Kun syksy ehtii marraskuulle, alkaa mieleen
hiipiä tuttu alakulo. Parhaimmillaan marraskuu on puiden viimeiset lehdet ja
ensi lumi, huurteiset ruusunmarjat pensaassa kirkkaana pakkasaamuna. Marraskuu
on metsäpolun kanervat kantamassa urheasti kukkiaan säistä riippumatta. Ikävimmillään
marraskuu on tarpomista paksun pilvipeiton alla hämäräkyyryä kohti satunnaisia valonpilkahduksia.
Nyt on kynttilöiden ja takkatulien aika. Tänään
sytytän kynttilän ovilyhtyyn ja haen pihavajasta takkapuita. Huomenna menemme
kynttilöinemme hautausmaalle. Marraskuussa on oikea aika myös koota perhe
isänpäivän perinnelounaalle Vaarilaan ja tavata vielä ennen adventtia Sunday
roastilla perienglantilaiseen tyyliin Kuopuksen kotona.
Lokakuun viimeisiä päiviä eletään. Tänään paisteli aurinko, mittari näyttää miinus nollaa ja nurmikossa kimaltavat lumitähdet. Toinen antoi viimein periksi, ja vei auton talvirenkaineen huoltamolle. Mielessä on pyhäinpäivän perinteinen haudalla käynti matkan päässä, siksi nyt. Ei ollut huoltamossa ruuhkaa, kiireisimmät olivat jonotelleet viime viikolla.
Otin vaatehuoneesta talvisempia ulkovaatteita
eteisen kaappiin. Mustarastas kävi pihassa tarkistamassa, onko syötävää. Eilen
lennähti kokonainen tiaisparvi ilmoittautumaan: olemme tulleet metsästä. Onkohan
niillä jo mielessä lintulaudan antimet. Meillä talviruokinta alkaa kyllä vasta
lumen ja pakkasten tultua. Oravat bilettävät tammenterhoilla, ja niitähän
riittää.
Kynttilöiden ja takkatulien aika alkaa. Löysin
marketista kauniin kimpun syyskukkia, joiden seurassa oli hienona kontrastina tumma
rautalehtioksa. Kuin elämässä, joka sykkii värejä surun tummaa taustaa vasten.
Joo, no kello on tipan vaille puoliyön tätä perjantaita ja tässäpä vain äherrän. Viimeinen Vain elämää -lähetys sammui äsken elisalta, jäivät bilettämään ja sitten syöksyivät järveen vaatteineen päivineen. Porukalla on ollut ikimuistoinen kesäleiri. Tämä ohjelma on eräs niistä muutamista, jotka katson yksin. Onneksi semmoisiakin on, jotka katsomme yhdessä – siis muitakin kuin puoli yhdeksän uutiset ja A-studio. Toinen seuraa ajoittain BBC-news, vallankin näinä brexit-kiiman aikoina. Minä saan näppylöitä aiheesta jo omien uutisten tilannetiedotuksista ja ajankohtaisohjelmien käännellessä illasta toiseen sitä samaa kiveä. Tuosta ei farssi parane, jos minulta kysytään. Muuten tästä päivästä ei ole kummempaa kerrottavaa kuin, että käytiin tavanomainen viikonloppuruuan ostoskeikka ja sitä ennen Toinen kärräsi kymmenen säkillistä vaahtera-, koivun- ja tammenlehtiä naapurikaupungin jäteasemalle. Maksoi kympin siitä, näin kertoi. Näillä hetkillä päivä vaihtuu lauantaiksi, jolla on taasen ihan omat kuvionsa. Hyvää yötä sille, ken valvoo.
Olemme muutamankin viime vuoden seurailleet
tiiviisti kotikaupunkimme asuntomarkkinoita. Mielessä on muutto pientaloalueelta
keskustaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Olemme viihtyneet rauhallisen
puistometsän tuntumassa sijaitsevassa kaupunginosassa neljäkymmentä vuotta.
Kotia on pidetty ajan tasalla, remontoitu pitkin matkaa, ja kaikki on niin kuin
on haluttu olevan. Jokainen pihatyöpäivä ja talvinen lumipyry muistuttaa aina
vain tylymmin, ettemme ole enää niin vetreitä kuin ennen.
