Veli istuu odottamassa sairaalan oven luona varjoisalla penkillä. Menemme kolmisin sisään. Äiti näyttää pikkuruiselta nukkehahmolta sairaalan vuoteessa laitojen sisällä. Kasvot ovat oudon kutistuneet, kun yläproteesi on poissa suusta. Hän avaa silmänsä puhutteluun ja tunnistaa. Huonetoveri sanoo, että kyllä on tytärtä kaivattu.
Pöydällä on kahvia nokkamukissa. Tarjoan äidille tuomaani muurinpohjalettua ja hilloa. Se ei nyt kuitenkaan maistu, äidin suu on kipeä, siksi kai proteesikin on otettu pois. Toinen hakee lähikaupasta pikarijäätelön, siitä saan äidille lusikoitua kolmasosan kahvin lomaan. Henkilökuntaa ei näy. Osastolla vallitsee sunnuntairauha.
*
Helle hiostaa, ajatukset painavat. Ajamme taas sairaalasta Lapsuuslammelle ja uimme pitkiä kierroksia. Pesemme välillä veneen ja uimme taas. Kaksi joutsenta lentää lammen yli. Vähitellen saamme helteen hukutettua lammen viileän puhtoisiin vesiin.
*
Maanantaiaamuna menen Toisen kanssa sairaalaan, päätän odottaa osastonlääkärin kiertoa. Äidille jutellessa pyydän häntä avaamaan silmät. – Mingäntähen, hän kysyy, – siehä oot kutakuinkii yhtä kaunis ko ennenkii. Huonetoveria naurattaa se ’kutakuinkin’. – En mie jaksa pittää silmii auk, luomet on niin raskaat ja kaik on jo nähty, minkä ennää näkiskää.
Huoneeseen työntyy kaksi vaiteliasta miestä, lääkärintakkinen työntää edellään kärryä, siinä on läppäri auki, hoitajalla kansio ja kynä. Kun tulevat kohdalle, esittäydyn ja kysyn miten äidin hoito jatkossa järjestyy, kun hoivaosaston hoitaja sanoo, etteivät kykene yksin vuorossaan ollen huolehtimaan näin huonokuntoisesta. Sanon suoraan, että tuntui ikävältä kuulla, miten äiti kotiutettiin täältä ja hoivaosasto palautti hänet takaisin samana päivänä. Lääkäri tuijottelee ilmeettömästi läppäriään. Sairaanhoitaja sanoo jotain verenpaineesta. Lääkäri kääntyy menemään, tokaisee: ”Pitää yrittää keksiä hänelle jokin hoitopaikka.”
*
En jaksa nyt isän haudalle, siellä on äidinkin hoitopolun päätepiste. Kotimatkalla soitan veljelle ja kerron lääkärin ainoan kommentin. (En uskalla puhua pelosta, että heittävät Äidin jonnekin valtavan sairaanhoitopiirin sivulaitokseen makaamaan.) Ehdotan huumorimielessä, että Veli kysyisi joka päivä käydessään: jokohan hoitopaikka on keksitty.
Kuutostien varsilla törröttää puolivälistä katkenneita ja myrskyn nöyryyttämiä puita. Tummia pilviä nousee taas. Millekään maailmassa ei tunnu mahtavan mitään. On itkukurkkuinen olo.
Aika on levätä etsinnöistä, aika työntää vene vesille. Hyvä on katsella kotirantaa kauempaa, viisautta myös olla vastaamatta jokaisen aallokon kutsuun
Pissismummo päätti tykönäns päivänä kesäisenä, että nyt on uusittava alimmaisgarderobi. Entisistä töistä kun tuppaavat eläkerahhaa, ni pitäähän sitä johkin käyttää, ettei pääse pino vinoks, mitäs. Sitä paitti oli aleaikakin. Ai mikäkö garderobi? No, se mik’ei näy, mutta sielä kumminki on, ihanasti muumioituvaa mummonnahkaa vasten.
P.Mummolla sattuu olemaan dekolteen jatkeena ehtoisa luomuvarustus, jokahan vaatii kunnon kupposet eikä tarvi push-uppia. Tiedossa on myös oiva kyseisvarustekauppa, jossa osataan asiat. Omistajatar vilkaisee asiakasta ammattimaisen varmalla silmällä, kysäisee väritoiveita ja tuo soviteltavaksi hyvinistuvia kakskuppisia. – Ja pitsiä pitää olla kans, sanoo Pissismummo.
