Aattoiltana kaikki Stadin vappuilijat tungeksivat tällä kertaa Kansalaistorilla, nääs Manta ei ollut tavattavissa, ei oikein kunnossakaan. Ikä se painaa jo hänelläkin. Pissismummo ja Toinen eivät enää ole vappuiluiässä eikä -kunnossa, mutta provinssikaupunkinsa senioriruokalan vappubrunssilla kävivät he syömässä ja nautiskelivat kotoisasti illemmalla jalallisesta maljasta maan parasta simaa sekä rouskuttelivat tippaleipää.

Vappuiloksi ritariteiniltä rävähti mummon luuriin Ressu-gif, joka ilahdutti vaariakin. Vapunpäivän syömätarjonta näillä main todettiin lähes olemattomaksi, joten omasta jääkaapista löytynyt annos ’välimeren kyljyksiä’ ja itse tehty salaattiannos sai kelvata lounaaksi. Ilmapallojen puhkuminen ja serpentiinien levittely mukailoksi unohtui. Missä lie lakitkin. Vappuiloksi riitti kevään merkit pihassa ja metsäpoluilla.

Tonu Onnepalu   Loputtomuus   suom. Jouko Väisänen   Kirjokansi 2023

1962 Tallinnassa syntynyt virolainen kirjailija on alun perin opiskellut biologiaa ja ekologiaa ja toiminut opettajana. Julkaistuaan ensimmäisen runokokoelmansa 1985 hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi ja on julkaissut yhdeksän runoteosta sekä yksitoista romaania, esseekokoelman ja kääntänyt runsaasti ranskankielistä kirjallisuutta. Kaikki romaanit on käännetty suomeksi. Loputtomuus on elämää saaressa, jonka maisema ja sen herättämien ajatusten virta on loputon.   – Viehätyin tästä saarikuvauksesta, josta ilman muuta tuli mieleen Hiidenmaa ja Saarenmaa, joissa olen käynytkin. Teksti on kaikessa koruttomuudessaan ja eleettömyydessään hiljaisuudesta viehättyneelle ihmiselle aarreaitta! Viipyilevä teksti ei aukene kiireiselle ihmiselle. Pidin kirjasta ja aion etsiä lisää kirjailijan tekstiä kirjastostamme.    

*

Laura Lindstedt   Sakset   Teos 2007 (3.p.)

Kirjailija ja kirjallisuustutkija L.L. on syntynyt 1976 Kajaanissa. Sakset on alaotsikoitu triptyykiksi ja herätti runsaasti huomiota kirjallisissa piireissä. Myöhemmistä teoksista Oneiron, 2015, sai Finlandia-palkinnon ja Toisinkoinen-palkinnon. Kolmas romaani Ystäväni Natalia, 2019. Lindstedtin tyyli on täysin omintakeinen ja aiheet erikoisia.   – Jo Oneironin luettuani tajusin, että kyseessä on erikoinen persoona, joka ei ole luokiteltavissa oikein mihinkään lajityyppiin. Sakset kertoo lapsettoman naisen adoptioprosessista ja yrityksistä kommunikoida kiinalaisen tyttären kanssa. Triptyykki sisältää myös välähdyksiä päähenkilönaisen omasta historiasta. Sometiedoista päätellen kirjailijan elämän todellisuus on liian kaukana omastani, että voisin edes yrittää ymmärtää mihin hän teoksillaan pyrkii. Epäilemättä hänellä on seuraajansa ja arvostajansa kirjallisissa piireissä.