Mitä keskustakodilta toivoisimme? Uudet mammuttikerrostalot, joita keskustaan on parin vuoden sisällä noussut puolen tusinaa, eivät kiinnosta. Eivät myöskään vanhemmat 20-kerroksiset tornit. Niinpä jäljelle jää muutamia alueita ydinkeskustan liepeiltä, joissa kerrostalot eivät ole valtavia. Vanhempien talojen ympärillä on myös vanhoja puita ja istutuksia. Sitä tietysti toivoo, että asunnot on pidetty kohtuullisessa kunnossa ja ajan tasalla. Ikkuna- ja parvekenäkymät ovat tärkeitä ainakin minulle, joka kirjoittelen paljon ikkunan ääressä. Neljättä kerrosta ylemmäksikään en tahtoisi asettua.
Viime sunnuntaina osuimme näytölle kolmikerroksisen ja yksirappuisen pientalon ylimmän kerroksen osakehuoneistoon. Siinä oli asunnon levyinen parveke ja siitä näkymä alarinteeseen, jossa hehkuivat syysasuiset vaahterat, koivut ja haavat. Makuuhuoneen ikkunan alla yläpihalla oli omenapuu. Huoneissa oli korkeutta ja valoa. Olin aivan hurmaantunut! Oli todella vaikea perääntyä unelmakodin ostoaikeista, kun yhteys isännöitsijään tuotti tiedon, että kuuden talon yhtymän suihku-ja saunatilojen remonteista oli jo päätetty (ei se niinkään), mutta koko taloyhtiön putkiremontti oli tulossa.
Kaikkeahan ei voi saada, mistä unelmoi. En silti
haluaisi uskoa, että toiveemme olisivat ylimitoitettuja. Tähän mennessä olemme
olleet kuutta asuntoa katsomassa. Tämä viimeinen olisi monin osin ollut ihan
unelmakoti, joten pettymys karvastelee. Ja etsintä jatkuu.
Meillä on näinä aikoina synttäriruuhkaa. Syksyn lapsia ovat Esikoisemme ja hänen esikoisensa, Syksyn Ritari. Pojantyttärissämme on sekä Syysprinsessa, Kuopuksen Pikkufriidu että Kevätprinsessa, Esikoisen Murunen. Toisen siskon synttärit ajoittuvat myös lokakuulle. Posti kuljetteli korttia Pohjois-Karjalaan kolme päivää. Tänään Toinen ajeli Tätinsä luo termarikahvit ja unelmakääretorttu messissä. Tädin vuosimittariin rapsahtaa pian 96.
Viime lauantaina juhlistettiin Pikkufriidun
yksivuotissynttäreitä. Läsnä olivat molempien sukujen isovanhemmat, kummiperhe,
setä ja serkut sekä eno puolison kera. Oli hurmaavaa seurata päivänsankarin
hämmästyneitä ilmeitä, kun koko porukka kajautti Paljon onnea vaan, Mummi ja
Nonno lauloivat ihan oman spesiaalilaulunsa ja Mummeli ja Vaari, setä ja serkut
Onnenkyyhkyn. Kynttilän puhallukseen saatiin apua kummiperheen isommilta
lapsilta, joilla oli jo toimituksesta kokemusta. Kyllä kakku ja kaikki herkut
maistuivat juhlaväelle eikä Pikkufriidu tainnut edes huomata saaneensa vain
sitä terveellisempää kakkua, jossa ei ollut kynttilää. Päivän kohokohtia olivat
tutustuminen paketeista ilmaantuviin jännittäviin uusiin leluihin ja sylistä
syliin -kierrokset.
Kuopus sai Nallen luultavasti yksivuotissynttäriensä aikaan. Oh, siitäpä on hyvinkin jo nelisenkymmentä vuotta. Huomasin Nallen kurkkivan sohvan takaa, kun olimme Pikkufriidun luona mummon- ja vaarintöissä. Nalletkin ikääntyvät. Tämä valitti toista silmäänsä, joka oli irtoamaisillaan. Otin silmän talteen ja koska lähempi tarkastelu osoitti, että muutakin kohennusta tarvittaisiin, päätin viedä Nallen lääkäriin.
Kuopus laittoi illalla hätäisen kysymyksen: onkohan Nallen silmä tallessa. Pikkufriidu saattaisi löytää sen ja kenties nielaistakin. Rauhoittelin, että tallessa on silmä, ja Nallellekin on lääkäriaika jo varattu.
