RUNOT

Anna Ahmatova  Olen äänenne  Kootut runot 1904-1966  suom. Anneli Heliö  Kirjokansi 2020

Olen todella vaikuttunut Ahmatovan runoudesta. Hieno on käännöskin. Kootut runot olisi hyvä olla itsellä, en ehtinyt kunnolla paneutua kaikkiin osioihin. Toinen toistaan uljaampia runokuvia, tiheitä ja painavia, kaikkien tunteiden äärimmäisyyttä. Yhteiskunnallisesti vahva tendenssi lienee luonut hänen kulttimaineensa, mutta minua viehättivät eniten sisäisten tunnelmien ja tunteiden intohimoinen vahvuus. 

Pudonneiden lehtien, asfaltilla / ei tarvitse kauan odottaa. / Kanssasi Vivaldin Adagiossa / tapaamme uudestaan. / Jälleen kynttilät muuttuvat himmeän keltaisiksi / ja uneen vajoavat, / viulunjousi ei kysy, miten olet tullut / keskiöiseen talooni. / Äänettömyys vierähtää kuolinvalituksessa / nämä puoli tuntia, / luet minun kädestäni / samat ihmeet. / Ja vaikka sinulle huolesi / on käynyt kohtaloksi, / vie pois se minun kynnykseltäni / jäiseen tyrskyyn.

*

Sirpa Kyyrönen  Nimesi on Marjatta  Otava 2020

Palkitun runoilijan neljäs kokoelma jo, enkä ole tutustunut hänen aiempiinsakaan. No, kannatti nyt tutustua. On kyllä painavaa runoa, elämän syntytarinoita, Maria-myyttiä, lintu naiseuden vertauskuvana, elämän kehtona.

Pehmeästi kuin taistelevat linnut, linnut / tulevat ja helkkyvät, rönsyilevät / köynnökset kuin hybridiolennot, joiden lempeys asuisi jo täällä / vulva vulvaa vasten tulvaa, kukkia / ja kukkua, punastua ja hehkua, hengittää ja / sinusta purkautuu piikki / lankaa, kuparilankaa, hormonikierukkalankaa sinusta purkautuu / lintuhäkkilankaa ja alkusoitinten / kielisolmuja, karhunlankasolmuja / ja höyhenaiheita rystyset muodonpehmeinä / sinä purat ja kuorit, riisuunnut //

*

Kölö  Poesiavihkot  Osuuskunta Poesia 2019

”Kölö on baabelinkielen jäljitysperformanssi, jossa eri maailman kieliä yhdistäen erotetaan keskenään kaikilla mahdollisilla assosiaation keinoilla. Kölö on aina monta. Laulu, joka lainaa nuottinsa muinaisilta kiertokuluilta kuulumatta paikkaan. Tässä yhdessä performanssien jatkumossa yhdistyvät runous, kädentaidot, folklore, rituaaleja, rivi litanioita ja liturgioita. ” – näin mm. esitelty runoteos, josta en siis ymmärtänyt yhtään mitään.

*

ROMAANIT

Maarit Verronen  Kylmien saarten soturi  Tammi 2001

Kirjailija Verronen (s.1965) on filosofian lisensiaatti. Hänet luetaan nykykirjallisuuden omaperäisimpiin ja arvostetuimpiin tekijöihin ja on runsain mitoin palkittu. Kyseinen romaani kertoo sotapalveluksensa jättäneestä miehestä nimeltä Shannon, joka on asettunut eteläisen pallonpuoliskon asumattomalle saarelle, missä hänen lisäkseen on vain muutamia tiedemiehiä ja luonnontutkijanaisia. Mies kiinnostuu saarta ympäröivästä merialueesta, joka paljastuu lukuisien upotettujen laivojen hautausmaaksi. Mysteeri askarruttaa ja mies yrittää selvittää miksi.  – Verronen kirjoittaa henkilöitään vahvasti etäännyttäen, ’Kylmien saarten’ viima tekee tekstistäkin tosi viileän. En sanoisi Verrosen tekstiä koskettavaksi (kustantajan mainospuhe), niin hyvin se kuitenkin on kirjoitettu, että kannattaa lukea.     

