Olen kerrassaan äimistynyt tämän syksyisestä maailman menosta. Ei voi ymmärtää, mikä ihmisiin on mennyt, kun jokaisen vähänkin tukevamman tuulenpuuskan myötä mennään eroamaan kirkosta. Näin tunnekuohujenko armoilla ihmiset ovat? Olisiko syytä muistaa mitä Manu-pressa sanoi aikanaan: ”Ei pidä provosoitua, kun provosoidaan”.

Itse kukin toimii tietysti viisautensa mukaan ratkaisuja tehdessään. Medialle ei ole kunniaksi, että se näyttää taas toimivan tuulikoneena. Toimittajat eivät hallitse foorumiaan, haetaan äärimmäisiä mielipiteitä ja annetaan niiden ryöstää keskustelu. Kirkon ääntä pannaan konservatiivit ja poliitikot käyttämään tarkoitusperiinsä.

Kyllä on nyt mielensäpahoittajia tässä maassa. Syyt ovat itse kullakin ikiomat, äärestä toiseen, mutta lopputulos sama: pitää näyttää paha mieli metelillä ja tuomita toisin ajattelija. Se on hyytävää. Ihmettelen vakaumuksellisia kristittyjä, jotka käyttävät raamattua lyömäaseena. Siitä on Kristuksen rakkaus kaukana. Monesta piispastakaan ei irtoa muuta kuin varovaista mutinaa.

Tajusin lapsuusmaalla tutun kirkkoherran kanssa jutellessa, että kuohunta asian tiimoilla ei tunnu hetkauttavan kirkkokansaa muualla kuin kaupunkisuomessa. Maallakin on eri tavoin ajattelevia, mutta kukin saa olla vakaasti omaa mieltään. Pappi ei provosoinut kuulijoita uskonpuhdistuksen muistopäivän saarnassaan. Hän korosti Jumalan sanaa, mutta vaikeni tulkintaeroista. Kukin sai tukea näkemykselleen, jos sellainen oli.

Arveluttaa jo mihin porukkaan tässä kohta kirkon jäsenenä kuuluu. Kirkon seurakuntien aktiiviväessä (siis myös päättävissä elimissä) on jo nyt prosentuaalisesti enemmän konservatiiviseen raamatun tulkintaan pitäytyviä totuuden torvia kuin jäsenistössä keskimäärin. Onko maltillisilla, avaramielisillä ja yksinkertaisesti uskovilla kohta sijaa kirkossaan?

Maahan kätketty tulee maaksi. Jotain vapautuu kahleista, muuttuu, on toisin. ”.. uudeksi minä teen kaikki…”

Kätketään multaan, on poissa. Muistellaan, on lähellä. Enkelit noutavat lähteneen, kulkevat surusaaton mukana, ottavat vastaan pimeässä puhkeavan itkun

Ei kesä jatku, ei kesä. Maa peittyy lehtiin, lumeen. Tulee uusia keväitä, kesiä. Miten pitkä on talvimatka, en vielä tiedä. Aavistan, että sitä on.   

 

tiheitä unia, repeileviä muistoja, kipua

– poissaolon läsnäolo, odotus

 

 

Taivas, toiveidemme heijastustako – nimi jollekin, joka ’näkyy’, mutta ei näy? Myös ’poissa’ on paikka, määrittelemätön kuin kaukametsä?

äärimmilleen hiutunut, kuolemalle antautunut, valmis   

Äidin syvän unen aamu

Syyskuun viimeisen sunnuntain aamuna, viikko sitten, olin kirjoittajaporukan mukana Hietaniemen hautausmaalla. Kukin vaelteli tahoillaan ja pysähtyi johonkin työstämään annettua tehtävää. Kotimatkalla junassa avasin puhelimen: veli oli lähettänyt kuvan äidin kasvoista, ilman tekstiä. Ajattelin, nyt jokin muuttuu.