Kun Nalle pääsi entiseen kotiinsa odottelemaan lääkärintarkastusta, se innostui kertomaan mietteitään. Jossain vaiheessa oli vaikeaa, hän tunnusti, Kuopus kävi nyrkkeilyotteluita ja harjoitteli karateheittoja hänen kanssaan ja Nalle oli pienikokoisena vähän alakynnessä. Nalle odotteli tyytyväisenä kotona, kun Kuopus oli intissä suorittamassa kansalaisvelvollisuuttaan. Vuosien varrella hän kulki Kuopuksen mukana monet muutot, ei ihme, että vähän oli kunto siinä kärsinyt. Muistelimme muuttoketjua kaveriporukan kimppakämpästä opiskelijaboksiin, tyttöystävän kanssa yhteen kerrostalokolmioon. Mutta missä hän olikaan ne vuodet, jotka Kuopus ja Tyttöystävä tekivät töitä ulkomailla? Nalle ei halunnut muistella sitä aikaa. Epäilen, että hän oli nukkunut enimmäkseen talviunta kotimaassa tavaroiden mukana varastossa.
Lääkärikäynnillä Nallen silmä saatiin ommeltua paikoilleen, harventunutta hammaskalustoa kohenneltiin, rispaantuneet ompeleet korjattiin housuista. Kyselin, haluaisiko Nalle vielä kylpyläreissun, mutta hän oli sitä mieltä, että näillä mennään.
Kun ikäiseni ihminen menee ensimmäistä kertaa
elämässään lakiasiaintoimistoon, hän tajuaa sen uudeksi kokemukseksi. Tavallaan
käynti ei paljonkaan eroa muista virastoissa tai pankissa käymisistä. Asioissaan
harvoin tietää miten monimutkaisia lain kiemurat ja pykälien tulkinnat missäkin
asiassa ovat, siksi voi tarvita asiantuntijaa. Olimme käynnillä yksissä tuumin
Toisen kanssa eikä asioihin liittynyt mitään dramatiikkaa.
Näissä merkeissä pojat olivat eilen täällä perheneuvottelussa. Puhuttiin mitä tarkoittaa puolisoiden keskinäinen testamentti ja miksi sellainen on hyvä olla olemassa aviopuolisoidenkin kesken. Sovittiin edunvalvonta-asioista siltä varalta, että sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi. Keskustelu sivusi myös hoitotahtoamme ja hautaustoiveitamme, jotka eivät ole lakiasioiden nipussa, mutta joka tapauksessa tulevat lähiomaisina poikien eteen joskus. Tunneasioitakin jaettiin. Keskinäinen luottamus väreili välillämme, ja se tuntui hyvältä.
Fil.tri, pianisti ja kirjoittajakouluttaja
Johanna Hasu kirjoittaa herkkää, ymmärrettävää runoa kauneudesta, kasvamisesta
ja rakkaudesta. – Ihastuin näihin
helposti samaistuttaviin, yksinkertaisiin ajatuksiin elämästä. Runokirja on
myös kuvitettu hienoin mustavalkoisin valokuvin.
”Se katsoi minua vakavin silmin / lempeästi /
enkä enää jaksanut piiloutua // Sen pinnalla väreilivät päivät / pinnan alla
kaartuivat kadotetut ajat / pyörteinä kulkivat eiliset / ja pohjassa / piilossa nukkui se, mitä en halunnut muistaa // Katsoin virtaa / ja
se katsoi takaisin lempein silmin // ja niin laskin lähtemään / eiliset päivät
/ kadotetut muistot / kaiken sen, mitä en halunnut muistaa // vapaaksi /
kulkemaan virran mukana”
(Rannalla)
*
Katja Seutu
Jäätyväinen WSOY 2019
Helsinkiläinen kirjallisuustutkija Katja Seutu
(s. 1973) on julkaissut kolmannen runokokoelmansa nimellä Jäätyväinen. ”Mitä
planeetallemme juuri nyt tapahtuu, kauhun ja uhkakuvien näkymiä,
mahdollisuuksia toivoon”. – Todella
hienoa, vaikuttavaa runoutta tärkeästä, nykyhetkeä ja tulevaisuuttamme koskevia
näkyjä. Tämä runoilija on minulle löytö!
”Ihmisen lapsi on hauras // jäätähti, joka
sulaa lasiin / pimeys, joka ensin ympäröi ja sitten peittää / yritys, joka jää
yritykseksi // lapsi menee rikki, poikanen menee rikki, taimi / menee, metsä
ilmakehä menee”
”Yöllä havahdun kauhuun / olemme ylittäneet /
rajan, // kaukana täältä / kääntyy katse / pois meistä.”