Tavaratalossa naisihmisten alimmaisgarderobiosastolla asiakas on omillaan ja P.Mummo siis aivan hukkapulassa. On tangaa, stringiä, hipsteriä ja ties mitä pöksynriekaletta. Mummon ajatuskuplaan pullahtaa paha sana. – Ja en kyllä … anna periksi niille, jupisee hän tanakkana. Meni nääs ostamaan muinoin kasan yhtäjasamaa mustaa ja valkoista basicsloggia ja nehän peijakkaat kestää vaikka maailman tappiin. Mummotki haluaa väliin väriä ja vaihtelua.
Ei ol helppoo muutenka nykymaailmassa. Tavallisennimisten ja -näköisten vaatteiden ajat ovat olleet ja menneet. Jalkaan pantavaksi myyvät capreja ja legginsejä, stay-uppeja ja footsieita. Rannalle pittää olla kaiken paljastavat bikinit, monokinit tai mikätinkinit ja paljaan pinnan peitoks sitte joku tankini, pareo tai sharonki. Yöllä pittää tekkeytyä babydolliin tai johki ihme shifonkiin. Oliski Poikakaverilla häkellyksen paikka, jos P.Mummo hulmahtelis moisissa hörselöissä. (Hämmennystä riittää muuteski Mummon kaa.)
Vaan evakkomatkoillaan Mummo poikkeaa tuttuun kaupunkiin. Sielläpä on kelpo tavaratalo ja mummoystävällisiä myyjiä, joilla on huumorikin tallella. Jopas alkaa löytyä naisellisen aistikasta silkkipöksyä ihanin pitsein ja viimein osuu kohdalle ihan oikea uimapukukin, jossa on tyyliä ja kurvit kohdallaan. Niin se on kuulkaas: tyttöset pyllistelkööt hipstereissään, mummot pittää kunnon pitsipöksyjä ja uivat uimapuvussa – tai ilman. Hähää.
Tulee ostettua joka kesä pino pokkareita, ei voi mitään. Se vain kuuluu asiaan. Pokkari on ylivertaisen mukava ottaa mukaan mihin tahansa kesärientoon, mahtuu melkein taskuun nimensä mukaisesti. En enää jaksa dekkareita, Otavan Seven-sarja tai Tammen Loistopokkarit tarjoavat kelpo romaaneja. Kesäisen pokkarivimman ainoa toistaiseksi ratkaisematon ongelma on kasaantuvuus. Aina voi yrittää kierrättää – ja toivoa, että unohtuvat sille tielleen.
*Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman; Avain (alkup. ilm.v. 2005)
Mykistävä. Tämä pitää lukea. Ja lukea uudelleen. Että muistaisi. Pieni ja väkevä opus.
*Olli Jalonen; 14 solmua Greenwichiin; Otava Seven (alkup. ilm.v. 2008)
Olipa kirja! Alussa taitavasti ohimennen heitettyjä vihjeitä, jotka vetävät lukijaa kuin kalaa siimassa. Vaikka tarina jää junnaamaan ajoittain, se tuntuu kuuluvan matkanteon luonteeseen, kun edetään hitaasti ja vaivalloisesti. Riittävän yksityiskohtainen selostus pitää asiaa tuntemattoman mielenkiinnon yllä ja vakuuttaa perehtyneemmänkin. Hyvän romaanin tunnusmerkit täyttyvät: on seikkailunmakua, selviytymistaistelua, rakkautta, kuolemaa ja yllättäviä käänteitä. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaanakin hyvästä syystä.
*Aravind Ariga; Valkoinen tiikeri, suom. Tarja Teva; BTJ-Kustannus 2009, 2010
Pimeydeksi kutsutusta syrjäisestä intialaisesta maaseutukylästä lähteneen köyhän perheen pojan tarina, josta ei sävyjä puutu. Nuori mies sisäistää nopeasti rikkaiden palvelijan ankeat elämänehdot ja tajuaa mahdollisuuden muuttaa kohtalonsa. Hienosti ironinen intialaisen yhteiskunnan kuvaus.
