Miten murehdinkaan marraskuussa: peruuttivat joulun. Mitä sanoikaan sydämellinen ystäväni: – joulu tulee – ja joulu menee. Niin siinä sitten kävikin. Joulu tuli, erilaisena, omalla tavallaan yhtä lämpimänä, juhlavana kuin aina. Aatonaattona oli lasten pakettien luovutuksen ohella Hetki kummankin perheen kanssa. Pieni oli hämmennyksissään ja isoja sai rutistaa, olla sylinä keskimmäiselle. Ilman mitään yritystä laskeutui kumpaankin Hetkeen omanlaisensa joulurauha. Aattona oltiin suvun kanssa teamsissa ja jaettiin erilaisen joulun tunnelmia kukin kotisohvaltaan. Siitäkin jäi mukava fiilis. Joulu tuli – ja oli, erilaisuudessaan täysinäisenä. Musiikkia, kahdenkeskistä kynttilänvaloista yhdessäoloa. Hiljaista lukurauhaa.

Loppiaisaatto – ja joulu menee. Huomenna sytytämme kynttilät, katselemme joulukortit ja kirjeet vielä kerran. Sitten arkiaamuna riisutaan kuusi koristeistaan, korjataan viimeiset kynttilät ja jouluiset liinat. Katsellaan lumista pihapuuta ja pensaita, eväitään hakevia lintuja. Toinen käy lapioimassa pihan polut eikä valita lumesta, kun sitä vihdoin saimme talven tunnuksi. Minä en valita kipujani, niillä on paikkansa ja tehtävänsä. Kaikki on uutta, kaikki on hyvin, hetken kerrallaan.