”Vanha japanilainen / kirjoitti hibiskuksesta,
/ se valaisee tihkusateen / ja sumupilven lävitse. / Lähden etsimään sitä.”
*
Romaanit
Miki Liukkonen Hiljaisuuden mestari WSOY 2019
Kirjailijaa (s. 1989) ja uusinta romaania (onko
tuo romaani ollenkaan?) on buustattu vähän joka mediassa. Liukkonen kirjoittaa
oikeastaan ryöppyävää tajunnanvirtaa toisiinsa löyhästi tai ei ollenkaan
liittyvien ihmisten humalaisia, huumehöyryisiä tai muuten vain sekopäisiä
ajatusvirtoja. Mitä sanoinkaan hänen aiemmasta kirjastaan 2014? – Kirjailija
on julkaissut aiemmin runoja, voittanut J.H. Erkon palkinnonkin. Miten häneltä
käy proosa? No, kyllähän se Liukkoselta käy. Tarinan kieputus onnistuu
siihen malliin, että lukija pysyy hyvin hereillä kaikki neljä ja puoli sataa
tiheäpränttistä sivua. Outoja henkilöitä riittää outoihin yhteyksiin ajautumaan
ja saamaan aikaan outoja juttuja.Ei huono,
sanoisi itsekin outo kriitikkopersoona. Tavislukijatar pyörittelee silmiään,
mutta raahautuu messissä. – Ja tästä
teoksesta voisi nyt 2019 sanoa melko lailla samoin, paitsi, että olin jo
keskeyttänyt lukemisen, mutta pinnistelin loppuun luettuani kriitikoiden kehuja.
Voi tietysti sanoa vaikka, että tässäpä nykypolven nuori kirjailija näyttää
missä kompostissa kirjallisuus nykyään syväkyntää.
*
Heidi Jaatinen Koski
Gummerus 2018
Jaatisen uusimman romaanin kanssa sai
painiakin oikein tosissaan. Kuusi ja puolisataa sivua paksussa järkäleessä on
lukijalla pitelemistä. Sukutarina soutelee kirjailijatyttären isän
kuolinvuoteelta sukupolvien taakse viime vuosisadan alkumetreille
vallankumouksen nousuun. Kirjailija kasvattaa suvun tarinaa fiktiivisin
tapahtumin ja henkilöin. Romaani on muistomerkki sisällissodan ajalle, joka
repi kyliä ja taloja ja niiden asukkaita kahtia. Samalla se on myös kunnianosoitus
ja rakkaudentunnustus isälle, jota kirjailija saattaa viimeiselle
matkalleen. – Jaatisen kieli on
värikästä, ilmaisuvoimaa ja vivahteita riittää. Koska romaanin luvut ovat
lyhyitä, tyhjä tila kasvattaa sivumäärää ja tekee kirjasta painavan. Myös
tarina itsessään on painavaa tekstiä. Karsiminen olisi saattanut parantaa
luettavuutta. Suosittelen erityisesti historiallisista käänteistä
kiinnostuneille ja sukusaagojen ystäville. Laaturomaani joka tapauksessa.
*
Meri Kuusisto
Vuosi tavaratalossa Otava 2018
Kirjailija on 1985 syntynyt helsinkiläinen
valtiotieteen maisteri, jonka kolmas romaani tässä on kyseessä. Kirjailija
lienee siis tyylinsä jo löytänyt. Tarinan keskushenkilö on nuorehko mies,
Franz, joka on joutunut jättämään autokoulun opettajan toimensa epäiltynä
sopimattomasta suhteesta oppilaaseensa. Franz hakeutuu myyjäharjoittelijaksi
kaupungin komeimpaan tavarataloon. Romaani etenee kuukausi kuukaudelta
syyskuusta elokuuhun, ja samalla etenee Franzin ura, ja menneet haavat
paranevat hiljalleen. – Kuusisto
kertojana on tasainen. Räväköitä juonenkäänteitä ei ole, värittömän miehen
elämä junnaa päivästä toiseen, osastolta toiseen, kunnes kaikkien tavaratalon
osastojen myyntiartikkelit ovat hallussa. Oikeastaan mielenkiintoisin on
tavaratalo, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä ja reagoivan henkilökuntansa
edesottamuksiin. Hyvä kirja unenpään löytämiseen!