*

Eeva Joenpelto   Neito kulkee vetten päällä   WSOY 1955

Sain ystäväsieluiselta ihmiseltä miellyttävän pinon viime vuosisadan kotimaista laatukirjallisuutta, osin jo kertaalleen luettuakin. Monet Joenpellon romaaneista sijoittuvat aikansa historiaan, kuvaten menneen elämänmuodon ihmisiä selluloosanhajuisella tehdaspaikkakunnalla, jossa ihmisen arvo laskettiin asuinseudullaan omistuksen, menestyksen ja sivistyneisyyden mukaan. Romaanin keskiössä ovat vahvat naiset – kukin omintakeisella tavallaan vahva – jotka erottuvat yksilöinä yhteisössään: Alma Virtanen ja tyttärensä Helmi sekä Puntin talon vanha emäntä. Joenpelto kuljettaa naisten elämän kahta ajanjaksoa rinnakkain niin, että vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu Alman nuoruutta keski-ikää ja vanhenemista, Helmin kova lapsuus aikuistumisen myötä hahmottuva itsellisyys ja Puntin emännän ankaruudesta lientyvä vanhuus.  – Kirjailijan esikoisteoksen verevää ja  vahvaa kerrontaa on ilo lukea! Joskus joku romaani tekee erityisen vaikutuksen siksikin, että lukemisen ajankohta osuu erityisen merkittävään ajankohtaan lukijan omassa historiassa. Näin kävi tässä minulle. Pohtiessani sukupolvijatkumoa ja toistuvia kuvioita omassa, lastemme ja lastenlasten elämässä, romaani tuntui avaavan uudella tavalla vanhempieni nuoruusajan elämänmenoa ennen sotien aikaa. Syvällä käyvien oivallusten lähteillä tein tätä lukumatkaa!

*

Eeva Joenpelto   Syyskesä   WSOY 1960

Yritän lukea saamaani kirjapinoa julkaisujärjestyksessä. Syyskesä kertoo sisarusten väleistä ja aikuisten tyttärien suhtautumisesta vanhan isänsä aikeisiin naida piikansa, kokematon nuori maalaistyttö. Vähitellen tarina aukeaa menneeseen aikaan, jossa nuoremman sisaren puoliso seurustelee vanhemman sisaren kanssa. Mitä heille tapahtui – ja mitä tapahtuu nyt, kun mies rakastuu uudelleen nuoruutensa rakkauteen.  – Tarinan kuvio sinänsä on mielenkiintoinen, mutta jollakin tavalla kerronta ei ole niin vaikuttavaa ja keskittynyttä kuin esikoisromaanissa. Silti voi sanoa, että teos teokselta rakentuu osaava ja ilmaisussaan omintakeinen kirjailijapersoona.    

*

Eeva Joenpelto   Sataa suolaista vettä   WSOY 1978 (3.p.)

Tässä romaanissa eletään viime vuosisadan alkupuolta ja työväenliikkeen itsetietoisuuden nousun vahvaa aikaa.  – Joenpellosta sukeutuu kirjailijana vahva eepikko, jonka henkilökuvaus oli erityisen vaikuttavaa. Lukijalla on vaikeuksia laskea kirjaa käsistään. Teksti välittää väkevästi sekä pienen paikkakunnan henkisen ahtauden että ajan arvostukset ja erityispiirteet. Kovan elämän jättämät ankarat jäljet sekä näkyvät että tuntuvat ihmisissä ja eläytyvässä lukijassa.

*

Eeva Joenpelto   Jottei varjos haalistu   WSOY 1986

Tämä romaani on todellisuuspohjainen, kirjailijan omien isovanhempien kohtaloista kehrätty tarina. Se tuntuu paitsi tekstissä, lukijassa myös syvinä tunteina. Ajan koko kuva ilmenee väkevänä taustalla ja antaa perspektiiviä myös kirjailijan itsensä henkilökuvaan. Kaiken kaikkiaan perheen, suvun ja asumisyhteisön merkitys on vahva jokaisessa Joenpellon romaanissa. Henkilöt liittyvät verevästi aikaansa ja paikkaansa eikä tarina hääly missään bittiavaruudessa.

