pilvet matalalla. räntää viskoo. mistä ja miksi jaksaisi kaivaa haivenenkaan lenkki-intoa tähän säähän. on juotava tulppaanikimpun värejä valon janoon. maisteltava uutuuskirjan sanoja. kuunneltava musiikkia, joka synnyttää väreitä, muistikuvia, kutsuu toisaalle. istuttava saunan lauteilla norumassa hikeä. viivyttävä viileän suihkun alla virkistymässä. niin pienesti ja hitaasti soljuu elämä.

Eilinen ”suuri vaalikeskustelu” oli todella tylsä. Toimittajat eivät keksineet mitään uutta kysyttävää, kaluttiin samoja teemoja, jotka jo moneen kertaan ovat olleet esillä. Niinpä ehdokkaatkin toistelivat jo monesti kuultuja mielipiteitä ja perusteluja. Koska kaikki kysytty ei ollut presidentin toimialaakaan, menivät vastauksetkin ’arvojohtajuuden’ piikkiin, mikä on aikalailla epämääräinen käsite. Vastaukset kertoivat lähinnä kunkin oman taustayhteisön poliittisesta agendasta. Kuulun miljoonan kansalaisen joukkoon, joka on jo äänestänyt. Sunnuntaina voidaan taas seurailla mitä tyyppiä enemmistö kannattaa. Tuskinpa moni yllättyy, paitsi ehkä Paavo. 

Eilen tulin taas fysioterapiasta. Terapeuttini Noora on empaattinen ihminen, joka kysyy aina ensin miten viikko on mennyt. Kysymys ei koske vain tehtävänä olleita harjoitteita, hän tarkoittaa elettyä kokonaisuutta. Sanoin, että on ollut hiljaista. Siihen tulivat yllättäen kyyneleet. – Kerro vain, hän sanoi, kun yritin nieleskellä itkunsiemeniä pois. Tajusin, että ystävien surut ja huolekkaat mietteet omasta ja Toisen tulevaisuudesta ovat painaneet mieltä. Lihasten kuntouttamisen lisäksi terapia koskettaa myös tunteita.

Joillakin ihmisillä on luontainen taipumus murehtia edessä päin olevia vaikeuksia meneillään olevien lisäksi. Siihen liittyy vielä ajoittainen suru toisten puolesta ja kanssa heidän suruissaan. Minä kai olen sellainen ihminen. Saan usein muistuttaa itseäni, että en jaksa tämänpäiväistä, jos samalla pyörittelen huolta jo huomisesta ja ylihuomisesta. Ja sitäkin, että ystävällä on ystävän omat huolet, ei niitä voi toinen ottaa pois. Myötätunto riittää, puolin ja toisin, silloin, kun elämä on jaksamista.  

 kolme suruviestiä olen kuullut vasta alkaneena vuotena. elämän ja kuoleman rajamaastossa lähtijän osa on paras osa. jäävä voi surra omaa menetystä, että on tästedes elettävä muistoista. sureva voi tuntea kaivatessaan toisen läsnäolon kuin kangastuksen, ellei ole vielä valmis luopumaan.  miten ihanaa on lähteä rakkaan ihmisen viereltä, jos aistii, että toinen on valmis päästämään irti.

joka kevät tuuli tuo linnut takaisin, aurinko kutsuu ruohon ja vuokot palaavat kukkasijoilleen. joka kevät on kevät.

Sauli Niinistö – aseman suomalla perehtyneisyydellä ja kokemuksen tuomalla varmuudella mandaattia uusimaan

Pekka Haavisto – rauhasta puhutaan, ja Haavisto myös toimii, sympatiapisteitä puheesta, avaraa ja sovittelevaa näkemystä

Merja Kyllönen – aatteen paloa ja intoa jaloa, omalla linjallaan johdonmukainen, visionäärisyys puuttuu

Tuula Haatainen – kaunishymyinen, kokenut poliitikko, vahvuudet ilmenevät puheessa ja ihmisten kohtaamisessa, epävarmuuden ulkopolitiikassa ja Venäjäsuhteissa haastattelija paljastaa taiten

Mököttävät kanit

Lienen joskus ohuesti sivunnut seinien sisäistä sivuaihetta, Toisen tapaa mököttää ajoittain. Ja todennut, että siitä selviää helpoiten, kun antaa olla. Taannoin Toinen tuli Kuopuksen luota sen hämmästyttävän tiedon kera, että pojan huushollin kaksi kania mököttävät.

Nythän on niin, että muutto on ihmisen lapselle kova koetus, varsinkin muutto vuokrakämpästä omaan, joka pitää rempata mieleisekseen. On sullottava kahden keräämä asumistarpeisto laatikoihin, kärrättävä uuteen osoitteeseen ja purettava laatikoista uuteen asentoon.

Muutto pitää ahkerana, on siivottava edellisen asujan jäljet ja sitten vielä omat jäljet, ettei entinen vuokraisäntä lähetä laskua perään. Muutto tapahtui joulun aluspäivinä ja jouluksi nuoripari poistui sekasorron keskeltä äitiensä huomaan kanit evästettyään. Hyvähän ihmisen lasten on.  

