kukka pieni kukkaseni, nostat kasvosi kevääseen, ihminen näkee sen ja ilahtuu kovin. ihminen on raahustanut läpi pitkän pimeän vähin voimin ja matalin mielin. muistellut menneitä keväitään ja ihmetellyt, miten erilaisia ne kaikki. vähän kerrallaan, viikko viikolta, aamu aamulta ihminen tuntee voimiensa palaavan, ilon nousevan hitaasti kuin mahlan puuhun. linnut tekevät pesää, maamies muokkaa peltoaan, ruoho elpyy. Toinen tulee pihalta ja hehkuttaa: kotikadun koivu vilkuttaa jo vihreää!

Kevään viimeinen kausikonsertti illalla katkaisi ikävän katastrofitunnelman. Karita Mattila lauloi suvereenisti Beethovenin upean konserttiaarian Ach Perfido. Hänen äänensä vain tuntuu jalostuvan vuosien myötä. Tulkinta oli vastaansanomattoman täydellinen. Aplodivyöry saatiin katkeamaan vain ylimääräisellä. Siksi oli valittu Wagnerin laulusarjan päätösosa Träume, jonka kauniit pianissimot kruunasivat taidenautinnon. Konsertin kevätkauden huipennuksena Susanna Mälkki vauhditti HKO:n soittamaan vahvalla ilmeellä Beethovenin upean Eroica-sinfonian, joka sattuu olemaan Toisen mielimusiikkia. Kuu valaisi yötaivaan palatessa. Kotikadulla tuntui yhä savun tuoksu, vaikka palo oli jo saatu sammumaan. Yksi paloautomiehistöineen vartioi hiiltynyttä kasaa, joka aamulla oli vielä meillekin tutun papan koti. 

Ensin hälytysajoneuvon huutoa. Sitten voimakasta savun tuoksua. Kauhistunut, sydäntä särkevä fiilis katsoa oman kodin ikkunasta naapurikadulta tupruavaa sankkaa savupilveä. Palo jatkuu ja jatkuu, liekit roihuavat jo toista tuntia. Palokunta oli paikalla muutamassa minuutissa, mutta mitä materiaalia voi olla, jota ei saa sammumaan millään. Naapuri tiesi kertoa, että talo, joka nyt roihuaa, on jo toinen, ensin syttyneestä naapuritalosta kipinän saanut. Ketjussa on vielä monta taloa, joihin palo voi levitä. Ikkunaa ei voi pitää auki, ulkoa tulee voimakas noen haju.
En halua mennä ulos katsomaan. Toinen kertoo postilaatikolla käytyään, että yleisöä on jo runsaasti. Mikä ihmisiä kiskoo paikalle, kun jotain tapahtuu? Koetan asettua niiden ihmisten asemaan, joiden on katsottava oman kodin palamista ja sen lisäksi kuunnella päivittelyä ja asiattomia kommentteja. Tulipalo on katastrofi, usein elämänmittaisen työn tuho, monien muistojen turvasatamaksi ajateltu.

Niin katoavaista on kaikki. Kuvittelemme, että omistamme jotain aineellista. Hetkessä se voi olla hiiltyneinä raunioina.

Sosiaalinen kevätpaasto kantaa hedelmäänsä: oivalluksen. Kun päätin kevättalvella jäädä sivuun lähes kaikesta, missä olen liikuskellut kodin ulkopuolella ja mitä lienen harrastanut, tajuan omakohtaisesti nyt sen, minkä olen tiennyt. Väsymys ei poistu vain lepäämällä. Olen ihminen, joka tarvitsee virikkeitä, ystävien tapaamisia, kulttuurielämyksiä, luonnossa liikkumista.

Viikottaisella kauppareissulla osuu kohdalle tuttu, jonka kanssa en ole jutellut moikkausta enempää moneen vuoteen. Hän ihmettelee, ettei minua ole näkynyt vapaaehtoisporukoissa ja tilittää omaa tilannettaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta kuunteleminen on se, minkä osaan. Kun hän on mennyt kärryineen, ajattelen, sosiaalinen elämä pyörii aikarattaallaan oli mukana tai ei. En koe jääneeni mistään varsinaisesti paitsi, mutta…

Sosiaalinen elämä on elävien ihmisten tapaamista, ajatusten vaihtoa, näkemysten peilaamista, kyselyä, pohdintaa. Ei ole sama lukea muutamaa blogia ja kommentoida parilla rivillä, lähetellä ja saada tekstiviestejä, sähköposteja, kuvia, kirjeitä, kortteja. Lehdet, kirjat, radio ja televisio antavat paljon tietoa ja ajateltavaa, mutta se on yksisuuntaista viestintää, responssi jää oman pään sisälle.

