Kotiasemalla juna sulkee ovet edestäni ja lähtee. Luulen olevani hyvissä ajoin, mutta aikataulut ovat näköjään muuttuneet sitten viime kulkeman. Näin vähänkö enää liikun kotoa? Toisessa päässä rataa juna kohisee assalle Linnunlaulun kalliosolasta. VR:n makasiinien paikalla kohoavan lasiseinäisen talomuurin kyljistä välähtelevät keskipäivän auringon säteet. Tuuli pöllyttää kaiken maailman mainoslippuja.

Onneksi sattuu olemaan ’vain’ 24 astetta mittarissa ja virkistäviä tuulenpyörteitä veden äärellä Töölönlahden tuntumassa. On rauhallista, liikkeellä on enimmäkseen lastenvaunukansaa, mummoja ja turisteja. Aktiiviväki pursuu toimipaikoistaan muutamaa iltapäivän tuntia myöhemmin ja viilettää citypyörällä kaupan kautta kotiin. Helsinki on tähän vuodenaikaan pyöräilijöiden kaupunki. Baanalta eri suuntiin huristeleva kypäräväki pitää jalankulkijat varpaillaan, ettei jouduta törmäyskurssille.

Oodi-keskuskirjastosta tulee varmasti Stadin kulttuuria sykkivä sydän jahka se valmistuu vuodenvaihteessa. Töölönlahden rantapuisto Finlandiatalon entisen parkkialueen paikalla on puhjennut ihan olokeitaaksi keinuineen, istutuksineen ja terasseineen. Ja meille katveessa viihtyville Café Veranda on oiva paikka juoda jääteetä tai lattea välipalan painimeksi. Ystävyys on mahdollisuutta luottaa, istua hiljaa puun varjossa veden äärellä, pohtia päällimmäisiä ja syväisiä, jakaa huolia ja iloa.

Tässä sopinee mainita, että olemme saaneet tarpeeksemme ja ylikin vuoden 1918 tapahtumien pyörittelystä mediassa. Historian tapahtumat ovat varmasti monta sukua koskettaneet ja jättäneet arpia. Vanhempani olivat kansalaissodan aikaan pikkulapsia, eivätkä isovanhempamme olleet millään tavalla mukana niissä rettelöissä. Tämän voinee todeta rehellisesti, vaikka tiedostankin kansallisen tragedian merkityksen.

YLE:n ohjelmistosta tallennetun Käsky-elokuvan katseluaika löytyi vasta eilen. Kokonaisvaikutelmaksi jäi: olipa vastenmielisen raaka, väkivaltainen ja seksistinen leffa.  Katselukokemukseen varmaan vaikutti jossain määrin ohjaajaan liittyvä skandaalinkäry, joka tuntuu vain jatkuvan. Siltikin, jos tästä elokuvasta voi jotain päätellä ohjaajan nais- ja mieskuvasta, kyllä on puistattavaa.

Näyttelijät tekivät työnsä täysillä. Samuli Vauramon eleettömän hieno osasuoritus jääkärinä nousi yli muiden. Pihla Viitala joutui osassaan kokemaan kovia, mutta teki ehjän ja uskottavan roolityön vahvana naisten kapinan johtohahmona. Mieleen pureutuivat lähtemättömästi orvoksi jääneen Eino-pojan kasvot ja lapsen vaisto, jolla hän yhä uudestaan etsi kohtaamistaan aikuisista isää ja äitiä.

Kevään ensimmäinen pyörälenkki kaupungin laidalta toiselle. Aurinkoa, raikasta tuulenhenkeä, hikipisaroita kypärän alta. Tuuli kampaamassa oraspellon tukkaa. Uusi pyörä toimii loistavasti, mutta ajajan kunto on viime kesästä rapistunut.

Toinen jatkoi raivausta omalla pihalla: kuivahtaneita syreeninoksia silppuriin. Piha valostuu.  Tammenlehvät ovat heleimmillään nyt, vaahtera ja koivut ovat jo tummuneet. Lemmikkien taivaansininen matto on levittäytynyt yli pihan.

mietin, mistä minuun on iskostunut kitkemisrefleksi: voikukat kiireesti pois. jotenkin aavistelen, että tämä on kotoisin lapsuusmaalta, ajoilta, jolloin äidin pikku apulainen sai kukkapenkin ja kasvimaan kitkemistehtävän vastuulleen. voikukkaa ei sallittu.