No, onko ihme, että kanit mököttävät. Ne on lupaa kysymättä tuupattu uppo-outoon huusholliin, joka on vielä kuin tsunamin jäljiltä. Ihmisen lapset eivät ole ehtineet sylittää, rapsuttaa ja silitellä. On työnnetty uutta salaatinkerää ja täytetty vesikuppia ja taas riennetty tapettikauppaan.  

Nyt pitäisi tietää, miten mököttävä kani lepytetään. Annetaanko olla ja katsotaan miten kauan kaninpokka pitää. Ryhdytäänkö lahjomaan karvapalleroita erikoisherkuilla ja löperöimään liikkumisreviirin kanssa. Remontti ahistaa ja kanit vain mököttävät. Mokomat.

Kanien anoppi kävi loppiaisiltana niille pitämässä puhuttelua ja selittämässä tilannetta. Mitäs se auttoi. Häkin nurkasta vain mulkoilivat korviaan lopsauttamatta eivätkä edes emäntänsä houkuttelusta tulleet yksiöstään ulos. Tehokasta huomionhakua tuo mökötys.
 
Kolmas Huone 7.1.2008

PS Kanit ovat jo kanien taivaassa ja Kuopuskaan ei asu kotimaassa. Toinen ei enää mökötä, on vain lempeästi hiljaa, jos niikseen on. Kymmenen vuotta on joissakin asioissa pitkä aika, joissakin lyhyt.

Useita arvopalkintoja kerännyt espanjalais-argentiinalainen elokuva vuodelta 2015 kertoo ystävyyden voimasta kuoleman läheisyydessä, vaikeudesta kertoa läheisille rehellisesti miten asiat ovat, läheisten vaikeudesta hyväksyä kuolevan oma päätös turhiksi osoittautuvien hoitojen lopettamisesta. Työtoverien ja tuttavien satunnaiset kohtaamiset, väistely tai katteeton optimismi satuttavat. Hautajaisten suunnittelu vaatii pokkaa myös mukaan otetulta ystävältä. Elokuva tarjoaa miesten keskinäistä lempeää huumoria sekä uskollisen koiraystävän, Trumanin, myötäelävää ymmärtämistä. Loppu tarjoaa pienen yllätyksen. Vakavasta aiheesta huolimatta elokuva ei ole raskas, vaan antaa eväitä katsojan omille kuolemaa koskeville mietteille.  – Ohjaus katalonialainen Cesc Gay, pääosissa Ricardo Darin, Javier Camara, Dolores Fonzi. –

aamukävely hiljaisen kaupungin raitilla. raikasta! kotipihalinnut virittelevät jo kevätsäkeitään. sydän on hiukan syrjällään ja lapsosia ikävä, mutta uudet viikko-ohjelmat ja osa entisistä ovat jo lähteneet käyntiin. sen on voinut taas todeta, että jouluaika on vuoden taitekohta, josta mieli kääntyy kevättä kohti. viisikymmentä vuotta sitten pääkaupunkiseudulla tammikuussa oli tulipalopakkasia, kertovat aikakirjat. nyt iloitsemme pari viikkoa jatkuneesta muutaman asteen pakkasesta, ohuen ohuesta lumiharsosta ja kalpeasta auringosta, joka valostaa kaupungin.

Paavo Väyrynen – yksinäistä tietään käyvän monesti pettyneen miehen pätemistä

Laura Huhtasaari – hattara surffailee ajan aaltojen harjalla, kaikkeen on vastaus paitsi siihen mitä kysytään

Nils Torvalds – haroo äänestäjiä ’hylkysyrjän’ puolustamisella, eipä hurraata kuultu

Matti Vanhanen – asiat ja kokonaisnäkemys hallussa, defenssit vakaasti kohdallaan, kokenut ja väritön valtiomies

Loppiaisen mentyä olen riisunut joulupuumme koristeistaan. Kuusi seisoo vielä huoneessa tummanvihreänä, oikeastaan se onkin kaunein sellaisenaan. Tänäkin jouluna siinä paloivat aidot kynttilät. Ihmeissäni ajattelen, että jo toinen lapsisukupolvi on oppinut olemaan nätisti ja riehumatta kynttilöiden palaessa. Yhtään vaaratilannetta ei ole ollut. Toinen joulupuumme on pihakataja, joka loistaa adventista nuuttiin yötä päivää ledvaloissaan.

Kauppatermein: joulusesonki on ohi. Kaupalla tosin on aina meneillään joku sesonki, runebergintortut ovat jo tarjolla, sitten tulevat laskiaispullat ja ystävänpäiväkrääsä. Pääsiäinen onkin tänä vuonna jo maalis-huhtikuun taitteessa ja siitä kuukauden päässä vappu. Sesongeissa riittää, jos ei juhlaa niin juhlanjälkiale.

Olen vienyt elämäntarinatekstini kirjoittajaohjaajalle kommentteja varten. Kymmenen vuotta tekeillä olleelle tekstille sokeutuu lopulta itse niin, että sitä vain viilaa ja höylää ja kokonaisuus kärsii. Tarinasta puuttuu myös lopetus, johon on kyllä idea olemassa. Tavatessamme puhuttiin myös esipuheesta, jossa olisi jokin viite siitä, miksi yleensä ja miksi juuri nyt.