*

Jyrki Vainonen  Yön ja päivän tarinoita  -novelleja  Aula & co 2019

Kirjailija Vainonen on Verrosen sukulaissielu siinä, että molemmat lähtevät tarinoissaan erikoisille poluille. Vainosella on tiettyä omaperäisen viistoa huumoria tarinoissaan, varsinkin nämä lyhyet novellit kutittavat lukijan huumorintajua mukavasti.  – Pidin näistä, hassuja ’iltasatuja’ aikuisille.

*

Truman Capote  Kesän taittuessa  suom. Kaijamari Sivill  Tammi 2007

Capote (1924-1984), kirjastaan Aamiainen Tiffanylla parhaiten tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija on siinä määrin amerikkalainen ihmisenä sekä kirjailijana, että on jäänyt etäiseksi. New York leimaa ihmisensä jotenkin niin, että aiheuttaa torjuntaa. Tämä kirjailijan jäämistöstä löydetty ja postuumisti julkaistu nuoruuden teos kertoo kyllä syntyperäisestä lahjakkuudesta tarinankertojana, mutta tarinan maailma ei sytyttänyt minua.

*

Antti Holma  Järjestäjä  Otava 2014

1982 syntyneen Antti Holman olemme oppineet tietämään rooleistaan näyttelijänä sekä teatterissa että elokuvassa ja televisio-ohjelmissa. Järjestäjä on hänen esikoisromaaninsa. Tarina kertoo kolmikymppisestä Tarmosta, joka toimii kirjastonhoitajana työyhteisössä, jossa kaikki työtoverit ovat naisia. Koska Tarmolla on vaikeuksia sukupuoli-identiteettinsä kanssa, työpaikka on hänelle kiduttava kooste naistyyppien sekamelskaa, erityisesti esimiesnainen ottaa Tarmoa päähän. Tarmo saa koottua rohkeutensa ja irtisanoutuu, hän saa työpaikan teatterista järjestäjänä, missä työssä hänen aikaansaapa ja neuroottisen tarkka persoonansa pääsee oikeuksiinsa. Kuvaus teatterin tekemisestä ja näyttelijäpersoonallisuuksista on kyllä herkullista luettavaa.  – Huomasin, että Holman julkinen kuva pyrkii määrittämään hänen tekstiään häiritsevällä tavalla. On kehuttava kuvauksen elävyyttä, mutta toisaalta todettava, että jossain määrin epävakaata ja anaalivaiheen sanastoon juuttunutta teksti on. Vaikka ajattelisi, että paisuttelu kuuluu kirjoittajan tyylikeinoihin, teksti tihkuu misogyynisiä elementtejä ja herättää vastenmielisyyttä (nais)lukijassa.

*

Clare Mackintosh  Lopun jälkeen  suom. PäiviPouttu-Delière  Gummerus 2019

Brittikirjailija Mackintosh on kirjoittanut perheensä tragediasta kirjan, jossa kolmevuotias poika sairastaa aivosyöpää, joka leikataan ja hoidetaan sytostaateilla sekä sädehoidolla. Kasvainta ei voitu poistaa kokonaan, joten kyseeseen tulee enää palliatiivinen hoito. Tilanteen hyväksyminen on erityisesti isälle vaikeaa. Koska vanhemmat eivät pääse yksimielisyyteen hoitolinjauksista ajaudutaan oikeuskäsittelyyn. Kirja on kirjoitettu kahden vaihtoehdon kuvauksena, mitä kummassakin tapauksessa vanhempien suhteelle tapahtuu, lapsihan kuolee joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.  – Kirjallisena ratkaisuna kahta väylää kulkeva tarina ei oikein toimi. Kun pojan kohtalo jo yksistään on raastava, ei vanhempien jääräpäinen pysyminen kannallaan ja sosiaalisen median sotkeminen kuvioihin anna toivoa lukijallekaan. Ei ihme, että kirjailija joutuu kiittämään kaikkia, jotka jaksavat lukea tarinan loppuun. Ikävä kyllä tulee mieleen, että kun tarinasta on kirjoitettu jo neljäs kirja, näyttää siltä, että itkettävällä tarinalla rahastetaan.     