Emma Hooper Koti-ikävän laulut suom. Satu Karhulahti Gummerus 2019 (2018)
Autioituvan kanadalaisen kalastajakylän tarinan kirjoitti Emma Hooper, itsekin kanadalainen ja sittemmin kansainvälistynyt kirjailija. Koti-ikävän laulut on kirjoitettu alkuperäistä elämäntapaa kauniisti kuvaten ja kunnioittaen. – Minua puhutteli laulujen ja soiton merkitys perinteen siirtymissä ja meren voimakas osuus kylän ihmisten elämässä.
*
Elisabeth Strout Nimeni on Lucy Barton suom. Kristiina Rikman Tammi 2018 (2016)
Maanmainion Olive Kitteridgen (Pulitzer ym. palkittu) kirjoittaja, 1956 syntynyt ja juristin koulutuksen saanut Elisabeth Strout kirjoitti Lucy Bartonin tarinan v. 2016 viidentenä romaaninaan. Kirjoittajana hän on kuulas, tarkkanäköinen persoonallisten ihmisten ja heidän kohtaloidensa kuvaaja. Tammen Keltaiseen kirjastoon ottaminen käy myös suosituksesta. – Pidän tavattomasti Stroutin tyylistä kertoa ja erityisesti siitä, miten hän punoo hiljaisuutta ja tunnevärejä tekstiin. Kristiina Rikmanin käännöstyö tekee kunniaa kirjailijan parhaille ominaisuuksille. Yksinkertaisesti: *hieno kirja, hyvä lukukokemus.
*
Kimmo Oksanen Isän varjo WSOY 2020
Toimittaja Kimmo Oksanen (s. 1960) on julkaissut kaksi palkittua teosta tätä ennen. Isän varjo on autofiktiivinen yhteenveto isän merkityksestä kirjoittajan elämässä. Teos on epäyhtenäinen sikäli, että kirjoittaja eksyy luennoimaan, höystäen ironialla raamatun kertomuksia paikoin pitkäänkin ja toistuvasti pitkin matkaa. Isän kova kohtalo kyllä jättää poikaan jäljet ja sikäli tarina on tarpeen kertoa, sillä näitä isiensä varjostamia poikia on maamme miehissä riittämiin. – Puutteistaan huolimatta kirja on lukemisen arvoinen; sisältäen myös paikoin loistavia ajatuskiteytymiä, jotka paljastavat kirjoittajan sanataituruuden.
*
Rakel Liehu Valaanluiset koskettimet WSOY 2020
Rakel Liehua on tapana koristaa epiteetillä ”rakastettu runoilija”, ainakin kiintoisa hän on ja erityisesti runoilijana sitä. Liehu on kuitenkin kirjoittanut proosaakin, taiteilijaelämänkerran Helene (2003), Bul bul (2008), Älä vielä lähde (2010) – viimeksi mainitun surusta, sairaudesta ja kuolemasta puolisonsa menetettyään. Valaanluiset koskettimet kertoo erityisten kohtaloiden kautta pohjoiseen pappilaan päätyneestä pianosta, ja pienen perheen äidin sekä esikoistyttären suhteesta soittimeen. – Liehun tyyli on runollisen ytimekästä ja vahvasti ilmaisevaa. Vaikka romaanissa kokijana ja kertojana on soitin, taipuvat havainnot perheestä isän ja tyttären, äidin ja tyttären välillä monenlaiseen tunnelmaan. * Pidin kirjasta, enkä vähiten siksi, että sen kirjoitti runoilija.
*
John Irving Vapauttakaa karhut! suom. Kristiina Rikman Tammi 2012 (1968)
Kirjoittaja on toki tiedetty maailmankuulu nimi nykyään, tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa. Esikoisromaani alkaa eräänlainsena road moviena, kahden sattumoisin yhteen lyöttäytyneen nuoren miehen moottoripyörämatkana Itävallan ja etelä-Euroopan vuoristomaisemissa. Tyypit ottavat toisistaan selvää erilaisten omituisten tilanteiden käynnistäjinä ja ratkaisijoina. Toinen tyypeistä on viehättynyt villieläintarhaan Wienissä ja pohtii eläinten vapauttamista. Romaani liittyy aikakautensa tapahtumiinkin, mutta kirjailijan vahvuus on eläväisessä ja mehevässä tekstissä, hulvattomassa juonenkuljetuksessa. – Luulen, että olisin nauttinut jossain toisessa tilanteessa enemmän tämän lukemisesta, mutta kipuilevan jalkani ja sen lääkityksen ansiosta heräsin turhan usein siihen, että kirja kopsahti lattialle kesken kaiken. Ei se siis kumminkaan jaksanut pitää hereillä olosuhteista riippumatta.
*
Katharine McGee Tuhat kerrosta Pudotus suom. Annika Eräpuro Otava Seven 2016
Kirja on eräänlainen tulevaisuusutopia, joka on sijoitettu jonnekin vuoden 2118 tienoille, jolloin New Yorkin Manhattanille on rakennettu Torni, jossa on tuhat kerrosta. Torni muodostaa kokonaan oman maailmansa, jossa menestyneimmät asuvat yläkerroksissa ja alakerroksissa ne, joiden tehtävä on siivota yläkerrosten asunnot ja tehdä keittiötöitä ja lastenhoitoa niiltä osin mitä robotit eivät pysty hoitamaan. Romaanissa on kauniita ja hyvin pukeutuneita nuoria ihmisiä, joiden elämäntyyliin kuuluvat opiskelun ohella bileet, huumeet, deittailu, shoppailu ja keskinäinen juoruilu. – Tämän tyhjänpäiväisempää romaania tuskin lienee kirjoitettu tai ainakaan julkaistu. Luin vaivoin tämän loppuun vain nähdäkseni paljastuuko tälle kaikelle sekoilulle joku mielekäs syy. Sekö se nyt oli, mikä paljastettiin ensi sivuilla, että joku putoaa tuhannennen kerroksen kattotasanteelta alas katuun bileiden huipennukseksi. Ei olisi kannattanut tuhlata aikaa. Ja miksi Otava on ottanut tämmöisen Seven-pokkarisarjaansa?