*Maeve Binchy; Hopeahäät, suom. Liisa Honkasaari; WSOY:n Loistopokkarit (alkup. teos 1988)
Ei kesää ilman Binchya (tai Frances Mayesia tai Anna Gavaldaa);) Hopeahäät paljastaa taas armottomasti Binchyn viehtymyksen selostaa juurin jaarin henkilöidensä taustoja, ulkonäköä ja elämäntapaa. Arkipsykologia on ihan oivallista tai vähintään siedettävää. No, ehkä ei olisi tarvinnut ratkaista kaikkien henkilöiden kohtaloita viimeisessä luvussa. Harmitonta hellelukemista.
Pissismummolassa oli poika tai siis on vieläkin, muttei täällä enää eikä sitäpaitsi poikakaan vaan nuorimies. Tai siis on tai oli kaksikin nuorimiestä, mutta tässä kyrsimisasiassa nyt pikemminkin tämä Kuopuksempi.
Se Tämä Kmpi on media-ammattilainen ja meni pöljyyksissään kerran ehdottamaan, että itsekseen kirjoitteleva, netistä tietämätön äitinsä ryhtyisi blogistiksi. Äitinsä ei ollut kuullutkaan semmoisista, vuosiluvulla 2005. Tämä Kmpi kärsivällisesti selittämään mikä, missä ja millaisia. Äitinsä katteli silmät ympärpyöreinä ja johan syttyi lamppu. Tämä Kmpi laati ja neuvoi ja äitinsä pääsi alkuun, pääsipä hyvinkin.
Äitinsä on sittemmin ollut Tämän kimpussa tuon tuostakin sähköpostilla kysymyksineen, jotka alkavat yleensä: Rakas Blogineuvoja tai Arvoisa Administraattori… Tämä Kmpi on vastannut kohtuullisessa ajassa että joo tai ei kun tai jos vaikka. Yhteistyö Tämän kanssa on silleen sujunut. Kunnes.
Tuli big problems. Tämä Kmpi saattaa olla katunut monta kertaa, että meni ehdottamaan koko blogia. Olisi nuorimiehellä muutakin elämää niin kuin työtä ja tyttöä ja sen sellaista. Jo Tämä kerran nirhaisi, että kun ei ehdi heti kaikkee ja sun juttus nyt ei ole asialistan kiireimmässä päässä, minkä äitinsä tietysti kuuli niin, että älä siellä känise, on tässä tärkeempiäkin. Äitinsä nieleskeli tuota ja juttupino toisaalla alkoi taas kasvaa.
(Niin että Rakas blogiystävä, kun Kolmas Huone on varikolla ellei peräti umpisuossa viikon kaksi, kyseessä on big problems, joka ei ole administratorin asialistan kiireimmässsä päässä ja jota äitinsä ei osaa ja isänsä oikeudettomana ei voi ratkaista. Kyrsimistä ja kärsimistä siis riittää blogittajan elämässä.)
Eräänä kyrsimyspäivänä Pissismummo ryhtyi jyrsimään ajatusluuta. Että jos laatisi itselleen oikein opaskirjan kanssa omatekoisen ja erittäin salaisen piiloblogin, josta ei Tämä Kmpi eikä kukaan muukaan tietäis, hähää. Olisipa lystiä siellä kirjoitella kyrsimyksistään. Sinne vois kehitellä inhan sivupersoonan, jonka piikkiin panis kaikki ilkeimmät, mitä ei kehtais kelleen ees unissaankaan kertoa. Sivupersoonan nimi voisi olla vaikka Känisevä Kääkkä.
(…keittiöstä kuuluu voimallinen: VOI HIRVEETÄ. P.Mummo ryntäämään paikalle, missä Poikakaveri on käynnistänyt puurokattilan pelastusoperaation. Mummohan pani puuron tulolleen ja poistui vain vilkaisemaan sähköpostin, mutta onkin tempautunut tälle tielleen…)
No niin, sattuuhan noita. Ja näitä: nimittäin erittäin salainen operaatio oli vasta alkutekijöissään, kun Pissismummolassa huomattiin, että big problems oli ratkaistu. – Tulipas jyrsittyä turhaa luuta, tuumi P.Mummo. Toisaalta, eipä tiedä, milloin ilmenee bigger problem. Varasuunnitelma on aina hyvä olla olemassa.
kesä kääntymässä menosuuntaan, ruoho kuulostelee, odottaa pieniä nauravia varpaita, tänään!