***

Olemme eläneet hiljaista arkea, odotelleet kevättä. Tämä arkinen jakso on tarvittu olemustamme ravistelleen surun tasoittumiseen ja niin se on myös toiminut. Tähän pyhäiseen aamuun herätti auringon viesti: kevät on tulossa!

Olen kuunnellut sisintäni ja antanut itselleni luvan olla rauhassa. Huomasin keränneeni huolta läheisten ja tärkeiden ihmisten jaksamisesta. Oivallus syntyi unesta, jossa minulle kerrottiin, että olen raskaana. Suru on siittänyt huolta ja se painaa elämää.

On hyvä hellittää huolesta ja helliä vain. Kuten aikanaan sanoi ystäväsieluinen pastori vastaavassa tilanteessa: nyt on aika jättää läheisten ja kaukaisten murheet Jumalan haltuun ja antaa omalle surulle tilaa.

Se oli eilen. Oli sovittu, että haemme Esikoisen kotoaan, joka on sopivasti matkan varrella. Istumme hyvissä ajoin hänen pihallaan autossa ja odotamme. Hän porhaltaa pyörällä paikalle mailakotelo selässään. Kohta hän istuu jo soittimineen takapenkillä tukka kosteana, tummassa puvussa ja paidassa.
*
Kappeli on uudehko, valoisa, kaunis. Tädin yksinkertainen, vaaleanharmaalla pellavalla päällystetty arkku on valmiina alttarin edessä kukkineen. Päätyyn on asetettu veteraaniliiton havuseppele sinivalkoisin nauhoin. Käyn vielä sytyttämässä kynttilän kappelin Kristus Vapahtaja -ikonille. Toinen vei edellispäivänä pienen Kristus-ikonin tätinsä arkkuun sairaalan kappelissa.

Esikoinen soittaa pehmeästi ja hiljaa vanhaa sävelmää ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell’ uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.” Sitä kuulimme Tädin laulavan kotona, myös itsekseen. Pastori toimittaa siunauksen, johon kuuluu raamatun tekstejä, uskontunnustus ja Isä meidän rukous. Pieni saattojoukkomme yhtyy kanttorin mukana virteen: ”Siell’ kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene…”Arkulle piirtyy risti saatesanoin ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Puhdas hiekka kimaltaa himmeästi alttarin paratiisi-ikkunan valossa.

Sello ja urut kietovat väsyneen matkaajan toivomaansa lepoon Ave Marian sävelin. Kokoonnumme vielä arkun ääreen yhdessä, Toinen, hänen ainoa serkkunsa ja molemmat poikamme. Hiljaisuus täyttyy kiitollisuudesta, nousee kevyesti lentoon kuin alttarin lasimaalauksen lintu.
*
Muistoaterialla tuoksuvat Tädin kuvan vieressä ruusut, valkoiset ja punainen. Ruoka maistuu, muistelemme tähdenvälejä Tädin vaiheista. Pojilla on oma hauska muistonsa. ”Täti pelasi meidän kanssa aina Mökkiä, kun siihen tarvittiin vain kynä ja paperia.” Muistan sen – ja poikien pienet innokkaat kasvot. Pojat hankkiutuvat siitä töihinsä tahoilleen – ja me jäämme puhelemaan vielä hetkeksi kolmisin kaikesta. On hyvä ja lämmin, ehkä myös vähän hellä olo. Tädin kuva hymyilee.

Eilisiltainen M.O.T. oli taas suurten ikäluokkien kansalaisille isku palleaan. Hiiohoi, eipä meikäläisiä ole ainoastaan elossa olevina nykyään ihan liikaa, karu totuus on, ettei meidän kalmotkaan mahdu enää mihinkään systeemin kylmiöihin. Keväthän on vanhoille varsinkin kuolemisen ruuhka-aikaa.