Pitkään elänyt ihminen, viivähtää mielellään muistoissa. Niissä löytyy uudelleen kuljettuna myös uusia sävyjä, uutta ymmärrystä siitä, miten väkevästi tapahtumat ja tunnelmat liittyvät aikakauteensa, myös siihen, mitä ikäkautta kokija tuolloin elää. Jotkin muistot ovat taakka, jota ei voi laskea minnekään, se on kannettava läpi elämän, vaikka ei tahtoisi. Joihinkin haluaisi jäädä, puhaltaa ne henkiin, elää uudelleen. Siitä voi aistia jotain, miten elämä sitten kuitenkin meni ja mihin siinä pettyi. On myös lumoavaa elää käsillä olevassa hetkessä, hengittää juuri sitä aikaa, missä kulloinkin on, menneitä muistelematta, tulevaan kurkottamatta.

Kuvattua elonkudelmaa hienosti ymmärtävää ja todeksi luovaa fiktiota on nähty viime aikoina esitetyissä ruotsalaisen draamasarjan Vår tid är nu kaudella 4. Aikakausi, jota eletään, sykkii tapahtumineen vahvana taustana vanhan ravintolasuvun ihmisten vääriksi osoittautuvissa valinnoissa. Äärimmäisen hienoja ja aidon tuntuisia roolitöitä kahden kerrroksen väen molemmissa kerroksissa – katsoja voi antautua elämään heidän riipaisevissa kohtaloissaan mukana. Ja todellinen rakkaus voittaa lopulta.

Aika on meidän; Hedda Stiernstedt (Nina), Suzanne Reuter (Helga), Charlie Gustafsson (Calle).

• Areena, HBO, Netflix

Vaaleankeltainen, C.L. Engelin suunnittelema puinen ristikirkko, rakennettu 1842, jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Hannes Maliston maalaaman alttaritalun aiheena on Jeesus Betanian sisarusten luona. Maria istuu opettajan jalkojen juuressa, taustalla häärii Martta. Harvinainen yksityiskohta on alttaritaulun yläpuolella oleva otsikkoteksti: ”Yksi on tarpeellinen”. Urut on tehnyt Hans Heinrich v. 1984. Heikki-kirkkoherra, Jarkko-kanttori ja Timo-seurakuntamestari toimittavat miehissä koko palveluksen. Näin eteläisestä vinkkelistä katsottuna harvinaista, ettei naisia eikä maallikkoja näkynyt. Pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella palvelus etenee Heikki-papin käsikirjoista. Pitkä kokemus ei ole avuksi, kun pitäisi muistaa avata mikrofoni. Rukouksiin tunkee ajankohtaista lisää, ehkä myös pyydettyjä esirukousaiheita. Teksteistä korostetaan yllättävästi joitain sanoja. Ei tietoa miksi.

Sanojensa pontimeksi tyhjässä kirkossa Heikki kiipeää lattian ja katon puoliväliin pystytettyyn saarnatuoliin. Saarnasta voi sanoa, että kieli on värikästä, etten sanoisi maanläheistä. Jonkinlaista nuotinnusta kirjojen välissä ehkä on, mutta puhe on jutustelunomaista, vapaata. Mieleen jäi ilmaisu ”maailman tappiin asti”, mutta ohi meni, missä yhteydessä. Toisessa yhteydessä Heikki mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään vainajan konttaavan itse hautaan, se liittyi jotenkin siihen, että Jumala noutaa kyllä omansa. Sunnuntain evankeliumiteksti käsittelee Josefin kihlatun, Marian raskaaksi tuloa Pyhästä Hengestä ja Josefin aikeita hylätä morsian ’huoruuden’ tähden. Heikki paneutui Josefin pettymykseen ja epäilyksiin pontevasti. ’Huoruutta’ ei mainita evankeliumitekstissä, se putkahti Heikin raamatunselitykseen hiuksenhienosti välttäen Marian suoraa nimittämistä kyseisen sukuisella sanalla. Puhuja kykeni eläytymään Joosefin tuntoihin kiitettävästi. Ja muisti Heikki ennen lattiatasolle laskeutumistaan sytyttää sytkärillä tulen saarnatuolin reunalla puheen ajan odotelleeseen kynttiläänkin, joka sitten jäi palamaan sinne ylös yksinään. Toivottavasti suntio muisti kipaista sammuttamaan sen ennen kuin viimeinenkin poistuu Engelin puukirkosta.
(Kirj. 20.12.2020)