Muuan muinaishenkilö tiivisti elämänsä: ajattelen, siis olen. Ajattelemalla oleminen riittää? Ajattelen, toimin, tunnen, uskon, saan rakastaa – siis olen. Joku muistaa, hellii, hyväksyy ja rakastaa – siis elän.

krookukset ujoilee, mutta kuten ihmisen, kukankin keväthymy on ujona valloittava. 

tulin ajatelleeksi millaisia aarteita muistot ovatkaan. tiettyä osoitelistaa haeskellessa löysin kolme muistitikkua kirjoituspöydän laatikosta. yhdessä oli kuvia Tanskanmatkaltamme, joka jäänyt mieleen yhtenä antoisimmista yhteisistä matkoistamme. niiden perästä löytyi Pikkuritarin yksivuotissynttäreiden aikaan otettuja kuvia. kuvat kertovat pienestä ihmisestä ja hänen ujosta hymystään ympärillä häärivän perheen ja suvun keskipisteenä. Pikkuritarilla on ensimmäisen lapsenlapsemme status, eikä sitä paikkaa sydämessämme voi kukaan eikä mikään särkeä.

Eilen kotikaupungin tapahtumasalissa oli ihanan viihdyttävä konsertti, joka sai nuupahtaneen jazz-jalan vipattamaan ja nosti kertarysäyksellä mielialan kevätsään kanssa samalle levelille. Seppo Hovi juonsi ja taituroi flyygelillä, Angelika Klas lauloi ja pappatrion bassoa hoiteli suvereenisti Pekka Sarmanto ja foneja puhalteli ikivihanta Pentti Lasanen. Oijoi, etteivätkö muka vanha kunnon jazz, musta juurimusiikki, argentiinalainen tango ja ikivihreät operetti- ja musikaalisävelmät tempaise suomalaista konserttiyleisöä mukaansa! Paikalliset yhdistykset saivat yhteistyössä kaupungin kulttuuritoimen kanssa salin täyteen kiitollisia kuulijoita. Me kaksi vanhaa Porin kävijää fiilistelimme erityisesti jazz-osuuksia ja minä yllätyin miten oopperalaulaja Angelikan tumma sopraano ihanasti taipui argentiinalaiseen tangoon siinä missä Carmenin aarioihinkin. – Löysin tosin naulakolta yhden tutun kuulijan, joka sanoi musiikin olleen vähän liian ’korkeatasoista’ hänelle. Meille tämä oli mannaa. 

kevytpsykologiset positiiviseen asenteeseen perustuvat elämänohjeet kehottavat meitä armahtamaan itseämme. voihan se helpottaa, jos yliminä moukaroi ja vaatii eettisesti kestävämpään elämään silloin kun omat voimat ja mahdollisuudet ovat vähissä. tilanne on toinen, jos omatunto muistuttaa vääristä teoista, vääristä valinnoista, synnistä ja rikkomuksista. itsensä armahtaminen ei riitä. Jumalan hiljaisen äänen sisimmässä voi vaientaa vain Jumalan armo. 

Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda.

Olen niitä tavallisia, jotka lukevat päivän hesarin pala kerrallaan aamuteen jälkeen. Taannoin juohduin miettimään, miten paljon toimittajien välittämä uutisvirta ja artikkeleista ilmenevät näkemykset vaikuttavat näkemyksiini tai maailmankuvaani. Millaisen päivän ne petaavat minulle, miten horjuttavat tai tukevat perimmäistä luottamustani hyvään ja eettisesti arvostettavaan elämään.

