Sumuinen aamu. On rauhallista, toimekkaat ovat pörisseet töihinsä, lapsukaiset tallustaneet kouluunsa. Meillä, jotka olemme elämän luppovaiheessa, on aikaa ihmetellä ikkunan ääressä kotikadun koivuissa pyrähtelevää valtavaa pikkulintujen parvea. Toisen puolen ikkunoista näkyy naapurin äiti parivuotiaine kaksosineen, jotka rattaista päästyään rynnistävät riemukkaasti pihan ainoaa kuralätäkköä kohti.

Jo lauantai-iltana lyhtyihin sytytetyt kynttilät ovat yöllä palaneet loppuun. Olen toipumassa viime viikkoisesta ohjelman runsaudesta. Flunssaoireet muistuttivat: liika on liikaa. Siunattu sunnuntai, lepopäivä. Sai vain olla.

Kaikkeahan on koko ajan tarjolla, mihin ei tarvitse osallistua. Pitää vain kuunnella sisäisiä signaalejaan: onko tämä minulle hyväksi; missä taas voisin olla iloksi ja avuksi, jos jaksan.

…hän saapuu elämänsä matkan päätepysäkille. Matkakumppani, jos sellainen on, hätkähtää hereille: nytkö jo? Kuolema yllättää läheiset jollakin tasolla, vaikka saattopolkua olisi jo pitkään käyty. Lopullisen erkaantumisen hetki tuo tullessaan pyörteen, jossa on kaikenlaista käytännöllistä järjesteltävää. Ne pitäisi jaksaa hoitaa samalla kun menettämisen kipu sattuu, ja surun nostamat monenlaiset tunteet vaativat tilaa.

…hänellä on kaikki hyvin. Poistuessaan ruumiistaan ihminen jättää paitsi henkensä kodin myös vajavuudet, sairaudet, kärsimyksen, pettymykset ja elämään väsymisensä. Hänen henkensä ja sielunsa vapautuu. Sureva suree itseään, menetystään, yhteisen elämän päättymistä. Suru on parhaimmillaan pitkä, parantava matka muistoihin ja niiden kanssa kohti kiitollisuutta.

…hänet haudataan. Hautauskulttuuri näyttää vuosikymmenien saatossa muuttuneen. Perinteiset yhteisölliset hautajaiset alkavat jäädä kaupungistumisen ja kirkollisen kulttuurin hiljaisen murentumisen myötä historiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleet haudataan juhlallisuuksin ja sankoin saattojoukoin, muuten yhä useammin lähiomaisten ja valikoituneen ystäväpiirin kesken. Maaseudulla tapahtuu samansuuntainen kehitys, hitaammin vain. Eläessään ihminen on saattanut esittää kuolemaan liittyvät toiveensa, joita pyritään noudattamaan. Myös lähiomaisten voimavarat vaikuttavat.

…häntä muistellessa on hyvä antaa itkulle, kaipaukselle ja kiitollisuudelle tilaa. Suru ei ole sairaus, mutta siihen voi sairastua. Ristiriitaisten muistojen ja tunteiden torjunta voi sitoa surevan katkeruuteen, joka kuluttaa elämänilon ja toipumisen voimat. Jokainen tulee ajallaan elämänsä matkan päätepysäkille. Siihen valmistautuminen on viisautta. 

***näitä mietin palattuani ystäväni puolison hautajaisista.

Viikko on pitkällä eikä blogipäiväkirjaan ole ehtinyt juuri vilkaistakaan. Elämää se vain on, että joskus isot ja tärkeät asiat rynkkyyntyvät samalle viikolle. Loppuviikolla jo taatusti muistaa, ettei kärry enää kulje samaa vauhtia kuin vuosikymmen sitten. Viimeksi eilen likipitäen raahauduin Kaupunkiin kuuntelemaan Helena Petäistön vauhdikasta, sisällökästä ja huumoria kuplivaa esitelmää teemalla EU:ssa kuohuu. Mahtava juttu, että en missannut tätä! Siinä oli apuna Leidiporukan yhteinen sopimus: siellä tavataan. Ja muistoksi vielä tuli mukaan kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa tekijän nimellä signeerattuna.