Olipa kerran, joskus sotien jälkeen aika, jolloin vainajia kohdeltiin kunnioittavasti. Pidettiin kunnia-asiana, että mummot ja vaarit sekä kesken elämänsä kuolleetkin saatettiin haudan lepoon kohtuullisessa ajassa. Jos ehkä jouduttiin vainajaa pitämään aitassa tai kylmän saunan lauteilla ensimmäinen yö tai pari ennen kirkon ruumiskellariin kuljetusta, erityinen huoli pidettiin, ettei sinne mistään päässyt rottia ja hiiriä.

Näihin aikoihin kellareita ei taida enää ollakaan, kun pakastearkut ja kylmiöt on keksitty. Kalmoille rakennetaan tornikylmiöitä ja pakastekontteja, kun sairaaloiden kylmiöt täyttyvät.  Mitä isompi sairaala, sitä enemmän ruuhkaa sekä potilasosastoilla että kylmiöissä. Kansalaiset on hyvä pitää tietoisina, mihin liiteriin systeemi omaisen pukkaa, kun aika hänestä jättää.

Sitäkin tässä miettii, kun niin paljon löydetään sattumoisin kotikoloistaan yksinäisiä, muun maailman unohtamia vainajia, joille ei ilmaannu etsittyäkään saattajaa. Entä jos joku vainaja unohtuu kylmään torniin lopullisesti?

Täti lähti elämästään kiirastorstaiyönä. Meille ilmoitetaan Pitkäperjantaiaamuna kuolemasta. Ruumis on viety hoivakodista ison sairaalan kylmiöön säilöön. Hoivakodin huone on tyhjennettävä tädin vähistä tavaroista ensimmäisenä arkipäivänä pääsiäispyhien mentyä. Toinen soittaa serkulleen ja he sopivat tavaroiden hakemisesta.

Pitkäperjantai on hyvä päivä antaa surulle tilaa kummankin sisimmässä ja asettua taloksi kotiin. Toinen etsii saattovuosina otetuista kuvista kaksi vuotta sitten otetun, jossa täti istuu omassa keittiössään. Silmissä on elämää ja ilme tyytyväinen. Siitä saa tulostettua sopivan kokoiset kuvat sekä kotiin että muistotilaisuuteen. Asettelen kuvan kehykseen ikoninurkkauksen pöydälle ja sytytän tuikun lasimaljaan.

Pääsiäislauantaina käymme kuopusperheen luona keskustelemassa asioista. Tuntuu hyvältä tavata heitä ja se, että poikamme haluaa tulla saattamaan tätivanhusta. Siitä on meille paljon tukea. Pääsiäispäivänä esikoisen perhe syö lammasateriaa kanssamme, kuten oli sovittu. Heille on kerrottu tapahtuneesta. Aterian lopulla pyydän Vaaria kertomaan perheelle ajatuksistaan ja tunnelmistaan kummitätinsä pitkän saattomatkan päätyttyä. Teinipoika ja -tytär kuuntelevat hiljaa.

Pääsiäismaanantaina listaamme arkena hoidettavia asioita. Hautauslupa hoivakodista, tädin tavaroiden vienti takaisin kotiin. Sukuselvitys vireille keskusrekisteristä perunkirjoitusta varten. Hautauspalvelujen tutkimista nettisivuilta, arkun, arkkuvaatteen, kukkalaitteen ja uurnan valikointia. Siunausaika voidaan varata vasta osallistujien aikataulujen täsmennyttyä. Esikoinen tulisi soittamaan ja hänen viikkoaikataulunsa on kirein. Kuopuksen perhe on varannut viikoksi matkan kolmen viikon päähän, se on takaraja. Toinen käy keskusteluja sisarensa ja serkkunsa kanssa. Varmistuu, että saattojoukko tulee olemaan maksimissaan kuusi henkeä. Viikot tuntuvat lyhyiltä kaikkeen.

