JOULUKUUN KIRJAT 2023

Jukka Pakkanen   Isä joka katosi   Aviador 2023

Hienopiirteinen ja väkevästi niukka kuvaus isän ja pojan suhteesta, elämän mittaisesta vuorovaikutuksesta, jonka tarkastelu alkaa isän kuolemasta. Mukaan tulee isän ja isoisänkin keskinäistä dynamiikkaa. Äiti on tässä sukupolvitarinassa sivuosassa, oman naisen tarinansa surumielinen, tyytynyt hahmo.   

*

Heini Röyskö   Ja samassa tuli hiljaisuus   Karisto 2023

Helsinkiläinen 1975 syntynyt Röyskö on julkaissut toisen romaaninsa, jota samoin kuin ensimmäistäkin, hallitsee helluntaiseurakunnan uskonnäkemysten vaikutus jäsentensä sekä ympäristön elämään. Molemmissa romaaneissa kuvaillaan mm. helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion herätys- ja parantamiskokouksia 1970-luvulla Pohjanmaalla. Tämän romaanin toinen juonenhaara liittyy Lapuan patruunatehtaan traagiseen räjähdysonnettomuuteen, jossa yli kolmekymmentä naista kuoli ja paljon lapsiperheitä jäi äidittömäksi.  – Röyskö kuvaa hyvin eloisasti ja tunnevoimaisesti järkytyksen ja surun vaikutusta yhteisössä muutaman perheen ja yksilön kautta.

*

Jussi Sudenlehti   Melankolia   WSOY 2023

Nelikymppinen psykoterapeutti on ryhtynyt kirjailijaksikin. Ensimmäinen romaani Christian ilmestyi 2019. Melankolia on tarina, jossa henkilöiden traumat toistuvat ja selitystä haetaan sukupolvien kerrostumasta.  – Kirjailija käyttää tekniikkaa, jossa tarinanpätkät ja ihmiset vaihtuvat viime vuosisadan alkukymmeniltä nykyaikaan. Lukukokemus muodostuu tällä tyylillä levottomaksi ja tarinan edetessä alkaa olla vaikea hahmottaa missä milloinkin mennään. Teksti on toteavaa, kuivahkoa, harvoin jaksan lukea tämän tyylilajin romaania. Nyt kuitenkin sinnittelin loppuun, koska kirjailija on minulle uusi ja saatoin toivoa tekstin mehustuvan edetessään. Niin ei valitettavasti käynyt. Freudilaisia kiemuroita kyllä riitti, mutta ihmiset eivät tuntuneet eläviltä nykyajassakaan.   

*

Minna Lindgren   Sävelsinkö   Teos 2023

Minna Lindgren on kirjallisessa maailmassa tunnettu pakinatyylisestä Ehtoolehto-sarjastaan. Tässä tarinassa on pääosassa yhdeksän kymmentään ylittänyt säveltäjä, jota haastattelee tohtorinväitöstään valmisteleva humanisti. Kirjailija pääsee loistamaan myös musiikillisella tietämyksellään. Aihepiirissä on keskiössä paitsi muistisairaan arki myös yliopiston taloudellinen ahdinko, joka uhkaa kokonaista tieteenalaa ja sen myötä perussivistystä.  – Lennokasta kirjoittajaa vaivaa lievä liioittelu- ja paisuttelutaipumus, joka mielestäni paikoin ylittää hyvän maun rajat. Hauskuutta tekstiin on mahdollista tuoda antamatta lukijalle tunnetta, että se tehdään höperöityvän vanhuksen kustannuksella. Kustannustoimittajalla olisi ollut töitä.  

*

Linn Ullmann   Tyttö 1983   suom. Jonna Joskitt-Pöyry   LIKE 2023 (1983)

Norjalainen 1966 syntynyt Ullmann on kriitikoiden mielestä pohjoismaisen nykykirjailijakaartin merkittävimpiä nimiä. Viimeisimmän romaanin sanotaan olevan tekijän paras. Yrityksenä tilittää omaa nuoruusvaihetta teksti on raastavaa lukijalle. Ullmannin tunnettuus perustuu kuuluisiin vanhempiin, jotka erosivat jo Linnin lapsuudessa.  – Harvoin on tullut nykykirjallisuudessa eteen teos, jota olen lukenut asteittain kasvavan pahoinvoinnin tunteen vallassa. Yritin ymmärtää poukkoilevaa tarinaa, joka harppoo aikavyöhykkeitä ja päähenkilön elämän vuosikymmeniä eestaas. Teksti toistaa itseään, kuusitoistavuotiaan ote omasta elämästään on hauras ja persoona hajanainen, eikä aikuisuus ole korjannut terapioista huolimatta päähenkilön tilannetta. Jotain opittavaa tässä olisi nykynuorten vanhemmille ja ikätovereille – sairauskertomuksena tätä luin, en nautinnokseni.

*

Riina Katajavuori   Vasemman käden runot   Tammi 2023

Olen lukenut aiemmin viisi R.K:n teosta ja kommentoinut niitä Lukunurkkauksessani. Tämä viimeisin räjäytti viimeiset tajuamisen esteet. Luin opuksen kahteen kertaan ja koin, että vasta nyt ymmärsin jotain kirjailijan omimmasta runoilijan laadusta, tyylistä, tavasta kommunikoida maailman kanssa ja lukijan. Viehättävä, sytyttävä, eläväinen! Hän antaa lukijalle kokemuksen siitä, miten runo hulmuaa mielen syvyyksistä avaruuksiin asti.  

*

Emily St. John Mandel   Lasihotelli   suom. Aleksi Milonoff   Tammi 2023

1979 syntynyt kanadalainen kirjailija on julkaissut viisi romaania. Lasihotelli on meillä jo ehtinyt Tammen ’Keltaisiin’, mikä on suositus sinänsä. – Lasihotelli kertoo amerikkalaisesta elämänmenosta niin, että näennäisen hyvinvoinnin pinnanalainen moraalinen mätä saa inhimillisen ulottuvuutensa. Ihmisten tarinat nyrjähtävät tavalla, joka saa kiinnostumaan kirjailijan kertomisen kyvyistä. Hänellä riittää myötätuntoa itseaiheutetuille murtumille ja myös sattuman kääntelemille kohtaloille. Tyylikkäästi ja terävästi kirjailija tekee huomioita ihmisen kyvystä pettää itseään. Lukukokemus oli hyvin positiivinen (amerikkalaiseksi proosaksi). 

***

– Mentäisiinkö jouluksi kylpylään, heitin adventtina jonkun mainoksen inspiroimana. Oi, olisipa mukavaa mennä valmiille. Ei kauppa- eikä keittiösulkeisia! Liottaisi vain kipuilevaa selkää lämpimissä poreissa. Vaan siitä ajatus lähtikin liitämään ihan omaan suuntaansa: – Oikeastaan ikävöin kahdenkeskistä joulua, sain sanotuksi. Toinen katsoi hetken vaiti, onko tuo tosissaan. Sitten: – Niin minäkin.

Se on mahdollista, sielu ilahtuu perusolemustaan myöten: joulu kahdestaan, rauhaisasti, kotona. Itse kasatut täytymiset ovat poissa. Kiireetöntä, vapaasti liukuvaa, spontaania. Lupaukset eivät paina. Hetkelliset riitasoinnutkaan eivät riko mitään, mikä on totta. Joulurauha on mahdollista. Olen kiitollinen, että voimme kokea tämän juuri nyt, kun on 50:s joulumme.

Muistelimme yhteisen historiamme erilaisia jouluja. Kerran olimme kummankin sukulaisissa joulun, mutta esikoisen syntymän jälkeen perhejoulut vietettiin aina kotona. Vasta paljon myöhemmin, lasten aikuistuttua, vietimme kaksi joulua kahdestaan poissa kotoa, Istanbulissa kerran ja Salzburgissa toisen. Niissä oli oma outo hohtonsa. Tänä jouluna tunsin kiitollista haikeutta erityisesti niistä vuosista, kun pojat olivat pieniä ja niistä, kun ensimmäinen lapsenlapset, pojanpoika ja pojantytär äitinsä myötä ja myöhemmin Kuopuksen pienet tytöt liittyivät äitinsä kera jouluihimme. Sukuperhe, elämän lahjojen rikkaus!

Nyt katselimme taas oikeiden kynttilöiden hidasta valoa pienen kuusen oksilla. Kuuntelimme vuosien mittaan yhdessä hankituilta levyiltä joulumusiikin rakkaimmiksi tulleet sävelet. Perhe oli läsnä kaikessa, vaikka tahoillaan ja muistoissa. Me, kahden, kotona – kuin joskus matkamme alussa. Onnellisten hetkien ja haikeiden muistojen joulu.   

Kuvittelin, että kukaan ei enää lähetä joulukortteja a) koska kännykät b) koska Posti c) koska ’ei saa aikaiseksi’. Ei pitänyt paikkaansa. Posti yllätti kantamalla joka päivä muutaman hyvän joulun toivotuksen mukavalta ihmiseltä. Luuriin tipahteli vastaustoivotuksia ystäviltä, joille lähetin kukkaisia toivotuksia aina, kun joku heistä tuli mieleen.

Kauppa-ahdistus kasvaa jouluviikolla a) koska ’kulkuset’ b) tungos c) miehet. Yllätysyllätys, vakikaupassa soi hillitty joulumusa hiljaisella volyymilla. Noh, tungos oli kyllä aamuyhdeksältä jo tavallisesta poikkeava. Tiukkapipoiset miehet ryntäilivät kärryineen ja ostoslistoineen etsimässä tavaroita ja marmattivat kassajonojen hitautta. Yllätin yhden perässäni tulevan ärisijän toivottamalla hyvää joulua ja hän yllätti vastaamalla  säyseästi, melkein ystävällisesti: ’kiitos, samoin’.

Liikuttavin yllätys tuli nuoremmalta ystävältä, joka toi leipomansa taatelikakun. ”Jos et jaksaisi leipoa, niin ajattelin, että tykkäisit”. Ajatuskin lämmitti sydämen aivan sulaksi. Sain yllätyksestä niin paljon energiaa, että sain aikaiseksi toisena päivänä pienen annoksen itsetehtyjä pipareita, vaikka luulin, ettei minusta ole enää. 

Yhtenä aamuna kilahti luuriin Esikoiselta yllätysvihje hermoja lepuuttavasta barokkiyhtyeen konsertista samana iltana naapurikaupungissa. Lähdettiin sinne. Ja kas: kokemus oli taivaallisen rauhan kaltainen. Silmät kiinni ujuin keskiaikaisen musiikin tyyneen virtaan ja  kaunisäänisen sopraanon lauluun. Kaikki muu häipyi mielestä kuin usva.

Jouluviikko tuntuu ennakkoon riittävän väljältä, kun aatto on vasta sunnuntaina ja sekin on samalla neljäs adventtipyhä. Ihanaa, ei kiirettä, ei tungeksimista kaupungilla, ei lahjahuolia. On aikaa inspiroitua, jos niikseen on, vaikka mistä.

Edellisellä viikolla taloyhtiössä vaihdettiin uudet liesituulettimet. Meidän aparaatista katolle menevässä putkessa oli mutka, muissa rivin asunnoissa putki on suora. – Se hoituu, sanoi harmaapartainen hiirenhäntäinen mies, ensi viikolla, tarvitaan vain lisäosa.

Jouluviikon alussa haettiin kinkku ja ruokia jääkaappiin. Ystäväporukalla käytiin syömässä uuden ravintolan joululounas. Ihanan rauhallista. Keskiviikkona hiirenhäntämies apureineen tuli luvattuun aikaan ja ryhtyi puuhaan. Parin tunnin päästä paloi sulake keittiöstä. Muuntaja oli kärähtänyt. Samalla pimeni jääkaappipakastin ruokineen. Lähtivät hakemaan isommasta kaupungista uutta muuntajaa. Sillä välin Toinen viritti pitkällä johdolla mikroon virtaa, että saimme päivän ruoka-annoksemme lämmitettyä. Apuri jäi sille tielleen, hiirenharmaa palasi kahden tunnin päästä uuden muuntajan kera. Pari tuntia meni taas ennen kuin kaikki oli paikoillaan ja keittiössä valot. Työmies lähti ja me siivosimme remontin jäljet keittiössä. Huoh. Toiveenamme oli stressitön viikko ja rauhaisa joulu. Ainahan voi toivoa.

Lehtiä lukiessa törmää lähes päivittäin virheisiin, asiallisiin epätarkkuuksiin, kielellisiin kömmähdyksiin ja huonoon suomenkieleen. Siinä lukija sitten miettii, kenenkähän tekoälystä tämäkin taas on kotoisin ja eikö ammattilainen tarkista tekstiään pantuaan pisteen.

Paikallislehden haasteet ovat sitten vielä erikseen. Tuusulan kunnassa on rakenteilla oleva koulukeskus nimetty kampukseksi. Riippumatta siitä, mitä alkuperäinen latinan termi merkitsee, ihmisille nostaa hikeä, että taas on otettu sanalaina jostain muualta eikä koulua saa sanoa kouluksi, jos sen liikuntasalia voi käyttää iltaisin vaikka aikuisten urheiluryhmien harrastetilana. Järvenpään kaupungissa ’betonibrutalismityylisen’ kirkkoon tehdään miljoonaremontti. Kirkon jäsenkadon kuristamia resursseja riittää ihmeesti kaikkeen. Monen paikallisen mielestä kaupunki kaunistuisi räjäyttämällä kyseinen bunkkeri taivaan tuuliin. Keravalta on lehden mielipidepalstoille noussut mielipaha joululauluista. Kaupungin kouluissa on kielletty laulamasta joululauluja, joissa on hengellistä sisältöä. Tunteet kuohahtelevat, selvä se.

Ehkä seuraavalta presidentiltä ehtisi vielä kieltää valtaoikeuksien lisäpykälällä Jumalan siunauksen toivottamisen uudenvuoden puheessa.

illalla katsoin kiinnostuneena tv-ykkösen perjantain iltaohjelmaa, jossa keskusteltiin dokumentin pohjalta siitä, mitä nuoret ja vanhat voisivat oppia toisiltaan ja mitä antaa toisilleen. dokkari kertoi ’nonna linna’ nimisestä yhteisöllisestä asuintalosta, jossa vuokrayksiöissään asuvat vanhukset ja neljä opiskelevaa nuorta ovat sopeutuneet yhteisölliseen elämään ja toisiinsa. studiossa haastateltiin myös koulumummina toimivaa ikäihmistä sekä julkkismummo kristiina halkolaa ja hänen lapsenlastaan elli melasniemeä. keskustelun idea ja ohjelman tavoite oli mainio, mutta dokkari tuntui ehkä hivenen auvoiselta.

myös nuoret saattavat kokea yksinäisyyttä. ohjelmaa katsellessa mietin, että yhteisöllinen asumismuoto on hyväkuntoiselle vanhukselle ja yksinäiselle nuorelle oiva mahdollisuus torjua yksinäisyyttä. eri ikäisten kimppanaapuruus saattaa toimia siltä pohjalta, että nuoret ja vanhukset voivat tutustua toisiinsa ilman hoito- tai huoltovelvoitetta, mutta sopeutumista se vaatii. myös se on totta, minkä yksi nonna linnan eläkeläismiehistä totesi: en jaksaisi olla paikassa, jossa on vain vanhoja.

olen valoa kaipaava syysihminen. aterialle käydessä sytytän aina ensimmäiseksi kynttilän, se on valonrukoukseni ja samalla ateriamme siunaus. minussa on oma sisäinen ajastin. jonakin pilvihämäränä syksyn sadeaamuna haen vitriinin laatikosta kesälomalla olleen kynttilän pöydälle. siinä niitä palaa yksi toisensa jälkeen eri väreissä yli talven niin kauan kunnes kevätihmiseni alkaa heräillä. vuodenaika, joka pilvitilanteesta riippumatta saa kylpeä yltäkylläisessä valossa, ei liekkejä tarvitse.

pimeän matkalle tarvitsemme lumen himmeää kajoa ja kynttiläin lempeää hämärää. adventtiajan syvin olemus: liekki liekiltä valo kasvaa  kohti joulua.

”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.

pissismummo täälä, heippa ja risat. täydellisen asiantuntemattomuuden muuraamalla varmuudella on mummo julistanut hourailuksi ja toiveuneksi tämän alvariinsa hoetun nykymantran: Suomen puolustustahto ja -kyky on korkeimmillaan sitten sotienjälkeisten aikojen. jaa, onvai, mutisee mummo, uskokoon ken tahtoo. mummonmuistiin ei näissä ip-paraateissakaan oo ollu ku muutama epätahtia marssiva ja rivit kiemurallaan etenevä sekalainen reservisakki, pari pasia ja sotamuseosta lainattu hinattava tankki. (ei silti että mummoa olis ikinä saatu paikalle tai ees teeveen ääreen toista kertaa.)

mummoa huomattavasti asiantuntevampi poikakaveri otti asiakseen asettaa mummon itsenäisyyspäivän kunniaksi ja tietojensa päivitys tähtäimessään tauluteeveen ääreen seuraamaan paraatia – mieluusti ilman kommentteja – ja kuuntelemaan tarkkaan selostusta. mummo ei tohtinut päästää pihaustakaan. Ja kas, miten asiain nykytila alkoikin näyttää tosiasialliselta ja enemmän senkaltaiselta kuin on annettu ymmärtääkin. porukkaa marssi tahdissa pataljoonakaupalla ylipäällikköherran ja kaupungin edustajain ohitse kunniaa tehden. niiden perästä vyöryi armeijan eri toimiin suunniteltuja rautaisia ajoneuvoja katkeamattomana nauhana paikalle niin, että mummo jo huolestui kestääkö tiesilta – Suomen sillat kun ovat kuulemma järjestään remontin tarpeessa. ilmavoimissakin oli peräti kaksi neljän hornetin muodostelmaa ja yksi helikopteri. ja mitä vieläkin! nyt ällistyi mummo ihan kybällä: mahtava punapipoinen tätiarmeija ja monta muuta maanpuolustusintoa puhkuvaa kansalaisjärjestöä vyöryi esiin posket pakkasesta punaisina. vain kenttäkeittiön rokkapata puuttui.  

mummo on nyt päivitetty, hän myöntää: mantra on tehonnut. olosuhteisiin (valtion velkalaiva uppoamaisillaan etc) nähden maanpuolustuskyky ja -tahto on totisesti mahdollisuuksiensa tapissa sitten sotien jälkeisten rähmälläänolon ja pakkokaveruuden vuosien. heureka!

jk. iltakalaasit pressalinnassa oli sitten Salen ja Jennin viimeset. pakko ne on aina kansalaisen katsoa, tietää ees suurin piirtein ketä sielä on ollu paikalla ja missä kunn…siis pukimissa. Sale kaipasi jo varmaan kotiin haaveilemaan eläkevuosista, käyhän tuommoinen hard work’s night voimille parin tuhannen erilaisen kädenpuristuksen jälkeen kahdentoista vuoden urakan loppusuoralla.  

Seurakunta kokoontui juhlamessuun kirkon 60 v ja urkujen 30 v merkeissä. Kuulumme Espoon hiippakuntaan, joten Kaisamari-piispa oli arvovieraana. Hän puhui lämpimästi ja painokkaasti saarnassaan rauhan sanoman puolesta. Miten itse kukin voisimme edistää rauhaa maassamme, ihmissuhteissamme, yhteisöissämme, Euroopassa ja kaikkialla maailmassa.

Ovesta sisään astuessa vastassa oli hämmentävä hulina. Tavallisesti keravalaiset tulevat kirkkoon viittä vaille kymmenen, nyt oli huiske jo varttia vaille. Kirkko tuli kerrankin täpö täyteen, ja elämys oli kokea lasten ja nuorten runsas osuus kirkkoväessä. Koraalikuoro oli saanut vahvistusta miesääniin ja sointi oli sen myötä tasapainoisempaa. Laulavien lapsien mukana olo toi elämän sykettä. Hoosianna kohosi riemukkaasti korkeuksiin, ja ’palmunoksat’ siivittivät adventin rukousta: Herra, auta!

Lukuosuuksissa skarpattiin ja volyymit olivat kohdallaan. Ehtoollisen aikana oli kyllä vähän torikokouksen tunnelmaa, kun eläväinen seurakuntaväki penkeissä pulisi innokkaasti, ja pitkät jonot kiemurtelivat alttarille sekä kirkkosalin jakopisteille. Kotiin lähtiessä sai halutessaan osallistua ulkona telttakatoksessa glögitarjoiluun. Kutsuvieraille oli tarjolla läheisessä seurakuntasalissa puuroa ja kahviakin. Juhlan tuntua!