nykyään katselen voikukan intensiivistä kullankeltaa mielellään kaikissa paikoissa, joissa ne eivät ole häiriöksi muulle kasvustolle (tai naapurin arvioivalle silmälle). kukkahan on kuin auringon miniatyyrikehrä, maan ihmisen ulottuville laskettu. ja se untuvapallovaihekin on omalla tavallaan suloinen, kukkahan vain varmistaa jatkumon.

~~~

Riviasumisessa on monta hyvää puolta. Pääsee kotiovelle yhden porrasaskelman nousulla. Ylä- ja alakerran naapureita ei ole ja päädyssä asuvalla vain yksi seinänaapuri. Oma pikku piha antaa yksityisyyttä. Jos asuntoja on kymmenen tai vähemmän, taloyhtiötä koskevat  päätökset saadaan yleensä tehtyä sovussa. Yhteisten pihojen kunnossapito hoituu talkoilla ja liputukset ja roskakatosten siistiminen viikottaisin talonmiesvuoroin. Vuoroista ei kehtaa laistaa.  Omakotialueellakin asujilla on naapurinsa. Itsellisempää on vain kylissä umpimaalla.

Meidän ongelmaksemme on viime vuosina alkanut muodostua talkoopäivä. Olisi jaksettava osallistua voinnista riippumatta. Toistaiseksi Toinen on hoitanut osallistumisvelvoitteen silloin, kun olen estynyt syystä tai toisesta. Nyt olemme molemmat jo sen verran rajoitteisia, että pelottaa, miten näistä selvitään. Tänään kitkin voikukkia (pahinta!) ja silppusin ruusupensaiden kuolleita oksia, jotka Toinen leikkoi ensin vahvaleukaisella työkalulla. Ruohonleikkuutakin riitti.  Välillä vein juotavaa ja jakkaran lepotaukoa varten. Hommat jatkuvat ensi viikon talonmiesvuorolla.

Pissismummolassa on ollu hiljasta. Paitsi tieten iltamyöhäsellä, kun apparaatti näyttää Suomi-poikain kiekon ja mailain kanssa sähläämistä MM-skaboissa. Ei sen puoleen meillä mekkaloida yleisemminkään. Sitäpaitti Poikakaveri on potenut jotain kuumeista miesflunssaa, ja Mummo on helteen jäljiltä yleisheikotuksen vallassa.

Vaan samaan aikaan tapahtuu, että P.Mummo ajautuu törmäyskurssille aifouninsa kera. Apparaatti kieltäytyy yhteistyöstä, kun pitäis säätää kalenteria. Entinen reitti ei toimi. Mummo on koittanut kaikkensa (mikä luultavimmin on vain pahentanut asiaa), puutannu systeemiä, räpeltänyt asetuksissa ja päivityksissä ja aiklaudissa. Mutta kun ei ota eikä anna. Näyttää vuotta 2017, vaikka miten valitsis 2018 toukokuun. Lopulta Mummo antoi ähmäilevän apparaatin Poikakaverin käteen. Jopa tuli koti-insinöörilleki haastetta. Möyri tuntitolkulla niissä samoissa, missä jo Mummoki. – Nyt se toimii, oli lopputulema.

Iltamyöhäsellä P.Mummo ryhtyy toiveikkaana asentamaan sovittuja menoja ja vierailuja kalenteriin. Ei tule mitää. Ei ota eikä anna. Nyt kyllä kiristyy hermo. Apparaatin kalenteri on edelleen sitä mieltä, että vuosi 2017 on elettävä uudestaan. Luoja varjelkoon, se raskain ikinä vuosi.

Aamulla Poikakaveri joutuu ajamaan puolikuntoisena toiseen kaupunkiin, kun yksin asuva kummitäti ei taaskaan vastaa puhelimeen. Sieltä tulee viesti: täti on ok, mutta puhelin on jostain syystä äänettömällä. (Miten täti on saanut sen äänettömälle on samanlainen mysteeri kuin Mummon aifounin kalenteriongelma.) Yhdeksättä vuosikymmentään yksin elelevä täti jäi lankapuhelinaikaan, ei muista, että nykypuhelinta pitää ladata. Tarkistussoitot määräpäivinä tehdään, mutta kun täti ei vastaa, on pakko mennä katsomaan. Muistilaput eivät auta, tilanne toistuu. Palvelutaloista ja kotihoitosysteemeistä ei kärsi puhuakaan. Ei hänellä mitää hätää oo, kun vielä jaksaa rollalla kauppaan ja taksilla takasi. Juuei ole, hätä onki täällä.   