Toinen viikko alkaa. Lupaan hoitaa seurakuntayhtymän varaustoimiston. Automaatti vaatii heti valintoja tyyliin ”jos sitä – valitse tätä”. Miesääni kertoo, että olen viidentenä jonossa. Kaiutin häiritsee, asia ei etene, varttitunnin päästä olen edelleen viidentenä. Katkaisen ja valitsen takaisinsoiton. Se merkitsee päivystystä puhelimen ja asialistan tuntumassa koko päivän. Toimistoaika päättyy. Ärtyneenä mietin miten typerää on soittaa mihinkään varausnumeroon maanantaiaamuna. Lopulta soitto tulee, varttia vaille neljä. Kireä naisääni: – Seurakuntien varaustoimisto. Käy ilmi, että siunauksissa on ruuhkaa. Rohkenen kuitenkin esittää perustellun toiveen toimituksesta seuraavalle viikolle. – Nyt kyllä varataan jo toukokuun puoliväliä näissä… Mutta kun matka ja uurnanlasku toiselle puolen Suomea… – Naputusta ja ähkettä, sitten: – Ainoa paikka ja kellonaika olisi… – Se sopii meille, varataan se. Toinen soittaa saman tien hautaustoimistoon, saa ajan huomisaamuksi.  

Siunattu paikka! Hautaustoimistossa on rauhallista, ystävällisen asiallinen nainen etenee selkeästi ja joutuisasti asia kerrallaan. Soittaa saman tien ja varaa kuljetuksia, varmistaa varastosta valitun arkun ja uurnan ja tilaa kukkalaitteen. (Onpa hyvä, että olemme katsoneet ne valmiiksi.) Arkut nähdään kuvina isolta ruudulta. Kysyn vielä muutamia asioita, vastaukset tyydyttävät eikä mistään tule ongelmaa. Lasku tulostuu saman tien koneelta ja Toinen kirjoittaa nimensä alle. Kaikesta tulee kopio kansioon mukaamme. Poistumme helpottuneina ja tyytyväisinä. – Puolelta päivin soittaa pastori, kuulen Toisen sopivan tapaamisesta kolmen tunnin päästä. Syömme lounaan ja hän ehtii levähtää hetken ennen kuin lähtee. – Tiedotan pojille tilanteen. Illalla toteamme, että saamme loppuviikon vapaata häärimisestä, asiat ovat nyt ammattilaisten käsissä.

Tässä ajankohtaisessa tapahtumavirrassa, jossa nyt mennään lastuna laineilla tai johonkin pyörteeseen hetkeksi juuttuneena, on eräs hengityksen tavoin oleellisena elämääni kuuluva ajankulu myös seisahtunut, nimittäin lukeminen. Kun en ole ehtinyt kirjastoon, tuli avuksi ystäväsieluisen ojentama pino vanhaa kunnon kirjailijaa, Eeva Joenpeltoa.

Taitava ja aikanaan menestynyt kirjailija vie lukijan viime vuosisadan alun ja puolivälin ihmisten elämän raadollisuuteen tavalla, joka antaa perspektiiviä nykyajan ilmiöille. Joenpellon romaanien parempien ihmisten ahne suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen käy ilmeiseksi, toisaalta köyhyyden ja kurjuuden kuvaamisella suorastaan hekumoidaan. Myös ihmisen outoudet tulevat karmivan tehokkaasti kuvatuksi.

Jos oman aikamme kauhistuttavimmat pahuuden ilmentymät puistattavat ja nostattavat hetkellisesti pelon ja epätoivon fiiliksiäkin, lohduttaako lukijaa tietoisuus: pahuus ja kurjuus on ikuista ja sillä herkuttelu myös. Ei se lohduta, mutta toisaalta yhtä vähän tai vielä vähemmän lohduttaa lilluminen unelmien epätodellisissa pilvissä, jota nykyajan chic lit tarjoilee. On valittava mitä lukee, katsoo, ahmii, kuluttaa – millä kaikella ruokkii ajatus- ja tunnemaailmaansa. On suunnistettava yhä uudelleen oman mielensä ja henkensä kaipauksen ja kokemansa elämänilon lähteelle ja viipyiltävä siinä.

