu uutta, kuivurin tasainen hurina jatkuu. Kuivatuskuukauden sähkölasku on nelinkertainen normaaliin verraten. Seitsemännen viikon tiistai-aamuna remppafirmasta soitetaan ja tuodaan pesuhuoneen peilikaappi ja allaskaappi valmiiksi. Sanoinko jo, että olohuoneemme on ollut viikkokausia tukittuna pesuhuoneeseen tulevilla tarvikkeilla. No, nyt tuli lisää siihen pinoon. Eikö remppafirmoilla ole mitään varastoa kuivatuksen ajaksi? Elintila kotona on ollut kohtalaisen suppea viime viikot. Samalla viikolla torstaina valvoja käy mittaamassa kosteustilanteen, on tyytyväinen tulokseen ja vie viimein kuivatuspatterit mennessään. Huooh.

Sunnuntaina Esikoinen tulee Murun kanssa käymään. Muru haluaa piirtää uuden ’kuukauden kuvan’, joka päätyy syyskuun kuvan paikalle jääkaapin oveen. Iloa lapsen kanssa! Ritaripoika on futisleirillä. Me kaipaamme häntä – ja iloitsemme, että hänellä on hauskaa siellä.

Kahdeksannen viikon maanantaina on työmaakokous. Paikalla on Toisen lisäksi remppafirman työnjohtaja, remontin valvoja, Timo, taloyhtiön hallituksen edustajia kaksi ja isännöitsijä. Katson viisaimmaksi pysytellä sivussa, saunaosastolla on ahdasta jo muutenkin. Kokous kestää kolme tuntia. Lopputulema on, että kuivatus on onnistunut ja toimenpiteet hyväksytään. Timo arvelee remontin valmistumiseen menevän nelisen viikkoa. Tiistaina Timo alkaa laittaa lattian eristeitä. Viikon lopulla käyvät sähkäri ja putkari ja saunaosasto näyttää jo ihan toiselta kuin alkuviikosta. Oma arvio: hyvä jos menee neljässä, ja kodin jälkisiivoukseen vielä ainakin viikko. Ehditäänköhän pestä ikkunat ennen pakkasia?

Yhdeksännen viikon maanantaina Timo aloittaa lattian valun. Kohta alkaa kuulua sekoitinmyllyn tasainen jurnutus. Valun kuivumista ei tarvitse odotella muuta kuin yön yli, johtuu aineksien kemiallisesta prosessista. Lattiaan levitetään vesieristekerrokset. Päivä päivältä tapahtuu näkyvää: seinät ja sisäkatto rakentuvat, ja samaa vauhtia tavarakasa olohuoneessa supistuu. Aina Timon lähdettyä kurkistamme työmaalle, ilahduttaa nähdä edistyminen. Perjantaina tulee harald hirmuisen hahmoinen putkimies ja askartelee pari tuntia. Me käymme ruokaostoksilla ja uimahallissa. Timo lähtee, kun me palaamme, toivottelee hyvää viikonloppua ja lupaa, että viikko ja risat enää. Aaah.    

Maassamme kaikkiaan 61:llä rekisteröidyllä uskonnollisella yhteisöllä on avioliittoon vihkimisoikeus. Suomen evankelisluterilaisen kirkon avioliittokäsitys perustuu raamattuun. Siksi kirkon avioliittokäsitys on joutunut ristiriitaan yhteiskunnan säätämän sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa. Koska ev.lut.kirkolla on uskontokunnista enemmistöasema Suomessa (yli neljä miljoonaa jäsentä), sen suhtautuminen avioliittolain muutokseen koskettaa useimpia suomalaisia. Muut kirkot ja fundamentalistiset kristilliset yhteisöt pitävät yksiselitteisesti kiinni perinteisestä, raamatun määrittelemästä avioliittokäsityksestä.

Kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta ei ole käypä ratkaisu, kiertämällä yksi ongelma luotaisiin toinen. Kirkon päättäjissä lienee enemmistö perinteistä avioliittokäsitystä kunnioittavia jäseniä. Koko jäsenkunnan asennetta en uskalla arvailla. Vähintäänkin lainkuuliaisena kansalaisena mietityttää, että kriisiytyvä tilanne pitäisi viisaasti ratkaista. Yksittäisten pappien henkilökohtaisesti ratkaistavaksi ei voi jättää ketä kirkossa vihitään avioliittoon.