Digiaika ottaa mummoilla ja tädeillä koville.

Minua on siunattu uniikeilla ystävillä. Tapasin heistä kaksi, perheettömät ystävykset, jotka aikojen saatossa lyöttäytyivät yhteen väljällä yya-sopimuksella. Heillä on toisissaan puhekaveri ja vanhuudenturvaakin. Ystävyyttä ja yhteistyötä on molemmin puolin riittänyt, ja eläkevuosina sitä avunantoakin on jo tarvittu. Yhteyttä on pidetty enemmän kirjoittelevan ja autoilevan ystävän toimesta. Ja nyt minut kutsuttiin heille kylään. Haettiin ja tuotiin ja hyvänä pidettiin.

Kertasimme ystävyyden syntyaikoja ja antoisia yhteistyön vaiheita, jotka ystävyyttä syvensivät. Kerroin miten olen heistä iloinnut, missä asioissa heitä arvostanut. Sitten minulle yllättäen ojennettiin paketti, jonka saatteena oli sydämellinen kiitoskortti. Tällaista ei tapahdu, ajattelin täysin yllätettynä, liikuttuneenakin. Että kukaan ei täytä vuosia tai vietä mitään päiviä, että halutaan vain kiittää ystävyydestä näin. Totesimme, että näillä vuosikymmenillä tapaamiset harvenevat monestakin syystä, mutta toivomme sydänten yhteyden säilyvän.

Sunnuntai joen rannan kaupungissa. Matkalla sinne oli hyvä tilaisuus katsella maanviljelijöiden aherrusta traktoreineen ja muokkauskoneineen peltoaukeillaan. Multa pöllysi. Metsät hehkuivat seitsemää erilaista vihreää. Aurinko helotti.

Perillä herkuteltiin ensin lounaalla. Palvelu toimi huomaavaisesti niin, että oli myös kaivattu mahdollisuus keskustella Esikoisen kanssa aikuisten kesken.  Kaikkien aikojen helteisin äitienpäivä pakotti poikkeamaan joenrantakävelyllä varjoisalle penkille. Siitä maleksimme rauhallisesti sillan yli herkuttelemaan kesän ensimmäiset tötteröt paikallisen jäätelötehtaan rantakioskilla. Taisi jäädä nesteytys vähiin, kun sammahdimme kotona heti Esikoisen lähdettyä pyöräilemään kotiinsa. Iltamyöhään ilahdutti Kuopus vielä kukkaviestillä kaukaa äitiään.

suvussa oli äitejä, on äitejä, tulee äitejä. niin kauan kuin maa ihmissukua kannattelee, äitejä on. ja kun äitejä ei enää ole, ei ole lapsiakaan, eikä ihmissuvulla tulevaisuutta.

jos äitejä on, on isiäkin, täytyy olla, jossain. lapsi voi alkaa isän sylistä, mutta ei synny siitä, ei ilman ihmisen äidinsyliä.

eikä äiti lakkaa olemasta äiti ennen kuin elämä sammuu.

~~~

Kolmen ylettömän ruhtinaallisen pelivoiton jälkeisessä euforiassa leijuneet kiekkoleijonat palautettiin tylysti jään pintaan tanskalaisyleisön toimesta. Kyllä Tanskan joukkue pelata osasi, myös rumaa peliä, mutta vasta kotiyleisön riemukas kannustus siivitti heidät voittoon ja latisti poikiemme sinnikkään tasoitusmaalien metsästyksen. Tämä oli tarpeellinen taitotason realisointi Suomen joukkueelle. Nyt nimittäin näyttää siltä, että kiekkoleijonilla on vain yksi ketju, joka pystyy tekemään maaleja. Muissa ketjuissa lähinnä pyöritään toistensa jaloissa, ja syötöt tuppaavat lipsumaan turhan herkästi vastapuolen haltuun, ja harvat maalipaikat menevät iloisesti ohi. Vaan parhaimmillaan Ahon, Savinaisen ja Teräväisen ketju pelaa kyllä niin kaunista maalikuviota, että sitä on ihana seurata. Tiedossa on, että MM-mitali ei ihan soitellen irtoa, peli kovenee loppua kohti.

PS. Ja lauantai-iltana pojat rökittivät Kanadan oikein 5-1. Huumaavaa!