*

Jutut

Irmeli Westermark  Tassunjälkiä  Sinttu-staffin muistelmat  Stresa-kustannus 2019

Koiranomistajien kirjoittamat jutut lemmikeistään ovat sinänsä hauskoja, jos eläimistä tykkää. Muille jutut jäävät köykäisiksi eivätkä anna paljon askarreltavaa ajatuksille.

***

”Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.” – Konsta P.

’Kyl mie nyt kertakaikkiaa närästysin, jos kehtaisin’, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Eläessään närästeli hän harva se päivä milloin mistäkin. No, Pissismummoki täälä oli sillä päällä taannoin.  – Että pitää tämmösiä vanhan selata ja kelata ja siitä vielä maksaa, ärisi Mummo aamulehteä lukiessaan. – Kaikenmaailman turhakkeiden touhuja. Oonks mie ollenkaa näitten pillipiiparien kanssa samassa maailmassa?  – No mistäs nyt tuulee ja monellako bofoorilla? kyselee Poikakaveri. Se meinaa vissiin, että pitääkö lähteä viemään roskapussia ja samalla reissulla jäädä muina miehinä puhelemaan ilmoista naapurimiehen kanssa. Nääs se on hyvä keino saada aikaan paussi ärinään.

Ai mikäkö Mummoa kiehuttaa? No, kun ei viime aikoina ole paljon muusta puhuttu, kun ison meren takaisista, ei ylellä eikä aviisissa. Trmp sitä ja Trmp tätä. Vaalit ja vaalit ja vaalit. – Nyt niiltä kuoli yksi kansakunnan kaapinpäällinen vanhuuttaan. Sivistynyt nekrologi olis riittäny, murisee Mummo, – olihan tuo kuiteskin fiksu ihminen amerikkalaiseksi. Vaan kun kuoleman seurauksia aanaillaan ja puntaroidaan sivukaupalla. Että mitä se onneton nyt meni kuolemaan, kun vaalit ja vaalit ja vaalit. Ja ketä kaveriaan se Trmp siihen tilalle työntää kiireenkaupalla.

– Kyllä on saatu Trumpin omatekoisesta viisaudesta vuosien mittaan nauttia. Puolet amerikkalaisista on ihan sen pauloissa! Miten ne kehtaa tuommoista pöljää äänestää ja kattella. Puolet muuta maailmaa nauraa, kuin parhaallekin vitsiniekalle. Toinen puoli äimäilee ja ihmettelee.   

Koronaepidemian ansiosta olemme tulleet pyhäisin bongailleeksi striimattuja messuja ympäri Suomen Siionin. Tänään istahdimme nojatuolimatkalle Nastolan kirkkoon, jossa messua toimittivat Jaana-kappalainen, Virpi-diakoniapappi ja Lauri-kanttori avustajineen. Seurakuntalaisia näkyi olevan jonoksi asti, kun ehtoollista jaettiin turvavälein.

Ulkoa vaalean, 1800-luvun alun ruoveteläisen kirkonrakentajan suunnitteleman puisen ristikirkon yleisväritys on 2001 sisäremontin jäljiltä tummahko, kuori ja jykevät penkit on maalattu keskiharmaalla. Alttaritaulu ei ole kovin onnistunut, ristiinnaulitun ylipitkät kädet ja pieni pää näyttävät oudoilta. Urkufasadi on puolestaan moderni. Kuoriosan vaalea katto on maalattu täyteen tähtiä.

