Juuei, älkääs mitäkään, kävipä taannoin Pissismummolle niin kuin joulun lähestyessä tuppaa käymään mummolle kuin mummolle ja vaarillekin, että tuli asiaa Isompaan Kauppakeskukseen. Sattuneesta Korona-nimisestä syystä Mummo oli asioinut viimetteeksi edellisen vuoden puolella kyseisessä paikassa ja vähän samansorttisten asiain merkeissä silloinki. Nytpä ei hän ollut edes omalla asiallaan, vaan Joulupukin. Pukki mokoma kun on vanhetessaan laiskistunut eikä viitsi juuri mitään pajassaan tehdä, kaikki senkin pitää valmiina saada ja apulaisten kokoon haalimana konttiinsa. Ihme, kun viitsii vielä jakaa lapsosille, eikä aina sitäkään.

Mummon ja Poikakaverin meno sujui vanhaan malliin autolla alakerran parkkihalliin ja sieltä tiettyä hissiä ylös, josta tupsahtivatten nämä suoraan tutun puodin oville. Näille näppäimille asti melkein sujuikin, mutta sen jälkeen alkoi vaikeutua. Mummon kenkkukoipi oli taasen syyspimeiden myötä äitynyt kipunoimaan jokaikistä liikkeellelähtöä. Eikä vain liikkumista, vaan seisoskelua varsinkin. Ja öisin se valvotti, kun kipu raastoi pitkin koipea taukoamatta. Tällä koivella ja kepin kanssa konkaten Mummo oli siis liikkeellä. Unohtunut oli se tosiseikka, että Kauppakeskuksen luonteenomaisin ominaisuushan on, että siellä ihminen saa helposti päivänsä kulumaan kilometrikaupalla käytäviä kerroksessa jos toisessakin samoillessaan.

Jo tavaratalon puolella Mummolle nousi tuskanhiki, missään ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, missä päin mahtoi minkin sortin tavaravalikoima olla, kun ei se ollut siellä missä viimeksi. Ja ihan ensteksi, että mistä saisi korin, johon voisi kerätä jos jotain löytäisi. Aikansa haahuiltuaan nämä kaksi vanhaa näkivät vilahduksen henkilökuntaan kuuluvasta, joka peräänhuudeltuna suostui auttamaan. Ensin hän etsi korin, sitten opasti etsittävien tavaroiden tykö. Lelupuoti oli entisellä paikallaan, mutta vaatteita valitessa tapahtui kuten aina, että poikavaatteissa ei ollut oikeaa kokoa tarjolla. Kumma juttu, joka toistuu joka kerta.

Ennen muinoin liukuportaiden juurella ja latvoilla oli penkki, johon väsähtänyt mummo saattoi hetkeksi istahtaa järjestelemään mahdollisesti löytämiään tavaroita, lepuuttamaan jalkojaan ja laskelmoimaan joulupukin listasta vielä löytämättömiä. Kehitys oli käynyt siihen suuntaan – kiitos koronan – että kaikki penkit olivat haihtuneet. Mummo otti Poikakaverin käsikynkästä tukea ja klopsutti keppeineen lähimpään kahvia tarjoavaan puotiin, jossa oli sentäs muutama tuolikin pöytäin tuntumassa. Ja ihmeiden ihme, kahvilan Neiti kysyi hymyillen, voisiko hän tuoda tarjottimen jahka me löytäisimme vapaan paikan. Mummo ja Poikakaveri hukuttivat hymyilevän Neidin kiitoksiin, kun tulivat niiin iloiseksi ystävällisyydestä. Ja Mummo kenkkukoipineen rohkeni istua vielä tuokion, jonka Poikakaveri käytti pistäytymiseen toisaalla.