Papisto, jolla ev.lut.kirkossa vihkimisoikeus käytännössä on, jakautuu omantuntonsa kanssa kamppaileviin, muutosmyönteisiin ja muutoskielteisiin. Piispat ja papit eivät ole koko kirkko, vaikka ovatkin vastuussa kirkon pysymisestä tunnustuksensa mukaisella tiellä. Kirkko on kirkkolain alainen, edustuksellinen, hierarkinen yhteisö, jonka opilliset tulkinnat ja käytäntöjen muuttaminen ovat kirkolliskokouksen päätäntävallassa. Päätösvaltaa hallinnoivat elimet eivät ole kuitenkaan jäsenten demokraattisesti valitsemia, joten piispainkokous, kirkkohallitus ja papisto sekä herätysliiketaustaiset tai muut aktiiviset intressiryhmät pitävät tosiasiallisesti valtaa hallussaan.

Raamatusta nouseva avioliittokäsitys on muutettavissa yhtä vähän tai paljon kuin pappeuskäsitys tai monen aikasidonnaisen eettisen ohjeen tulkinta. Pohjimmiltaan kaikki lähtee raamattukäsityksestä. Onko vuosituhansien takainen säädöstö käyttökelpoinen sellaisenaan tässä ajassa, jota nyt elämme? Onko Jumalan luomistyön jatkajaksi määrätyn ihmiskunnan tehtävä myös uudelleentulkita alkuperäistä säädöstöä suhteessa kunkin aikakauden yhteiskunnalliseen kehitykseen? Toisaalta, kirkko ei ole tuuliviiri, joka muuttaa säädöksiään aina sen mukaan, mistä yhteiskunnassa milloinkin tuulee – toisaalta, isotkin laivat kääntyvät, luovivat ja muuttavat reittiä tarvittaessa, mutta eivät matkustajien huutoäänestyksen perusteella.

P.S. Minulla ei ole viisautta eikä vaikutusvaltaa siihen, mitä kirkon pitäisi tehdä. Tunnustuksellisena kristittynä ja kirkon jäsenenä voin hyväksyä lainmuutoksen sekä samansukupuoliset liitot. Ymmärrän, että niille joita asia koskee, kirkon suhtautumisella ja käytännöillä voi olla vahvojakin tunnemerkityksiä. Tämänkään ei silti pitäisi erottaa kristittyjä toisistaan, eikä raamattua saisi käyttää lyömäaseena ketään vastaan. 

Toivon tuolla puolen, The Other Side of Hope, on palkittu viikko sitten San Sebastianissa Vuoden parhaana elokuvana, kaikista maailman tänä vuonna valmistuneista elokuvista. Yli viisisataa kriitikkoa ympäri maailman osallistui äänestykseen. – Niin, Aki teki sen taas, The Elokuvan, satamakaupunkitrilogian kakkososan. Elokuva kertoo syyrialaisen turvapaikanhakijan tarinan tavalla, joka tulee näyttäneeksi suomalaisen byrokratian ja rasismin karuimmillaan, mutta samalla myös tavallisten, elämässään rämpivien ihmisten mutkattoman inhimillisyyden ja auttamishalun.

Leffakerhossa oli haastateltavana Kaurismäen elokuvien pitkäaikainen tuotantosihteeri. Hän kertoi yksityiskohtia elokuvan tekoprosessista sekä valotti yleisemminkin A.K:n tapaa tehdä elokuvaa pääosin suorilla otoksilla, tarkan käsikirjoituksen mukaan. Kaurismäen tyylin tunnusomaisia piirteitä, jotka katsojat tietysti ovat vuosikymmenten aikana jo havainneet, ovat viehtymys tiettyyn karuuteen, 70-lukulaiseen väri- ja tavaramaailmaan, tietynlaiseen musiikkiin, luottonäyttelijäkaartin eleettömyydellään vaikuttaviin roolisuorituksiin ja omintakeiseen huumoriin. Suomessa uusin elokuva on saanut osittain nuivaa kritiikkiä (jos ei ymmärrä, ei ymmärrä), mutta maailmalla Kaurismäki on todella arvostettu. Lukuisat palkinnot kertovat sen vastaansanomattomasti.  – Niukka ilmaisu on tehokasta, A.K. ei turhaan pilkkuja viilaa, ja se toimii.

30. Muuten, viime viikolla esittelemäni dokumenttileffa Fuoco ammare tulee tänään tv-ykköseltä 21:30.

lukijalla on loputtomasti maailmoja kansien välissä syyssunnuntaina, kun ei halua rientää sateeseen minkään tapahtumisen perässä.

voi jopa valita millä sieluaan ravitsee.