Päivän tekstinä on Jeesuksen vierailu Martan ja Marian kotona. Jaana-papin saarna oli rakennettu puhutteluksi Jeesukselle, siinä puhuja kertoi loukkaantuneensa Martan puolesta, kun Jeesus häntä toruskeli hätäilystä ja huolehtimisesta. Pastorin feministisävyinen huumori käväisi paikoin kirkon totutun saarnasäännöstön rajamaillakin, mutta löysi onnistuneesti väylän, jossa Martan valitteleva marttyyriasenne ja Marian nöyrä kuunteluasenne kohtasivat. Hauska paljastus pastorin omasta lapsuudesta ’pikkumartoissa’, ja kutsu paikallisten marttojen tarjoamille kirkkokahveille, nostattivat jo hyvänmielen hyrinää katsojassakin.

”Lähdettävä tästä on, aina se on lähtemistä. Käy muuten kuin jokisimpukalle, joka sata vuotta jököttää saman kiven kupeessa.” – Tämän sinisen ajatuksen tuumaili Konsta Pylkkänen.

Perjantai. Puoli yhdeksältä kauppaan, viikon ruokaostokset mielessä, harvinaisemmat lapullakin varmuuden vuoksi. Aamu on hyvä aika käydä, parkkiruutu löytyy heti läheltä rappua ja hissiä. Kuten yleensä, juoksen raput parkkihallista ostoskerrokseen. Vielä se käy. Toinen tulee perästä omaan rauhalliseen tahtiinsa. Väkeä on vähän, enimmäkseen eläkeläisiä. Kaupan myyjä työntelee keräilykärryä suunniteltua reittiä, tutkii tablettiaan ja lappaa tavaroita laatikoihin. Tuntuu hyvältä, että voi tulla vielä itse kauppaan ja päättää lopullisesti ostoksistaan hyllyjen välissä. Oma on reitti meilläkin, tietyssä järjestyksessä yleensä edetään. Eilen poikettiin lasitavarahyllylle, josta poimittiin iittalapari, kun arkisista viinilaseista toinen hajosi joskus kesällä.

Iltapäivällä autonnokka eri suuntaan kohti kaupunkia, jonne on suunnilleen sama matka kuin Stadiin. Mielessä oli muutama hankinta, josta mainosjakelu oli esitellyt tarjousta. Eipä ole oltu liikepaikoilla, oisko ollut viime syksynä viimeksi. Mennessä muistin, ettei tullut suojusta mukaan, olisi pitänyt. Kauppakeskus kuhisi väkeä, mutta ei siellä kellään kasvomaskia ollut, ei asiakkailla eikä myyjillä. Kauppakeskus Villassa olimme käyneet vain kerran, vuosia sitten. Paikka oli laajentunut valtavasti ja muuttunut sen myötä sokkeloiseksi. Ja niinhän siinä sitten kävin kuten pelkäsin, että jouduimme etsimään tovin autoa valtavasta parkkihallista, kun emme osuneet samoille hisseille, millä olimme nousseet. Selvisimme sentään kotiin lopulta.
– Ehkä olisi viisainta simpukoitua.

Niin vähän kuin ylen ja mainoskanavien tarjonnassa meikäläiselle yleensäkään on katsottavaa, olen ilahtunut, kun kesä loputtomine uusintoineen on ohi ja jotain uutta ja kiinnostavaa ilmaantuu tuuttiin. Varmaan taas hakeudun poplaulajien Vain elämää -itkuiltojen hienojen tulkintojen pariin, kunhan ne pääsevät käyntiin. Sunnuntai-illat tanssin lumoissa ovat jo vauhdissa.

Tanssijoita on poikkeuksellisen runsaasti, kaksitoista paria. Julkkiksia ovat kaikki osallistujat, kuten asiaan kuuluu, eihän se muuten niin runsasta katsojamäärää keräisi. Kiinnostavaa on se, millaisia persoonia näistä eri tavoin ansioituneista julkishenkilöistä paljastuu, miten toimii yhteistyö tanssinopettajan ja aikuisen oppilaan välillä, ja miten tanssijat kestävät paineita ja pettymyksiä.