– En ole koskaan aikaisemmin nähnyt kuolevaa ihmistä, Toinen sanoo tultuamme kotiin hyvästelemästä suvun viimeistä Tätiä. Muistelimme käyntiä perheenä hänen äitinsä luona sädehoitokodissa kymmeniä vuosia sitten. Hän halusi puolivuotiaan esikoisemme syliinsä hetkeksi vuoteelle. Juteltiin siinä rauhallisesti miettimättä miten lähellä tai kaukana lähtö olisi. Tunnelma oli läheinen ja lämmin. Matkan pituus ja äidin tilanteen vakavuus tiedettiin, ymmärsimme, ettemme ehkä enää näkisi. Viikon kuluttua hän olikin jo poissa. Muistamme myös lauantai-illan viisitoista vuotta myöhemmin, kun ovikello soi ja sisään tuli kaksi virkapukuista poliisia tuomaan tietoa leski-isän elämän päättymisestä sairauskohtaukseen kotonaan, matkan päässä täältä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.

Kiirastorstai on pääsiäisen polullamme päivä, jolloin perinteisesti olemme käyneet ehtoolliskirkossa. Puolipäivän aikaan Toiselle soitetaan hoivakodissa saattohoidossa olevan tädin tilanteesta, olisi hyvä tulla tänään, sillä aikaa ei enää ole paljon jäljellä. Olimme puhuneet maanantaista. Lähdemme ajamaan tunnin matkaa saman tien. Ehtoolliskirkkoon ehdimme illallakin.

Kun astuu kuolevan läheisen huoneeseen, tajuaa välittömästi, että aika on vähissä. Hengitys käy tiheästi haukkoen, silmät ovat puoliauki, eikä niissä ole elämää. Puheeseen ei tule reaktiota, ei käden koskettamiseen, mutta kun silitämme tukkaa ja poskea – kuten meillä on ollut tapana – täti sulkee silmänsä kuin nukahtava lapsi.

Istumme siinä, puhelemme hiljaa ja hyräilemme tädille tuttuja hengellisiä lauluja. Katselen pieniä luisia käsiä, joissa siniset suonet ovat koholla ja iho on silkkipaperinohut. Kuivuminen on jo alkanut. Saattohoitoon ei kuulu nesteytystä eikä tajuton voi niellä. Suuta kostutetaan pumpulitikulla. Lähtiessä siunaamme tädin. Vilkutamme ovelta, mutta täti ei enää vastaa.

Pitkäperjantaiaamuna saamme viestin: täti on lähtenyt, pääsiäiseksi kotiin.

Olen sillä tavalla hengellinen ihminen, että olen elänyt kirkollista kalenteria juhlapyhineen lapsuudesta asti ja yhäkin elän. Evankelisluterilaisessa kirkossa paastonaika on pääsiäistä edeltävinä viikkoina taustalla vaikuttavana. Kaikilla paasto ei välttämättä liity ruokaan. On mahdollista paastota muusta, joka tuntuu vievän liikaa aikaa, huomiota tai voimia elämässä.

Taannoin murehdin paastoon ja pääsiäiseen varustautuessa sitä, että tuohukset olivat kerta kaikkiaan lopussa. Liisankadun Lampukkapuotia ei enää ole, Valamon ja Lintulan luostarin myymälään on matka käynyt monesta syystä liian pitkäksi, sieltä useimmin tuohuksia olen kotiin tuonut kilon kerrallaan. Sitten Toinen haki netistä osoitteen, josta voi tilata. Ja posti toi.

Tänään taivas on laskeutunut valona kaupungin ylle. Odotan juttuhetkeä ystäväsieluisen kanssa. Iltaa kohti tyyntyvät ajatusten mainingit. Tuohuksen tuoksussa on Hiljaisen viikon iltojen paras hetki. Rukousrauha.