Tänään olisi pitänyt olla kuoron harjoituksissa. Ihmisen itsesäätelyjärjestelmä onneksi toimii! Illalla jo nielu kärhämöi ja korvallista tuikki inha kipu. Päätin jättää laulamiset väliin ja siirryin itsehoitomoodiin: lämmintä mehua, panadolia ja tyyny korvallista vasten lukemista ja uinailua vuoron perään. Nyt tuntuu jo paremmalta. Ehkä jaksan huomisen ohjelman, joka on siinä määrin ainutkertainen, ettei sitä voi ohittaa.  

Esikoisen perhekvartetti, Kuopuksen perhetrio – ja meidän kahden elämän hioma duo oli kokoontunut isänpäivän perinneaterialle sateisen sunnuntain hämärtyvässä iltapäivässä. Valmisteluissa oli meikäläisiltä hurahtanut tunti jos toinenkin, kas, kun tuttukaan puuha ei käy enää niin rapsakasti kuin muinoin. Pöytä oli venytetty pitkäksi, katettu kahdeksalle ja Pikkufriidun prinsessakippo vielä erikseen. Pilttipurkki oli varmuudeksi mukana, jos ei perinneruoka yksivuotiaalle maistuisi. Ainakin kukkakaaligratiini kelpasi hyvinkin.

Isänpäivä on hyvä syy kokoontua perheen kesken. ’Isot tytöt’ olivat oman isänsä tapaamisen ajoittaneet ennen tai jälkeen, joten yhdessäolo ei ollut keneltäkään pois. Viime vuoden isänpäivä oli meillä ensimmäinen, jolloin perheaterialla oli koolla kolme isää. Tuntuu tosi hyvältä, että perhe elää; täydentyy ja kasvaa. Pöydässä kuultiin kauniita sanoja isänä olemisesta ja perheen merkityksestä.  

Rip ja ensi kertaa mukana ollut Isoista tytöistä olivat yhdessä laatineet ISIlle omistetun yllärikakun, joka oli paitsi komea myös erinomaisen hyvän makuinen. Taisi maistua Pikkufriidullekin. Saimme kuulla Murun vauhdikkaana viuluesityksenä Vivaldia, jota Pikkufriidu pyrki säestämään pianolla, eikä voinut ymmärtää, miksi isi ei ollut ideasta samaa mieltä.  

Runot

Metsän kuiske            Kauneimmat luontorunot, koonnut Turkka Hautala                           Gummerus 2019

Nostalgiaopus, josta löytyy tuttuja ja vieraampia kauniita luontorunoja.  – Näissä runoissa ei ole lukijalla ymmärrysvaikeuksia. Kuin menneen maailman sävyistä tasaista runovirtaa soutelisi hiljakseen.

*

Proosa

Pajtim Statovci       Tiranan sydän  Otava Seven 2016

Kirjailija (s.1990 Kosovossa) on tullut tietoisuuteen ensimmäisen, palkitun romaaninsa Kissani Jugoslavia (2014) ansiosta. Kansallisuudeltaan albaani kirjailija on asunut Suomessa kaksivuotiaasta ja kirjoittaa suomeksi. Statovci on opiskellut kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja valmistunut filosofian maisteriksi. Kirjailijalla on vahva ja hienovireinen kyky kuvata kansallisia ja kulttuurisia eroja erityisten ihmiskohtaloiden, tarinoiden ja tapahtumien kautta. Uusin, elokuussa 2019 julkaistu romaani Bolla on jo ehtinyt saada runsaasti ylistystä.  – Olen ihan mykistynyt tekstin tarinoiden vahvoista väreistä ja henkilöiden kohtalonkäänteistä. Statovci on ehdottomasti poikkeuksellisen lahjakas kirjailija, jonka julkaisut ovat merkkitapauksia. Miten rohkeasti hän avaakaan toiseen kulttuuriin syntyneiden ja kasvaneiden, omassa ruumiissaan eksyksissä olevien ihmisten kokemuksia ja selviytymistä, kun he hakevat paikkaansa maailmassa.