Eteläisen Uusimaan ponteva seurakunta varmaan istui kuuliaisesti kotonaan striimauksen äärellä, kun palveluksen toimitti runsaslukuiselle penkkiseurakunnalle kirkkoherra Kupiainen, taitava sanankäyttäjä. Diakoni ja muuan nuori tyttö avustivat tekstin lukijoina, musiikkipuolella kanttori soitti suvereenisti sekä urkuja että selloa, avustava muusikko toimi kauniisti esilaulajana ja soitti myös viulua. Jouluevankeliumi luettiin Luukkaan mukaan, mutta ihan vieraaltahan se yhä kuulostaa vanhemmasta väestä, joka lapsuudesta asti on tottunut kuulemaan: ”Ja tapahtui niinä päivinä”. Kirkkoherra otti teemakseen evankeliumitekstin sivulauseen, joka kertoo, ettei raskaana olevalle äidille ja puolisolle ollut majatalossa paikkaa yöpyä. Papin mielestä yhä on paljon porukkaa, jolle ei ole sijaa arvostetumpien ja menestyneempien ihmisten vallatessa parhaat paikat. Eikä pappi suinkaan unohtanut kertoa, kuka oli tuo syntyvä lapsi, miksi hän syntyi ja miksi hän otti kantaakseen syrjäytettyjen ja sijaa vailla olevien osan. Taitavasti punotun saarnan jälkeen kuultiin hienosti sovitettua joulumusiikkia, ja palvelus päättyi värikkäimpään ikinä kuulemaani Herran siunaukseen, jota pappimme paisutti ja väritti lisälausein pitkin matkaa niin, että pelkäsin koko siunauksen jo lehahtavan lentoon. Tutusti ja ytimekkäästi päästiin kuitenkin loppuun: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. – Ei huono palvelus, mutta niinpä se on kuin ennenkin olen kokenut, että monissa perheissä (niin pappilassa kuin seurakuntalaistenkin) aattoon huipentuva joulun juhlinta saa aikaan sen, että itse joulupäivänä tunnelma on jo hivenen lässähtänyt. (Etten vain itsekin olisi torkahtanut tuoliini jossain vaiheessa – tosin ilman erityistä aattoista juhlintaa.)

Meillähän on tämä nykyinen posti, joka nyt on Posti.fi – entinen Itella – entinen Posti. Siis firma, joka ei pysty päättämään, mikähän olis nimeltään ja mitähän tekis ja mitä ei. Tämäkö jakaa sanomalehdet ja sen yhden aikakauslehden, joka meillekin vielä on tilattu, vai jakaako ne Joku Muu? Paketteja tämä ei kuulema jaa, niitten kanssa sählää Jakelufirma.fi – vai mikä sen nimi nyt on. Posti.fi tarjoutuu tuomaan kirjeet ja joulukortit olikos se ihan kolmessa päivässä osoitteen mukaisiin postilaatikoihin. Vai niin. No meillä asuu riskiryhmäläinen A, joka on joulunalusviikolla ja jouluviikolla juossut ympäri kaupunginosamme lähikujia jakamassa oikeisiin osoitteisiinsa joulukortteja, jotka Posti.fi on ystävällisesti toimittanut meidän laatikkoomme. Riskiryhmäläinen B meillä osallistuisi urakkaan, mutta kun ei keppimummona pysty. 