Juontajat, tuomarit, orkesteri solisteineen ja tanssinopettajat ovat jo tulleet tutuiksi. Sekin on yksi menestyneen ohjelmaformaatin salaisuuksista. Vappu ja Mikko ovat suvereeni juontajapari ja tuomarit ovat vuosi vuodelta luontuneet kukin rooliinsa. Katsojan silmä myös harjaantuu ajan mittaan erottamaan menestyjät jo alkumetreillä, silti tulee yllätyksiä pitkin matkaa.

Ihanaahan on nähdä, miten tanssin pyörteissä toukasta kuoriutuu perhonen, puujalka alkaa taipua ja iso mies saa siivet. Musiikki ja liike löytävät toisensa, askeleet liitävät lattiaa ja sydän sykkii rytmin tahtiin.

Herään epätavallisen varhain, hämärä on syvää, kello on vasta kuusi. Tulee taas sadepäivä ja pimeä painaa. Siispä sytytän valon ja luen jonkin aikaa, kunnes tuntuu siltä, että vielä saattaisi saada unen laidasta kiinni. Niin tapahtuukin. Puolitoista tuntia myöhemmin nousen samaan hämärään. Harvassa ovat aurinkoiset päivät, jotka hehkuttaisivat luonnon syysvärejä.

Taannoin katsomastamme sarjasta Rauhantekijä jäi mieleen repliikki etelän ihmiselle, joka ihmetteli suomalaista syyshämärää: ”Niin, me elämme puoli vuotta, ja toisen puolen vuotta talvehdimme.” Siltähän se usein tuntuu. Keväästä syksyyn eletään, sitten sopeudutaan parhaamme mukaan hämärään. Usein sataa, olemme onnekkaita jos sataa lumena, se valostaa.

Koronakevät ei unohdu, sen säikähdys, epävarmuus, pelokkuus, lopulta apatia. Kesä palautti elämän ja ilon hetkeksi. Nyt on palattu rajoituksiin, joita painaa lisäksi päivien pimeys, eikä ratkaisua pandemiatilanteeseen ole näköpiirissä. Talvehtiminen on alkanut.

Siitäkin huolimatta, että elämämme nykyisin on ihanan kiireetöntä, se on myös toisinaan melko köyhää, nimittäin jos sattuu kaipaamaan, että jotain tapahtuisi. Tapahtuminen pitää sisällään oletuksen, että se on kokijan kannalta spontaani, elämän eteen saattama, jonkun toisen ideoima ja koettavaksi tarjottu.

Voi myös pysähtyä havaitakseen hiljaiset signaalit, toisin sanoen nähdä niiden pienten tapahtumien merkitys, jotka helposti ohitetaan arjen yksitoikkoisuuden ja ennustettavuuden virrassa soljuvina ilmiöinä.

Ajamme leipomolle, kävelen pihan yli ovelle. Näen pariskunnan istumassa ulkopöydässä, kahvilla ilmeisesti. Jatkan sisälle, minusta tuntuu, että hahmo oli tutun ihmisen. Kun tulen ostospusseineni takaisin ulos, rouva nouseekin pöydästä, tulee tervehtimään. Aivan oikein, tuttuja ollaan, viimeksi tapasimme koronakeväällä tällä samalla pihalla ja hän kertoi omasta sairastumisestaan. Aistin, että hän haluaa kertoa siitä miten nyt on – ja sanon: hetki vain, laitan ostokset autoon, tulen takaisin. Samalla saan sanottua Toiselle, että viivyn vielä tuokion, kun tapasin tutun.

Istahdan heitä vastapäätä ja näen heti miehestä, mitä on tapahtunut. Tavallisestikin vähäpuheinen ja vetäytyvä mies istuu siniset silmät auki rävähtäneinä ja nyökkää vaisun tervehdyksen. Vieressä on rollaattori. Kesän kynnyksellä yllättänyt aivotapahtuma sairaalajaksoineen ja kuntoutuksineen tulee kerrotuksi. Kahden ihmisen eläkevuosien toimelias arki on muuttunut ihan kokonaan. Kummallakin on ollut oma pysähtymisen paikkansa. Niiden jälkeiseen elämään sopeutumisen polkua he nyt kulkevat toisiaan tukien.