*

Peter Hoeg   Sinun silmiesi kautta   suom. Sanna Manninen   Tammi (KK) 2019

Tanskalainen nykykirjailija jäi mieleen 1993 suomennetusta ja palkitusta romaanistaan Lumen taju. – Sinun silmiesi kautta on Hoegin yhdeksäs romaani. Koko tuotanto on suomennettu. Tammen keltaiseen kirjastoon kuuluminen on sinänsä jo laatutavaran tae. Romaani kytkeytyy kolmen lapsen erityiseen ystävyyteen ja kykyyn tiedostaa yhdessä menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuutta.  – Romaanihenkilöiden neuropsykologiset kokemukset on kuvattu hienovaraisesti niin, että logiikka toimii ja uskottavuus säilyy. Hoeg on kyllä mestari kehittelemään erikoisia tarinoita. Romaani suorastaan vangitsee lukijan Peterin, Simonin ja Lisan tietoisuuden taikapiiriin.

*

Heidi Jaatinen   Jono   Gummerus 2011

Heidi Jaatisen uusimman romaanin innoittamana tempaisin kirjaston hyllyltä yhden hänen edellisistään. Jono on tarina seksinälkäisistä miehistä, jotka kirjailija fantisoi ovensa taakse. Jono kasvaa päivä päivältä ja alkaa lopulta elää omaa elämäänsä.  – Jos tämä romaani ei ole omalaatuista huumoria, se on kyllä kirjailijalta melkein floppi. Laadukasta tekstiä, josta Jaatista uusimmassa romaanissa kehuin, ei näy missään eikä tarinan aihe ja juonen kehittely osoita erityistä hengen lentoa tekijältä. Maistui väkisin väännetyltä välityöltä.

*

Patrick Modiano                       Uinuvia muistoja                      suom. Lotta Toivanen                           WSOY 2019 (2017)

Nobel-palkitun (2014) kirjailijan sofistikoituja muistoja Pariisista pitkän elämän varrelta.  – Miellyttävää, hiljaista tekstiä, joka synnyttää lukijassa kaipuuta Pariisiin ja toiseen aikaan.

                           ”Muistoihinne sekoittuu kuvia niistä poluista, joille te olette kääntyneet ja joista ette enää tiedä, minkä tienoon läpi ne kulkivat.”

*

Riikka Ala-Harja           En Saab            Otava 2019

Kustantaja on nimennyt Ala-Harjan kahdeksannen julkaisun maantieromaaniksi, mitä se epäilemättä onkin. Niukasti dialogia ja runsaasti päähenkilön ajatuksen juoksua ja poukkoilua tunnelmasta toiseen. Kaksi vannoutunut saabistia löytää auton varaosien merkeissä toisensa ja tunnustelee suhteen mahdollisuutta yhteisellä matkalla Keski-Suomesta etelään.   – Taitavasti kirjoitettua, mutta anniltaan heppoiselta tuntuvaa tekstiä. Kuvatun laistakin toki elämän kirjoon mahtuu. 

*

Laura Lindstedt    Ystäväni Natalia             Teos 2019

2015 Finlandia-palkinnon voittaja on murtautunut tavanomaisten kirjailijoiden joukosta omaperäisillä aihevalinnoillaan. Uusin romaani on terapiamaailmasta. Kirjailija valottaa toisaalta erikoislaatuisen nuoren naisasiakkaan seksuaalisia ongelmia taustoineen ja uudentyyppistä terapiamuotoa kokeilevan terapeutin maailmoja. Aiheeseen on perehdytty ihan kunnioitettavasti alan termistöä myöten, mutta analyyttisten johtopäätösten osalta teos jää kevyehköksi.   – Kiinnostava ja haastava aihe, naisen seksuaalisuus, sai kahlaamaan tiiviisti pohtivan romaanin, vaikka lukukokemus ei helppo ollutkaan. Piirrokset ja käsinkirjoitetut osiot tuntuivat minusta kyllä vain huomionhakuisuudelta, tarina olisi kantanut sellaisenaankin.

***

Yö on nielaissut lumen, sade
hiipinyt maisemaan. Se sanoo: saat olla aloillasi,
surra rauhassa, jos suret,
katsella liekin läpi kaukaisiin muistoihisi.
Elämä on tässä tänään, sykkii, sirkuttaa, tepastelee
lapsen epävarmoin askelin
huomista kohti.