Niin että jos me emme kiitä postinjakajaa joululahjoin syy on tässä. Siinä joku pienipalkkainen nostaa tilinsä ja asiakkaat tekee työn loppuun. Jos sama jatkuu vielä joulun jälkeenkin, ja sehän saletisti jatkuu, niin olkaapa hyvät, kiitokset välitetään puhelimitse postinjakajan esimiehelle.

Juuei, älkääs mitäkään, kävipä taannoin Pissismummolle niin kuin joulun lähestyessä tuppaa käymään mummolle kuin mummolle ja vaarillekin, että tuli asiaa Isompaan Kauppakeskukseen. Sattuneesta Korona-nimisestä syystä Mummo oli asioinut viimetteeksi edellisen vuoden puolella kyseisessä paikassa ja vähän samansorttisten asiain merkeissä silloinki. Nytpä ei hän ollut edes omalla asiallaan, vaan Joulupukin. Pukki mokoma kun on vanhetessaan laiskistunut eikä viitsi juuri mitään pajassaan tehdä, kaikki senkin pitää valmiina saada ja apulaisten kokoon haalimana konttiinsa. Ihme, kun viitsii vielä jakaa lapsosille, eikä aina sitäkään.

Mummon ja Poikakaverin meno sujui vanhaan malliin autolla alakerran parkkihalliin ja sieltä tiettyä hissiä ylös, josta tupsahtivatten nämä suoraan tutun puodin oville. Näille näppäimille asti melkein sujuikin, mutta sen jälkeen alkoi vaikeutua. Mummon kenkkukoipi oli taasen syyspimeiden myötä äitynyt kipunoimaan jokaikistä liikkeellelähtöä. Eikä vain liikkumista, vaan seisoskelua varsinkin. Ja öisin se valvotti, kun kipu raastoi pitkin koipea taukoamatta. Tällä koivella ja kepin kanssa konkaten Mummo oli siis liikkeellä. Unohtunut oli se tosiseikka, että Kauppakeskuksen luonteenomaisin ominaisuushan on, että siellä ihminen saa helposti päivänsä kulumaan kilometrikaupalla käytäviä kerroksessa jos toisessakin samoillessaan.

Jo tavaratalon puolella Mummolle nousi tuskanhiki, missään ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, missä päin mahtoi minkin sortin tavaravalikoima olla, kun ei se ollut siellä missä viimeksi. Ja ihan ensteksi, että mistä saisi korin, johon voisi kerätä jos jotain löytäisi. Aikansa haahuiltuaan nämä kaksi vanhaa näkivät vilahduksen henkilökuntaan kuuluvasta, joka peräänhuudeltuna suostui auttamaan. Ensin hän etsi korin, sitten opasti etsittävien tavaroiden tykö. Lelupuoti oli entisellä paikallaan, mutta vaatteita valitessa tapahtui kuten aina, että poikavaatteissa ei ollut oikeaa kokoa tarjolla. Kumma juttu, joka toistuu joka kerta.

Ennen muinoin liukuportaiden juurella ja latvoilla oli penkki, johon väsähtänyt mummo saattoi hetkeksi istahtaa järjestelemään mahdollisesti löytämiään tavaroita, lepuuttamaan jalkojaan ja laskelmoimaan joulupukin listasta vielä löytämättömiä. Kehitys oli käynyt siihen suuntaan – kiitos koronan – että kaikki penkit olivat haihtuneet. Mummo otti Poikakaverin käsikynkästä tukea ja klopsutti keppeineen lähimpään kahvia tarjoavaan puotiin, jossa oli sentäs muutama tuolikin pöytäin tuntumassa. Ja ihmeiden ihme, kahvilan Neiti kysyi hymyillen, voisiko hän tuoda tarjottimen jahka me löytäisimme vapaan paikan. Mummo ja Poikakaveri hukuttivat hymyilevän Neidin kiitoksiin, kun tulivat niiin iloiseksi ystävällisyydestä. Ja Mummo kenkkukoipineen rohkeni istua vielä tuokion, jonka Poikakaveri käytti pistäytymiseen toisaalla. 