Veljelle oli soitettu sairaalasta, että äitiä ei saatu hereille sunnuntaiaamuna ja hänet on siirretty saattohuoneeseen. On jo pimeää, kun tuntien ajon jälkeen seisomme Toisen kanssa sairaalan ovella. Yöhoitaja vie meidät osaston käytävän päähän. Ensimmäisessä lasiovessa lukee Eristyshuoneet – Vierailut kielletty. Kolmannen oven takana äiti nukkuu syvää untaan, yksin. Äiti pien.

Herään 02:21 veljen kotona vinttikammarissa. Toinen nukkuu vieressäni rauhallisesti. Yö on äänetön, valaistus epätodellinen. Sumu on käärinyt maiseman valkeaan liinaan. Usvan sisällä hehkuu himmeä kuunvalo. Ajatukset laahustavat äidin luona, eilisessä, karkaavat huomiseen. 04:20 yhä valveilla. Aamuun on vielä monta tuntia. Viimein taas nukahdan.

Äidin käsi on kuuma, hoitaja kertoo, että lämpöä on. Toinen hyvästelee ja lähtee paluumatkalle. Jään tänne, itseni takia kai, sillä äiti ei enää reagoi. Huoneessa kuuluu vain kellon naksahtelu ja rahiseva hengitys. Hoitaja käy, jättää tarjottimeltaan lääkekipon pöydälle, vaikka äiti ei sitä tarvitse. Istun äidin vierellä ja piirrän hänen kasvojaan lehtiön sisäkannelle. Haluan muistaa.

Keskipäivän aikaan käyn syömässä lähistöllä kahvilassa, jonka nimi on Karpalo. Ruoka on hyvää. Palatessa poimin rantapolun varrelta syksyä: pietaryrttiä, nurmiapiloita, kissankelloja, ruusuruohoa, pari kellertävää kaislankortta, siemenuntuvansa jo luovuttaneen horsman kiharaisen kukinnon. Istun hetken ulkona auringossa ja soitan pari puhelua, peruutuksia. Laitan syyskimpun huoneen ikkunalle.

Illalla veli tulee hakemaan minua. Hän silittää äidin poskea, sanoo, että olemme siinä molemmat. Äidin käsi on lämmin, silmät ovat kiinni, mutta kasvoilla käväisee pieni hymy. Se tuntuu ihmeeltä.

Seuraavana yönä herään taas 02:20. Kuu paistaa pilven lomasta. Sumulakana lepää nyt järven yllä. Kirjoitan eilistä pois. Ehdin nukahtaa vielä toviksi ennen lähtöä. Aamulla hoitaja kertoo, että äidin kuume oli noussut yöllä yli 39:n ja hänelle oli laitettu suppo. Piirrän äidin kasvoja toisesta kulmasta. Hyräilen tuttuja virsiä. Lähetän tekstiviestin tilanteesta ystäville. Vastaukset antavat tunteen, etten ole yksin. Kurssin ohjaaja soittaa. Se merkitsee nyt paljon.

Joudun lähtemään äidin luota jo puolivälissä iltapäivää kyytijärjestelyn takia. Veljenvaimo lämmittää saunaa. On mitä kaunein syysilta. Istumme löylyhöyryisinä saunan terassilla. Järvi väreilee, kahlaan rannassa, vesi tuntuu jo jääkylmältä. Kaislikosta lähtee sorsapoikue, linnut uivat jonossa vastarantaa kohti. Pyydän rauhallista unta ja nukun ihanasti koko yön.

Kolmantena aamuna tulen alas valmiina lähtemään sairaalaan. Veli istuu eteisessä. – Sairaalasta soitettiin, että äiti on nukkunut pois neljän aikaan aamuyöllä, veli sanoo hiljaisesti. Kuusivuotias pojantytär tulee siihen: Vaari, mitä tarkoittaa nukkunut pois? Veli ei saa vastatuksi. – Se tarkoittaa, että vanha mummo ei enää herää, sanon.

Äiti sanoi monesti, että haluaisi kuolla nukkuessaan niin, että jonakin aamuna ei vain heräisi enää. Hän sai kuolla niin kuin toivoi. Mutta tie tähän aamuun oli pitkä ja raskas.

 

Tuuli, joka taittaa järeän puun, jättää kuivuuttaan kahisevat korret. Mikä on korkeaa, mikä matalaa – vahvaa, haurasta?