Esitin täällä taannoin mielipiteen Hesarista, että on hyvin toimitettu ja monipuolista luettavaa sisältävä päivittäislehti. Olikin, pitkään. Vaan nyt saattaa tilauksen jatko olla harkinnassa.

Lehteä piti näet taas uudistaa. Vaihtuiko päätoimittaja, vai tuliko omistajalle hätä, ettei saa tarpeeksi voittoa. Paperitehdaskin lopetti, nyt pitää ruveta tuomaan painopaperi ties mistä.

Uusi ulkoasu näyttäytyy lukijan kannalta semmoiselta, että joka toinen sivu on koko sivun mainosta ja asiatekstiä aina sen verran vähemmän. Mainostilan määrä on reilusti tuplaantunut.

Kiittelin lehteä aiemmin tasapuolisuudesta ja  puolueettomasta sekä paneutuvasta uutisoinnista. Mistä pääkirjoituksiin on tullut aatteellista sivumakua, joka ei lukijaa miellytä?

Siri Hustvedt  Muistoja tulevaisuudesta  suom. Kristiina Rikman  Otava 2019

Taitava, 1955 Minnesotassa syntynyt ja New Yorkissa asuva kirjallisuustieteen tohtori ja kriitikko, kirjailija S.H. seuloo muistiinpanojaan ja päiväkirjamerkintöjään neljänkymmenen vuoden takaa ja panee merkille ristiriidan näiden tekstien ja mieleen tallentuneiden muistojen välillä. Siitä alkaa ja jatkuu tämän romaanin työstäminen.  – S.H:lla on ikioma tunnistettava tyylinsä kirjailijana. Tämäkään teos ei ole perinteinen juoniromaani, vaan pikemminkin kirjailijan historiaan liittyvien muistosirpaleiden ja aikakaudeltaan tallennettujen muistiinpanojen kaleidoskooppina välkkyvää ja värähtelevää tekstiä. Kirjoittajan tyyli on niin aseista riisuva, ettei se houkuta sanomaan mitään muuta kuin: lukija ihastelee älyn välkettä, hämmentyy tuon tuostakin – ja viihtyy.

*

Jussi Valtonen  Vesiseinä  LIKE 2006

Olen tykännyt Jussi Valtosen tyylistä kovasti siitä asti, kun luin 2014 julkaistun He eivät tiedä mitä tekevät. Teos voitti Finlandia-palkinnon. Tällä kertaa kirjastosta löytyi varhaisempi romaani, jossa kirjailijan omin, humanistinen ote on jo nähtävissä. Vesiseinä on neurotieteilijä-psykologin ja hammaslääkärin avioliittoromaani, jossa puolison masennuskausien ehdoilla kulkevan elämän karu todellisuus piirtyy kauniilla tavalla esiin.  – Suosittelen!

*

Sari Elfving  Taivaat jotka ansaitsemme  Teos 2019

Hämeenlinnalainen, 1974 syntynyt Sari Elfving on julkaissut esikoisromaaninsa. Perhedraama kuvaa vuoroin äidin, vuoroin tyttären näkökulmasta kokemuksia, jotka vievät hulluuden rajoille ja ylikin.  – Sen verran ahdistavia kokemuksia ja synkkää tarinaa, että teki mieli jättää kesken. Esikoiset ovat usein tyylillisesti horjuvaa ja paikoin raakileelta maistuvaa, niin tämäkin. Kirjailijuus on kehitteillä, omaa sanottavaa pursuu ja tyyli hakusessa. Ehkä seuraava jo tavoittaa rauhallisemman uoman. Sopii toivoa.

***

Mummo, että – jokailtaiset puoliyhdeksän madonluvut Pian, Matin, Jussi-Pekan, Marjon tai jonkun muun sisälukutaitoisen taritsemina alkavat hiiltää taas. Eipä se ole lukijan vika, ei kuulijankaan – maailma vain ei ole oikealla mallillaan. Ja mikäs se on se oikea malli, sekö entinen? Se kun sai kukin mekastaa elämässään (ja toistenkin elämässä) vapaasti kuin taivaanlintu, lentää mihin nokka näyttää niin pitkälle kuin siivet kantaa, maistaa joka matosen mikä maassa sattui mongertamaan ja linnulle maistui. Mitä vain yllykettä mieleen sattui putkahtamaan, siitä vain ja sen perään.