Niitä on, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Aikakauslehdissä joulun alusviikoilla samoja reseptejä julkaistaan joka vuosi hiukan tuunattuna ja uusia reseptejä niille, jotka inhoavat entisiä. Sitten kuitenkin aika monesti pöytään ilmestyvät ne tutut kasvislaatikot ja kinkku, tortut ja piparit. Meillä ainakin.

Taatelikakku pitää olla, kotitekoinen, ja piparit omasta keittiöstä. Nääs koko arkisen vuoden on syöty leipomon pullaa ja kaupan keksejä kahvin kanssa. Torttuja voi tuoda kerran pari adventtipyhiksi, vaan niistä saa kohta kyllikseen. Taatelikakun salaisuus on helpossa reseptissä, tavallisissa aineksissa, ja makuhan vain paranee jääkaapissa. Piparit on meillä tehty Kotiruokakirjan muinaisreseptillä. Tuunaukseksi riittää muiden höystöjen lisäksi vähän maustepippuria.

Tänä vuonna Kokkikartano paistoi meille kolmen sortin laatikot, vain niiden porkkanalaatikko oli jo aatonaattona loppu, niin piti vaihtaa merkkiä. Punajuurilaatikon olin tehnyt itse pakastimeen aiemmin ja sulattanut aatonaattona. Syöminen sujui sitten silleen, että lusikallinen joka sortimenttiä mukaan luettuna säilykeherneitä lautaselle, kolme minuuttia mikrossa, sitten viipale kylmää kinkkua, sinappia ja raikasta etikkakurpitsasäilykettä jääkaapista. Helppoa ja hyvää kaikki.
Se isotöisin perinneruoka on meillä jälkkäri, hedelmäsalaatti. Tuoreista hedelmistä tehtynä, tyyliin yksi kappale kutakin lajia kuutioituna, vain persikka purkista ja sen liemi kostukkeena. Annoksesta riittää koko jouluksi, vallankin, jos vähän höystää kermavaahdolla tai jätskillä tai vaniljakastikkeella. Nyt päätettiin, että kokonainen tuore ananas on liikaa kahdelle, niin otettiin valmiita ananaskuutioita.

Ekat maistiaiset jälkkäriä ihan sellaisenaan: ihanan raikasta ja kukkeaa! Seuraavana päivänä lusikallinen riitti. Ananaskuutiot olivat leimahtaneet liekkeihin, ja koko parin litran annos oli tukevasti käymisprosessissa. Hyvän hiprakan olisi saanut, jos olisi kärsinyt syödä.

Kenkkukoipi ja keppi rauhoittivat Tonttumuorin joulun. Olisi hän aika suurella todennäköisyydellä langennut häärimään ja käärimään, keräämään ja paketoimaan ynnä laatimaan listoja siitä, mitä tarvitaan pöydän koreudeksi ja sen ääreen kokoontuneelle väelle maistuvaksi ateriaksi. Koska sitä paitsi korona, vietettiin joulua kahdestaan Tonttuvaarin kanssa kotikolossa hissun ja kissun, mikä olikin oudon mukavaa – ja samalla hiukan haikeaa. 

Kotitonttujen aattoon ilmaantui uusi kuvio, teams-meeting, kera tonttusuvun lapsuusmaan suunnalla asuvien tarmokkaiden ja kotitonttujen. Promoottorina toimi Tonttumuorin kummipoika, TT=Tonttu Tarmokas, jonka perhe asuttaa muorin ja Tonttuveljensä lapsuuskotia näiltä main koilliseen.