Ajattelen mitä merkitsee, kun elämä pysäyttää. Jotkut takertuvat vimmaisesti ’meidän tapaamme elää’ ja piiskaavat itseään samaan – se on toistuvien pettymysten tie. Toiset antavat pysähdyksen määrittää uudelleen arkensa ja suostuvat etsimään sen, mikä ’meidän elämäntavastamme’ on vielä mahdollista. Se on kivikkopolku, joka aika ajoin palkitsee iloisin yllätyksin.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Esitin täällä taannoin mielipiteen Hesarista, että on hyvin toimitettu ja monipuolista luettavaa sisältävä päivittäislehti. Olikin, pitkään. Vaan nyt saattaa tilauksen jatko olla harkinnassa.

Lehteä piti näet taas uudistaa. Vaihtuiko päätoimittaja, vai tuliko omistajalle hätä, ettei saa tarpeeksi voittoa. Paperitehdaskin lopetti, nyt pitää ruveta tuomaan painopaperi ties mistä.

Uusi ulkoasu näyttäytyy lukijan kannalta semmoiselta, että joka toinen sivu on koko sivun mainosta ja asiatekstiä aina sen verran vähemmän. Mainostilan määrä on reilusti tuplaantunut.

Kiittelin lehteä aiemmin tasapuolisuudesta ja  puolueettomasta sekä paneutuvasta uutisoinnista. Mistä pääkirjoituksiin on tullut aatteellista sivumakua, joka ei lukijaa miellytä?

Siri Hustvedt  Muistoja tulevaisuudesta  suom. Kristiina Rikman  Otava 2019

Taitava, 1955 Minnesotassa syntynyt ja New Yorkissa asuva kirjallisuustieteen tohtori ja kriitikko, kirjailija S.H. seuloo muistiinpanojaan ja päiväkirjamerkintöjään neljänkymmenen vuoden takaa ja panee merkille ristiriidan näiden tekstien ja mieleen tallentuneiden muistojen välillä. Siitä alkaa ja jatkuu tämän romaanin työstäminen.  – S.H:lla on ikioma tunnistettava tyylinsä kirjailijana. Tämäkään teos ei ole perinteinen juoniromaani, vaan pikemminkin kirjailijan historiaan liittyvien muistosirpaleiden ja aikakaudeltaan tallennettujen muistiinpanojen kaleidoskooppina välkkyvää ja värähtelevää tekstiä. Kirjoittajan tyyli on niin aseista riisuva, ettei se houkuta sanomaan mitään muuta kuin: lukija ihastelee älyn välkettä, hämmentyy tuon tuostakin – ja viihtyy.

*

Jussi Valtonen  Vesiseinä  LIKE 2006

Olen tykännyt Jussi Valtosen tyylistä kovasti siitä asti, kun luin 2014 julkaistun He eivät tiedä mitä tekevät. Teos voitti Finlandia-palkinnon. Tällä kertaa kirjastosta löytyi varhaisempi romaani, jossa kirjailijan omin, humanistinen ote on jo nähtävissä. Vesiseinä on neurotieteilijä-psykologin ja hammaslääkärin avioliittoromaani, jossa puolison masennuskausien ehdoilla kulkevan elämän karu todellisuus piirtyy kauniilla tavalla esiin.  – Suosittelen!

*

Sari Elfving  Taivaat jotka ansaitsemme  Teos 2019

Hämeenlinnalainen, 1974 syntynyt Sari Elfving on julkaissut esikoisromaaninsa. Perhedraama kuvaa vuoroin äidin, vuoroin tyttären näkökulmasta kokemuksia, jotka vievät hulluuden rajoille ja ylikin.  – Sen verran ahdistavia kokemuksia ja synkkää tarinaa, että teki mieli jättää kesken. Esikoiset ovat usein tyylillisesti horjuvaa ja paikoin raakileelta maistuvaa, niin tämäkin. Kirjailijuus on kehitteillä, omaa sanottavaa pursuu ja tyyli hakusessa. Ehkä seuraava jo tavoittaa rauhallisemman uoman. Sopii toivoa.

***