P.Kaveri, – mm..?

Mummo, että – auta armias, jos ei ala löytyä jotain muuta uutisoitavaa, niin kyllä täältä tulee, sanomista, meinaan. Onko uutisjumi, mitä, häh? Eikö uutispussinpohjalta löydy järkipuhetta? Ihme spekuloinniksi on meininki menny. Maailman suurimman valtion tontilla pörhistelee mitätön kukkopoika, kiekuu heltta punaisena. Naapurin aidan takana mellastaa pikku sapeliaan kalisteleva tsingiskaani, kuurosokeana etu- ja takapihalla tungeksivalle kansalaisten joukolle, joka yrittää kertoa, mitä mieltä ovat itsevalitusta kaaniudesta.  

P.Kaveri, – öhm..öö…

Mummo, että – minä en kuulkaa suostu! Jätteetkin lajitellaan ja systeemi jauhaa kunkin sortimentin omissa jätemyllyissään. Tämän nykymaailman uutiset ovat alusta loppuun yhtä ja samaa ongelmajätettä, jolle ei loppusijoituspaikkaa löydy. Toosa kii! Nyt riitti!

P.Kaveri, – noh, nih, että silleen..

Jokainen tuntee jonkun, joka muuttaa yhtenään – ja joitakin, jotka ovat uskollisia asumasijoilleen pitkiäkin aikoja, jopa läpi elämän. Kaupunkimainen elämäntyyli sisältää yleensä useita muuttoja, enimmäkseen perhetilanteiden tai työpaikkojen muuttuessa. Syynä voi olla myös ikävä naapuri, epäviihtyisä ympäristö, tai ärsyttävä haitta asunnossa. Jatkuvan muuttamisen taustalla voi olla myös jokin viihtymättömyys omassa elämässä, jota ei osaa paikallistaa.

Täydellistä asuntoa tuskin onkaan, niin paljon asumiseen liittyviä erilaisia muuttujia tunnistetaan. Asujan tottumukset ja mieltymykset vaikuttavat ratkaisuihin asuntoa hankkiessa. Yksi tarvitsee paljon tilaa, toinen tasokasta ympäristöä ja varustetasoa, kolmas hyviä yhteyksiä, neljäs haluaa palvelujen lähituntumaan, viides arvostaa rauhallista ja arvokasta sijaintia. Jollekin on tärkeää saada tehdä tai teettää asuntonsa yksityiskohtia myöten persoonalliseksi, toiselle käyttömukavuus ja kohtuullinen kunto riittävät.

Ajan ilmiö ovat tyhjenevät vanhat kerrostalot ja hiljalleen autioituva maaseutu. Syrjäkylien mökit jäävät nököttämään yksikseen keskustan palvelutaloihin muuttajien jäljiltä. Kaupungeissa vanhukset myyvät omakotitalonsa ja hakeutuvat keskustan kerrostaloihin. Trendit elävät aikansa, sen huomaa helposti katsellessaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden takaisia asuntomessualueita tänään.   

Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.

Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.  

Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.

Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se, että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.

Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi. Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.     

Aurinko paistelee, ja pilvet pilveilee, vuoronperään, sopivin välein, ja sade pitää ansaittua vapaata. Mummon kalenterissa ei ole menoja merkittynä, missä lie koko kalenteri, taitaa olla jo muun männeenvuotisen tarpeettomaksi käyneen kaman muassa poissiivottu. Mummo könyää ihanan arjen inspiroimana pihavajassa etsiskellen tiettyä häkkyrää, tiettyyn tarpeeseen.

No eipä löydy häkkyrää, mutta löytyy yhtä ja toista muuta, ja sen muun muassa muuan muovimatto, joka muinoin hankittiin terassin pihakeinun eteen. Mummon mielestä matto on ystävällisempi keinussa istujan paljaalle  jalalle kuin terassin betonilaatta. Muutamankin kerran on hän jo ihmetellyt mihin se matto. Poikakaveri on ollut monen muun asian muassa tästä kovin hiljaa. Sen sijaan hän on ylistellyt betonilaattaterassin mukavaa viileyttä jalalle hellepäivänä.

Kaikki pihavajan sisältöä koskeva aprikointi johtuu muun muassa siitä, että P.Kaveri on päätään Mummoa pitempi, niin että pystyy hallinnoimaan vajan ylintä tasoa, jonne päätyville tavaroille Mummo ei mahda mitään. Ei edes tiedä mitä kaikkea siellä on. Vaan kuinkas ollakaan, maton kulma oli lipsahtanut näkyviin reunan yli. – Haa! sainpas sinut, kimmahti Mummo ja kiskoi maton esiin. Onneksi ei tullut sen mukana ylläreitä niskaan, tulipa mieleen jälkikäteen.

Ai niin se häkkyrä. Ei ollut vajassa sitä. Mutta koska samanmoisia on isompien perennojen tukena siellä sun täällä, asia järjestyi siirto-operaatiolla yhden kukkapuskan juurelta toiselle. Samalla sai syyn raivata liian rehvakkaaksi levittäytynyttä raunioyrttipehkoa pienemmäksi. Joten Mummo pääsi kuin pääsikin viimein tarkoituksiensa perille.

Hassuinta ikinä, mutta ulkoilutimme parinkymmenen kilometrin verran autoa ja samalla saivat kyytiä kahvitermari ja muut tykötarpeet kiertäessämme Tuusulanjärveä. Kohta kotipihasta lähdettyä ilmoittautuivat nimittäin ensimmäiset sadepisarat tuulilasiin. Emme kääntyneet takaisin, mutta yhtään sellaista kahvittelupaikkaa, jossa olisi ollut katos, ei näkynyt matkan varrella. Tai, no – Lottiksen kahvilassa oli piitkä ja liian tiivis jono ja Halosenniemen parkkis oli täynnä. Juotiin ne termarikahvit sitten kotona. Aika harvoin koko kierrosta on tehtykään sen jälkeen, kun molemmilla vielä oli pyörä. Siitä on vuosia, päätellen uusien talojen määrästä sekä Tuusulan puolella että Jäken.

No niin. Ja sitten katsottiin viimeiset jaksot The Council of Dads perhesarjaa, jossa on riittänyt moneksi illaksi vauhtia ja perhedramatiikkaa. Amerikkalainen perhe-elämä on luku sinänsä, mutta kun tässä yksi isä kuolee ja testamenttaa kolmelle ystävälleen vuodeksi paikan ’isäneuvostossa’, jonka tehtävä on tukea äitiä kolmen oman ja kahden adoptiolapsen kanssa selviämisessä. Ylläreitä riittää taholla jos toisella, ja loppuviimeksi hirmumyrsky riepottaa kaupungin alkutekijöihinsä. Näyttää pahasti siltä, että toinen kausi tarvitaan, että saadaan kaikkien asiat taas joten kuten mallilleen.

Viikonlopuksi näyttää tulevan kaunista. Voisi tehdä retken jonnekin merituulen tuntumaan. Sitä ennen on hoidettava talonmiehen hommat, mies pöristelee ruohonleikkurilla ja minä käytän varrellisia viimeistelysaksia. Esikoinen ja kaveri ovat skutsissa telttoineen, Mussukat äidillään, Kuopus ja Armiaisensa koettavat löytää muuttolaatikoista ensi hätään tarvitsemansa tavarat yötä varten uudessa kodissa.

Ruoho tuoksuu, kukat kukkii ja pörriäiset voi hyvin. Saunan jälkeen sopii istuskella pihakeinussa poreilevan janojuoman kanssa. Iho aistii tuulen miellyttävän henkäilyn kesäillan laskevan auringon kajossa. Hiljenevän kaupungin ääniä kuunnellessa voi miettiä elämänsä nykytilaa ja vaikka lähestyvään merkityspäivään liittyviä toiveita. Jos niitä olisi. Ja jotain onkin.
Nyt juuri kaikki on kohdallaan.