Alkuhämmingin jälkeen TT sai porukan järjestykseen. Tonttumuori ja Tonttuvaari saivat aloittaa kierroksen ja esittelivät historian pienimmän (’kahden hengen’) joulukuusen, jossa siis EI ole ledivaloja vaan oikeat vanhanaikaiset kuusenkynttilät. Kerrottiin, että seuraavaksi keitetään joulupuuroa iso kattilallinen, sitten katsotaan tonttujen joulurauhan julistus tonttujen teeveestä. Lumiukon katsominen on liittynyt perinteisiin tonttulasten ja tonttupienimmäisten  myötä. – Kuopustontun porukka uutisoi lähes lumettomasta joulusta ja puuron keittohan se heilläkin oli mielessä seuraavaksi, kun komeaksi koristeltu joulukuusi oli jo valmiina. Kinkku paistettaisiin ensi kertaa Kuopustonttulan uudessa umpigrillissä. Pikkufriidutonttu* siinä turvautui välillä tonttuäidin syliin kaksi sormea suussa, mikä paljasti, että päiväuniaika oli tulollaan. – Seuraavaksi Esikoistonttu kertoi, että heillä on jaossa sähköpostitse linkki Paratiisitonttujen perheorkesterin joulumusiikkiesitykseen, johon ei onnistuttu tähän yhteyteen linkittämään ääntä. Tonttu Murunen esitti taustalla akrobaattitemppuja tangolla pää alaspäin. Ritaripoikatonttu** sen sijaan istui arvokkaasti paikoillaan isän vieressä. Komea oli heidänkin joulukuusensa kimaltavin koristein ja puuron keitto mielessä seuraavaksi.

TonttuSerkku Savon kaupungista esitteli perheensä, jonka kaksi tonttupoikaa viivähtivät pari minuuttia kuvassa. Heidän ikkunastaan näkyi lumista maisemaa, joka kyllä meillä herätti kateuden huokauksia. Sielläkin oli joulukuusi jo kauniisti valaistu ja koristeltu. Heillä oli mielessä myös matka pohjoiseen, iloisesti hymyilevän ÄitiTontun sukua tapaamaan. Kinkun osto oli jäänyt vähän viime tippaan, niin kerrottiin, löytyi enää jäinen kimpale, jota ei ehkä aattoillaksi ikävä kyllä saa kypsäksi. (Eivät tainneet olla ainoita, joilla oli kinkun kanssa aikatauluongelmia.) – Sitten oli vuorossa tonttuserkkujen isä, Tonttumuorin Tonttuveli, joka on tämän sukuhaaran vanhin. Hän ja vaimonsa oli kutsuttu mukaan lähellä olevasta eläkekodistaan. Tonttuveli tyytyi toivottamaan oikein hyvää joulua kaikille. – Kummipoika TT, joka puolestaan on meetingin läsnä olleista tonttuserkuksista vanhin, joutui ahkeroimaan tekniikkapuolella ja pilkahti siksi kuvassa vain pari kertaa. Onneksi talon Tonttuäiti edusti ryhdikkäästi koko porukkaa. Kauniisti oli sielläkin kuusi jo koristeltu ja puuron keitto meneillään. Kummipoika TT kertoi valmistelevansa striimausta joulupalveluksiin ja joulun muuten sujuvan perinteisesti saunomisen ja syömisen merkeissä.

Oi, miten erinomaisen hyvä mieli jäi Tonttumuorille ja Tonttuvaarille tästä uusimuotoisesta ’sukukokouksesta’, johon teini- ja esiteiniosasto osallistui lähinnä ikäkausityypillisesti, jos lainkaan. (Ihana nähdä vilahdus heistäkin! Pointsit osallistumisesta menee nyt Ritaripojalle** ja Pikkufriidutontulle*, jolla nuorimpana on oikeus osallistua pelkästään kaksivuotiaan suloisuudella ja sormi suussa.) 

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt, Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankilastaan, uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.

Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

***

Hyvää Joulua Sinulle ja uskoa, toivoa ja rakkautta uuden vuoden matkalle!