”Vain hiukan kärjistäen voidaan sanoa lainvalmistelusta tulleen teatteria, jossa eri tahojen kuuleminen näyttäytyy hidasteena, prosessiin kuuluvana välttämättömänä pahana. Asiantuntijoiden painavillakaan lausumilla ei ole vaikutusta, elleivät ne myötäile annettuja esityksiä. ”
HS Vieraskynä 25.07. 2010 / Jukka Kekkonen, Helsingin Yliopiston oik.hist. professori
Viime kesänä, kun oltiin koolla Äidin 95-vuotispäivän merkeissä, tulin lausahtaneeksi Veljelle jälkeen päin, olivatkohan Äidin viimeiset synttärit. No, eivät olleet. Käsittämättömän sitkeä saattaa olla vanhuksen elämänlanka hauraassa, kipuilevassa ruumiissa.
Lähipiiri siinä nytkin vain oli koolla. Hoivaosaston väki joi kanssamme kakkukahveja. Serkkuveli oli käynyt jo aamulla tuomassa ruusuja tädilleen. Seurakunnan naispastori tuli siihen kauniin kukkakimpun kera. Äiti nautti seurassamme kupillisen kahvia ja hiukan mansikkakakkua.
Lauloimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää. Virttä Äiti hyräili mukana silmät kiinni, sanoi sitten: nyt mie en ennää jaksa. Yhteisessä tuokiossa oli vapaa, hellänhaikea tunnelma. Kukin tavallaan oli jo hyväksynyt, että Äidin lähdön aika lähenee, ei ollut tarpeen esittää mitään.
Lapsuuslammella helteisen päivän uupumus viimein raukeni ihanasti tummiin vesiin. Oltiin siinä kahden, Toinen ja minä. Yhä uudestaan laskeuduimme lammen syliin; niin lempeä pinnalta, syvemmällä virkistävän viileää. Ei paljon puhuttu, keinahdeltiin hetkestä toiseen.
*
Viikon kuluttua Veli soitti: Äiti on viety sairaalaan. Oli taas valittanut kovasti kipua, apua pyydellen. Ei kestänyt hoivaosaston hoitaja vanhuksen valitusta. Soitin sairaalaan, siellä reipas lähihoitaja: ei hätää, äitinne palautetaan lähipäivinä hoivaosastolle, kipu on hallinnassa.
*
Seuraavan viikon puolivälissä Veli soitti: Äiti tuotiin tänään hoivaosastolle ja muutamaa tuntia myöhemmin Äiti lähetettiin sieltä takaisin sairaalaan, oli mennyt tajuttomaksi. Hoivaosaston hoitaja sanoo ettei millään selviä yksin niin huonokuntoisen kanssa, kun on seitsemän autettavaa. Hän on oikeassa, henkilökuntaa on liian vähän.
Meitä järkyttää, että Äiti-vanhuksemme on joutunut kahden hoitopaikan kiistakapulaksi. Hoivaosastolle hän on liian huonokuntoinen, sairaalassa hoidetaan vain akuutti tilanne. Äidin eläkkeestä maksetaan kahta paikkaa, toista vakituisesti, toista viikon jaksoissa kerrallaan. Samaan aikaan Kela vaatii selvityksiä ja lääkärintodistuksia muuten hoitotuki uhataan lopettaa. Veli on aivan väsynyt byrokratiaan eikä ihme.
Jotain on pahasti pielessä, kun vanhusta näin kohdellaan. Äiti tarvitsee nyt saattohoitoa, miksi sairaala ei ota siitä vastuuta?
Kristuksen kirkastumisen sunnuntai on keskellä kesää, heleimmällä heinäkuulla. Jani-pappi sanoi tänään kirkossa, että kirkastaminen ei muuta ainetta toiseksi, vaan päästää valon paremmin lävitse. Ajattelin, että kirkastuminen voi myös merkitä sakan laskeutumista pohjalle. Voisiko kirkastuminen olla myös pelkistymistä, häiriötöntä yhteyttä itseen ja maailmaan. Rakkautta kenties.
(Virsi)
Ps. Lastulle saareen helteiset (+28) terveiset ent. kotikaupungista, vähän eri kuvakulmista tällä kertaa..
Ja sama paikka kesäkuussa 16.6. (+16)
|
|