Kun syksy ehtii marraskuulle, alkaa mieleen hiipiä tuttu alakulo. Parhaimmillaan marraskuu on puiden viimeiset lehdet ja ensi lumi, huurteiset ruusunmarjat pensaassa kirkkaana pakkasaamuna. Marraskuu on metsäpolun kanervat kantamassa urheasti kukkiaan säistä riippumatta. Ikävimmillään marraskuu on tarpomista paksun pilvipeiton alla hämäräkyyryä kohti satunnaisia valonpilkahduksia.

Nyt on kynttilöiden ja takkatulien aika. Tänään sytytän kynttilän ovilyhtyyn ja haen pihavajasta takkapuita. Huomenna menemme kynttilöinemme hautausmaalle. Marraskuussa on oikea aika myös koota perhe isänpäivän perinnelounaalle Vaarilaan ja tavata vielä ennen adventtia Sunday roastilla perienglantilaiseen tyyliin Kuopuksen kotona.

Lokakuun viimeisiä päiviä eletään. Tänään paisteli aurinko, mittari näyttää miinus nollaa ja nurmikossa kimaltavat lumitähdet. Toinen antoi viimein periksi, ja vei auton talvirenkaineen huoltamolle. Mielessä on pyhäinpäivän perinteinen haudalla käynti matkan päässä, siksi nyt. Ei ollut huoltamossa ruuhkaa, kiireisimmät olivat jonotelleet viime viikolla.

Otin vaatehuoneesta talvisempia ulkovaatteita eteisen kaappiin. Mustarastas kävi pihassa tarkistamassa, onko syötävää. Eilen lennähti kokonainen tiaisparvi ilmoittautumaan: olemme tulleet metsästä. Onkohan niillä jo mielessä lintulaudan antimet. Meillä talviruokinta alkaa kyllä vasta lumen ja pakkasten tultua. Oravat bilettävät tammenterhoilla, ja niitähän riittää.

Kynttilöiden ja takkatulien aika alkaa. Löysin marketista kauniin kimpun syyskukkia, joiden seurassa oli hienona kontrastina tumma rautalehtioksa. Kuin elämässä, joka sykkii värejä surun tummaa taustaa vasten.   

Joo, no kello on tipan vaille puoliyön tätä perjantaita ja tässäpä vain äherrän. Viimeinen Vain elämää -lähetys sammui äsken elisalta, jäivät bilettämään ja sitten syöksyivät järveen vaatteineen päivineen. Porukalla on ollut ikimuistoinen kesäleiri. Tämä ohjelma on eräs niistä muutamista, jotka katson yksin. Onneksi semmoisiakin on, jotka katsomme yhdessä – siis muitakin kuin puoli yhdeksän uutiset ja A-studio. Toinen seuraa ajoittain BBC-news, vallankin näinä brexit-kiiman aikoina. Minä saan näppylöitä aiheesta jo omien uutisten tilannetiedotuksista ja ajankohtaisohjelmien käännellessä illasta toiseen sitä samaa kiveä. Tuosta ei farssi parane, jos minulta kysytään.
Muuten tästä päivästä ei ole kummempaa kerrottavaa kuin, että käytiin tavanomainen viikonloppuruuan ostoskeikka ja sitä ennen Toinen kärräsi kymmenen säkillistä vaahtera-, koivun- ja tammenlehtiä naapurikaupungin jäteasemalle. Maksoi kympin siitä, näin kertoi.
Näillä hetkillä päivä vaihtuu lauantaiksi, jolla on taasen ihan omat kuvionsa. Hyvää yötä sille, ken valvoo.

jos ei lehti
irtoaisikaan ei puulla
olisi mahdollisuutta
uusia pukuaan

eikö se ole nimenomaan
uuden silmun aihe
joka työntää tieltään
vanhan lehden?

miten kaunista maassa
joka kukkii irronneita lehtiä
miten kaunista tuulen leikki
kauniita pelkät puut…

*Runoni on lokakuulta 2001, edesmenneen ystävän kanssa käydyn meilikirjeenvaihdon muistiinpanoista.