Eräänä aamuna lehti jysäytti tajuntaan nämä kotimaiset: esikoulujengi terrorisoi päiväkotia Mellunmäessä; koiria kiusataan ongenkoukkusyöteillä Kirkkonummella; koululaiset kiusaavat toisiaan instagramissa; enkelibisnes rehottaa villinä; toimittajia vainotaan ja uhkaillaan lähes päivittäin. Maailmalla soditaan kaikenlaisin asein taukoamatta, kriisipesäkkeitä on lähes joka maanosassa. Sota synnyttää inhimillisen kärsimyksen vyöryjä ja horjuttaa kokonaisia valtioita. Ihminen on toiminnallaan synnyttänyt jo lähes maanosien kokoisia roska- ja jätelauttoja, jotka tuhoavat merien eläimistöä ja saastuttavat elämämme alkukehdon. Tiede pelottelee mahdollisella maailmanlopulla, joka saattaa olla tulossa avaruudesta millä hetkellä hyvänsä, jopa niin, ettemme ehdi tajuta mitä tapahtui. Tätä rataa.

– Minkälaisessa maailmassa me oikein elämme, parahdin. Siihen Toinen tyynesti, että tällaisessa, ikävä kyllä. Vähitellen tietämisen tuska asettuu oikeaan kokoonsa. Elämme kahdestaan, mikä tarjoaa asioiden yhteisen tarkastelun mahdollisuuden. Pidämme itseämme ’tolkun ihmisinä’, jotka kykenevät arvioimaan asioita eri lähteistä perustietämyksen sekä joidenkin alojen asiantuntemuksen pohjalta. Se merkitsee ristiriitaisten tietojen jatkuvaa seulomista ja punnitsemista.   

Jää kaihertamaan kysymys, miten nuoremme ja lapsemme kohtaavat kasvussaan keskeneräisinä, perustietämykseltään ja mediakritiikin taidoiltaan aseettomina tämän todellisuuden, jonka vallassa olevat sukupolvet jättävät perinnöksi lapsilleen.  

lumet lohkeilevat, katoavat kuin jäätiköt navoilta

valahtavat menneiden lumien mereen

humahtelevat katoilta, laulattavat viemäreitä

hetkenä, jona pysähdyt, lätäkkö kuvastaa taivaan, lentävän linnun, purjehtivan pilven

valonkehrä herättelee etelärinteen kukat

humallut kevään tuoksusta, huikaistut valosta

eivätkä linnut lakkaa laulustaan

ennen hämärää, jossa

Messiaenin Catalogue d’Oiseaux kilahtelee, tunnelmoi

puhkeavat uudet alut, aukenevat sävelten takaiset maat ja taivaat

tapahtuu elämä

Ikitie, ohjaus Antti-Jussi Annila, pääosissa Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Hannu Björkman, Irina Björklund; kuvaus Rauno Ronkainen. Antti Tuurin Ikitie-romaaniin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä kirjailijan ja ohjaajan lisäksi Aku Louhimies. Ohjaaja kertoi kerholaisille Ikitien synnyn taustoista sekä anekdootteja näyttelijöistä ja kuvaussessioista. Elokuva kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan muilutuksen Neuvostoliittoon 1930-luvulla, jossa hänet viedään ’työläisten paratiisimaahan’ muuttaneiden amerikkalaisten perustamaan kolhoosiin nimeltä Hopea. Väkisin integroitavaksi viety ja vakoojaksi leimattu Ketola koettaa selviytyä poliisin ja idealistisen kolhoosiväen välimiehenä. Hän ottaa huolehtiakseen miehensä menettäneen pikku tytön äidin (Knudsen) kolhoosissa, kunnes tulee se päivä, jolloin Stalinin vallan todelliset kasvot paljastuvat. Kolhoosin lapset erotetaan vanhemmistaan ja viedään orpokotiin ja vanhemmat ammutaan. Ketola pelaa aikaa valtiollisen poliisin karjalansuomalaisen pikkupomo Kallosen (Björkman) avulla ja pääsee pakenemaan rajavyöhykkeelle ja siitä kotimaahan. Romuttunut mies, jonka neuvostosysteemi oli jo ilmoittanut omaisille kuolleeksi, palaa viimein vaimonsa ja aikuistuneiden lastensa luo.

– Elokuva polttaa poroksi idealismin kommunistisesta työläisten ihannevaltiosta ja paljastaa neuvostovallan todelliset kasvot. Romaani perustuu tositapahtumiin, ja elokuva pyrkii kuvittamaan tapahtumat sellaisenaan ilman asenteellista väriä. Ikitie on todella lukuisat Jussi-patsaat ansainnut.