Toissa keväänä vanha kaktusrouva sai uuden mullan ja sen lisäksi putsasin ränsistynyttä alaoksistoa rankalla kädellä. Syksyllä tuo purskautti kokeeksi muutamaan oksaan kukkia. Osoitin hänelle asiaankuuluvaa huomiota ja kiittelin yllätyksestä. Viime keväänä toin kaupasta nuoren kaktusneidon, joka hehkui siinä vierellä malliksi valkoisine kukkineen. Sille vaihdoin isomman ruukun ja lisämultaa heti kesän alussa.

Kesä oli ihana. Paitsi meille kahdelle vanhalle, keinussaan keinutelleelle, myös nuorelle ja vanhalle kaktukselle, jotka saivat olla pihassa Luojan tuulten, sateiden ja paisteiden huomassa koko ihanan kesän. Vanha kaktusrouva on seuraillut kirjoittamistani tässä kolmannessa huoneessa toistakymmentä vuotta tekstejäni kommentoimatta. Kun otin syyskuun lopulla hänet pihalta sisälle tutulle paikalleen, hänpä riehaantui täysin. Olen laskenut kukkanuppuja ja päässyt ainakin viiteenkymmeneen. Eilen avautui ensimmäinen tulipunainen kukka, tänään kaksi lisää. Ja Neitokaktus seuraa nyt esimerkkiä, kaksitoista nuppua!

tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.

eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.

puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.

Susanne Päivärinta   Kaikki tämä elämä   Teos 2024

Päivärinta on ikäistemme ajankohtaisasioiden seuraajien toimittajaikoni, jota myös vaatimattomasti YLEn tähtitoimittajaksi on kutsuttu. Niinpä ei ole ihme, että hänen omakohtaisen tiensä kertomus toimittajavuosistaan on kiinnostanut suurta yleisöä jo toisen painoksen verran, mikä näinä aikoina on jo kirjalle harvinaista.  – Onhan hänen kuvauksensa omista lähtökohdistaan, elämänpolkunsa dramaattisistakin mutkista ja toimittajantyönsä hektisestä arjesta vertaansa vailla oleva jännityskertomus. Siitä paljastuu paitsi eittämätön lahjakkuus, määrätietoisuus ja älykkyys journalistina, myös hybrikseen asti yltävä usko oikeassa olemiseen esimiesten arvostelussa sekä omaan riippumattomuuteen, ts. ’neutraaliuteen’ poliitikkojen kritiikissä. Ylen toimintakin tulee valaistuksi sisältä päin. Kannattaa lukea!

*

Joel Haahtela   Katoamispiste   Otava 2010

Haahtela on mielikirjailijoitani, olette varmaan huomanneet. Kuluneena kesänä olen palannut aiemmin lukemiini, jotka eivät ole omassa hyllyssä. Sikäli mielenkiintoista, että huomaan myös löytäväni eri asioita, kun vuosia on välissä. Lukukokemushan ei ole sama joka kerran, sekä lukija että kirjoittaja ovat jo eri kohdassa omassa todellisuudessaan, ja vaikka teksti on sama, kirja on kuin uusi. Tämä on mahdollista, kun on kyseessä tasokas ja hieno kirjailija.  – Kertoja kulkee helsinkiläisellä kadulla, edellä kulkevan naisen sateenvarjo karkaa käsistä tuulenpuuskassa bussin alle ja mies hakee ruhjoutuneen esineen omistajalleen. Tästä alkaa tutustuminen, joka johtaa kertojan jäljittämään kadonnutta henkilöä ja tutkimaan hänen kuolleen kirjailijarakastettunsa elämän kulkua. Tarinan unenomaisessa maisemassa välähtää kertojan oman menneen ihmissuhteen muistikuvia ja kaikki tapahtunut, henkilöt ja tunnelmat katoavat kertojan maagisella taidolla ja intensiteetillä samaan pisteeseen. Tässä on kirja, johon tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.

*

Helena Anhava   Kun on nuorin   novelleja   Otava 1985

Anhava (1925-2018) on yksi mielirunoilijoitani. Paitsi herkkiä ja sävykkäitä runoja hän on julkaissut hienoa proosaa ja suomentanut runsaasti. – Erityisen herkkäsieluisena ihmisenä hän on kuvannut kaltaisiaan lapsia näissä novelleissa suorastaan riipaisevan tarkasti. Novellit kertovat vanhempiemme sukupolven elämän lapsuustunnelmista sodan uhan alla ja varjoissa.

*

Tiina Harvia   Pappa ei muista   Momentum 2024

Harvia (s. 1976) on Pirkanmaalla asuva kirjoitteleva dipl. insinööri, joka on julkaissut esikoisromaaninsa omien isovanhempiensa muistoksi.  – Paitsi omakohtaisuus, teoksessa viehätti erityisesti myös ymmärrys ja kaunis tapa suhtautua muistisairaaseen vanhukseen. Pappa on ollut hyvä isä tyttärelleen ja ihana pappa tyttärentyttären lapsuudessa, niinpä läheisillä on riittänyt ymmärrystä ja rakkautta häntä kohtaan yli kaiken kohelluksen ja kaikkien hankalien vaiheiden. Soisi kaikkien muistisairaiden läheisten lukevan tämän ajatuksella, että muistamaton on se sama ihana ihminen, jonka opit tuntemaan hänen parhaina vuosinaan. 

*

Anna Maria Mäki           Uudessa valossa              Teos 2024

Espoolainen maisterikirjailija A-M Mäki (48 v) on julkaissut useita romaaneja esikoisnovelliensa jälkeen. Uudessa valossa on tarina kuuluisan äidin kolmekymppisen, somessa influensserina toimivan tyttären tilitys äitisuhteestaan, joka muuttuu äidin kuoleman jälkeen ilmenevien seikkojen valossa ratkaisevasti.  – Mäki kirjoittaa sujuvasti ja somevaikuttajapäähenkilön elämänpiirin kuvaus avasi lukijalle uskottavan kuvan nykynuorten elämästä. 350 sivun mittainen romaani sisältää värikkäitä tapahtumia, yllättäviä käänteitä ja turhankin monia tieto-osuuksia eri aiheista ja pohdintaa niiden pohjalta, mikä tekee kokonaisuudesta levottoman. Mainiosti teos valottaa 1900-luvun lopun nuorten ihmisten ajatusmaailmaa, arvotuksia ja kiinnostuksen kohteita.  

*

Vigdis Hjorth   Toisto   suom. Katriina Huttunen   S&S 2023

Norjalaisen V. Hjorthin kolmas suomennettu pienoisromaani (160 sivua) on intensiivinen ja intiimi kuvaus nuoruudesta, joka tulee ymmärretyksi aikuisen silmin nähtynä. Tarina rakentuu perheen sairaasta ilmapiiristä ja kuvaa järkyttävän intensiivisesti vaiettujen salaisuuksien vaikutusta sukupolvesta toiseen. ”Romaani sai yksimielisen ylistävän vastaanoton ilmestyessään Norjassa syksyllä 2023.”  – Luin kirjan nopeaan tahtiin, se kertoo nimenomaan intensiteetistä. