lauantai pudotti alas passiovalosta. siis sen on oltava jossain, sen pimeän, pelottavan ja mustan murheen. jonkun on aina siellä oltava, että toisella olisi valoisaa sitä taustaa vasten.

sunnuntai tuo ylösnousemusviestiä. erot, kuolemat, epätoivon yöt – kaikkiin on kätketty uuden elämän siemen, valon ja toivon siemen. rakkaus voittaa kuoleman. 

ei pitkänä perjantaina / päivä aina / pilvinen / passion muistokin / valoa, valoa vain

Your spirit, Lord, is my strength and guide. All praise and glory to the crucified.

I am at home, when you’re by my side. All praise and glory to the crucified.

(Riihikirkkohymni, Vk. 960)

Saatiin kaksi kautta Greenleaf-sarjaa katsottua netfliksistä. Olihan korkeaoktaanista sukusaagaa amerikkalaisesta pappisperheestä, jossa ei ole pulaa tuloista eikä menoista. Kaikki näyttelijät ovat mustia, ja näyttelijäntyö rehevää. Perhesalaisuuksia paljastetaan yksi kerrallaan, ja komeat kulissit alkavat hiljalleen murtua. Enemmän kuin itse synkkien salaisuuksien pöyhiminen, minua kiehtoi seurata perheen sisäisten suhteiden kehitystä ja amerikkalaisten värillisten kristittyjen uskonelämän kuvausta mahtavine seurakuntakokouksineen. Oi sitä sielukasta musiikkia ja eläytymistä! Toisen kauden päätös töksähtelee, ehkä piti luoda jännitteitä mahdolliselle kolmannelle tuotantokaudelle, niinhän se näissä menee.

Olemme nyt katsoneet myös uusia Beck-elokuvia. Tutut kuviot, sympaattisesti vanhentunut komisario Martin Beck, tytär, ja aina yhtä hilpeä oudokki naapurinmies. Gunvald entistäkin karummin itsenään ja Oskar, josta on tulossa isä. Joukkoon on tuotu uusi, reteä esimies ja kaksi napakkaa naisetsivää, joiden persoonallisuutta on avattu toistaiseksi niukasti. Huumori on sillä tavalla pienieleisen mainiota, että se pitää katsojan fiiliksen plussan puolella eikä murhilla mässäillä tai yritetä tietoisesti järkyttää katsojaa pois tolaltaan, kuten monessa meidän katsomossa kesken jätetyssä netfliksin sarjassa.

A-studio ja Kirsi Heikell toivat jälleen katsojien tietoisuuteen epäasiallista ja rajatonta vallankäyttöä, jota naisnäyttelijät ovat saaneet kokea arvostetun ja palkitun elokuvaohjaajan toimesta. Asianomaisella oli kanttia tulla ohjelmaan esittämään kasvotusten anteeksipyyntönsä, vaikka kuten usein näissä tilanteissa, anteeksipyyntö koskikin hiukan eri asiaa kuin esiin nostettu ongelma. Voiko mies ylimalkaan koskaan ymmärtää naista? Miksi kukaan tilanteessa mukana ollut ei aikanaan reagoinut, tullut tueksi? Tarvittiin viisitoista vuotta ja #metoo. Louhimiehen kyseenalaisista metodeista on tehty juttua ennenkin, mm. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin viime kesänä Tuntemattoman sotilaan kuvausten yhteydessä uuvutetuista avustajista.

Hiljaiseksi vetää elokuvafanin. Alalla näyttää voivan huseerata vaikka miten vinksahtaneita naisvihan apostoleja. En ole nähnyt ohjelmassa mainittuja Louhimiehen elokuvia, mutta esitetyt katkelmat riittivät minulle: kyse on sadismista taiteen nimissä. Tuntuu kohtuuttomalta, että kokemansa trauman lisäksi naisnäyttelijän on kestettävä vielä julkisuuteen tulo omin kasvoin saadakseen kokemukselleen oikeutta.

Kokemuksesta tiedän, miten lähellä eettisten rajojen ylitys voi jossain tilanteessa olla. Anteeksi voi pyytää, mutta vilpittöminkään pahoittelu ei poista ikäviä muistijälkiä tapahtuneesta puolella eikä toisella. Se on rajan ylittämisen hinta.

katselen kasvojasi, Maria, Herran äiti. en kunnioita sinua neitsyytesi vuoksi, minulle olet pyhä äiti, joka suostui jumalalliseen suunnitelmaan epäröimättä. en usko, että sinäkään pidit itseäsi täydellisenä äitinä. silti Jumala uskoi sinulle poikansa. kaikkien äitien tavoin koit uupumusta, pettymystä, tulevaisuuden pelkoa. jouduit luopumaan omista haaveistasi. jouduit luovuttamaan poikasi tehtävään, joka vei kipuun, kärsimykseen ja kuolemaan. miten saatoit olla kapinoimatta?                  

oma äitiyteni on epäpyhää ja puutteellista monin tavoin. kuitenkin rukoilen yhä lapsillemme taivaallista suojelusta, ja ohjausta viisaisiin valintoihin sillä tiellä ja niissä tehtävissä, jotka elämä on heille uskonut.

katselen kasvojasi, Maria, pyhä äiti. sinun hiljainen rauhasi ja rakastava myötätuntosi hengähtää ylleni. sinulta saan voimaa olla äiti. 

Lähdemme matkaan aamulla. Tuulilasi täyttyy pisaroista. Kohta auton kylkeä valuu kuraa. Matkan edetessä vesipisarat vaihtuvat räntäroiskeiksi ja perillä sataa hiljalleen uutta, puhdasta lunta. Tuttua matkaa ajaessa on melkein aina ollut kesä, nyt näin.

Veli tulee vastaan eläkekotinsa pihalle, aina hän tulee vastaan ja ottaa halaukseen. Vuosikymmenten sisaruus on vahva side. Sydänleikkauksensa jälkeen hän on alkanut sanoa aina tavatessa sekä erotessa: vielä me nähtiin…

Tällä kertaa tapaamme veljen syntymäpäivän merkeissä. Samalla tulee päivitetyksi se, mistä ei puhelimessa ole puhuttu sitten viime kesän tapaamisen. Aika on puhua ja aika olla vaiti. Jokaisella asialla on aikansa.

Yövymme kummipojan talossa, joka oli veljen ja minun lapsuuskoti aikoinaan, sitten veljen perheen ja vanhuksien. Nyt iltamme on taas täynnä lapsiperheen eläväistä menoa, puhetta harrastuksista ja läksyistä, töistä. Saunotaan, syödään synttärikakkua iltateen kera. Kummipojan perhe on varsinainen lentopalloperhe, isä valmentaa ja kuljettaa, tytär pelaa, äiti on huoltojoukoissa ja poika pelaa sählyä.  

Aamukahvilla minusta pursuaa muistoja ryöpsähdyksinä. Lapset ovat pinkaisseet jo kouluauton kyytiin, äidillään on vapaapäivä. Vaeltelen talossa, katselen ja kuulostelen. En kaipaa entisiä, iloitsen, että talo elää asujineen tätä päivää. Ja että talo saa yhä olla koti rakkaille ihmisille.  

hiljaisia lumilaikkuja oksilla, puun talviajatuksia, joita aurinko silittelee.  merkillistä, miten pakkasviikot pitivät pihan hiljaisena, mutta lauhtuminen aloitti lintujen karaoken välittömästi. mustis lenteli levottomana ikkunan edessä ihan kuin olisi halunnut kertoa jotain. ei kai se suunnittele pesän tekoa räystäskouruun? emon pitäisi ymmärtää, että ensimmäinen rankkasade huuhtoisi pesän alas. älä tee sitä sun poikasillesi.

PS  minun kansakoulun opettajani ei ollut mikään ansa kynttilä. sen sijaan olen kyllä tavannut tyypin myöhemmin, onneksi itse aikuisena. ihanan liikuttavia tanhupalloja karvamatoineen kohtaa jokaisen lastenpuiston nurkalla vähän aikaa norkoillessaan. älä välitä, tanhupallo, äläkä koskaan anna yhdenkään kynttilän dissata sua väittämällä, että et olisi yhtä ihana ja fiksu kuin vain viisivuotias tyttö voi olla.

Hiusmuoti muuttuu kaiken aikaa. Nuoret värjäävät itse tukkansa, käsittämättömän räikeitä ja tappuraisia hiuskuontaloita näkee. Lyhyet hiukset sojottavat mikä minnekin. Se saattaa sopia pop-idolin imagoon, mutta variksenpesäkampaus ei välttämättä herätä luottamusta ammatillisen koulutuksen tai työpaikan hakijana. Harmaantuvat käyvät värihuuhteluissa, ohuthiuksiset hankkivat lisäkkeitä ja peruukkeja. Jotkut ajavat hiuksensa osittain päänahkaa myöten ja jättävät suortuvia tai läjältä näyttävän kasan tukkaa päälaelle. 

Sirpa laittaa ekologisilla aineilla pehmennystä hiuksiini, joiden kampaaminen haluttuun muotoon kotona onnistuu vaivattomammin, jos ne ovat taidolla leikatut ja aika ajoin esikäsitelty. Tällä kertaa kampaamossa on muitakin. On oppilastyttö, joka seuraa osaavan ja kokeneen ammattilaisen työskentelyä. On myös raksalla harjoitteleva poika, joka on poikennut pakkasesta äitinsä kampaamon kotoisaan lämpöön nauttimaan eväitä. Hiukseni pitävät Sirpan kosketuksesta, aineista, joita hän käyttää ja tavasta, jolla hän houkuttelee niitä löytämään luontevan muotonsa.

Kerron oppilastytölle (noin 17 v), että nuoruudessani ohjeistettiin pitkää tukkaa harjaamaan joka ilta sata vetoa, että hiukset saavat kiiltoa ja päänahan verenkierto voimistuu. Pitkiä hiuksia ei pidetty vapaana niin kuin nykyään, pienimmille punottiin letit, isommilla hiukset koottiin nauhalla niskaan tai ylös ja aikuisilla nutturaksi. Sitten tulivat muotiin lyhyet, permanentatut hiukset, joita pesun jälkeen rullattiin kuivumaan. Föönien ja sähkökihartimien tulo markkinoille helpotti työikäisten naisten aamukiireitä. Tyttöä naurattaa, kun kerron, että olen kadehtinut luonnonkiharaisia. Hänellä on puolipitkät, latvavärjätyt luonnonkiharat hiukset, jotka sähköistyvät herkästi harjaamisesta. Hän unelmoi suorista hiuksista.

Onkohan muilla mailla Paavo Väyrysiä, noita politiikan ihmelapsia, jotka kerran kansakunnan tietoisuuteen singottuaan eivät kuunaan sieltä katoa, eivät ennen kuin tuoni satonsa ajallaan niittää ja haalistaa muistotkin.
Muistan, millä riemulla Maalaisliittolaiset muuttivat puolueensa nimen Keskustaksi 1965. Muistan, kun puolue valitsi Paavon isännäkseen 1980. Paavon valtakausi kesti kymmenen vuotta, kunnes Esko Aho tuli oikealta ohi. Osa Keskustaa yritti vimmatusti kaupunkilaistua ja tasa-arvoistua, mutta jotainhan se puolueesta kertoo, että molemmat naispuheenjohtajat pelattiin ulos vikkelästi. Paavon sukupolvi tuntuu kantona puolueen kaskessa yhä vain.

Niin, Paavo. Olemme kasvaneet samassa Suomessa samat muutoksen vuosikymmenet. Miten minusta kuitenkin tuntuu, että Suomi, josta sinä puhut ei ole minun Suomeni. Vanhetessasi puhutkin yhä enemmän itsestäsi ja jostain menneestä ajasta, jolloin ministeriauton takapenkiltä sait katsella ohikiitäviä maisemia. Herää, Paavo. Ei se nyt ole etelän media eikä tuore sukupolvi, joka on syyllinen sotkuihisi. Itse olet nyt järjestellyt itsesi tikun nokkaan. Miksi minusta tuntuu, Paavo, että aikasi jätättää, vaikka sanot, että vetoa riittää?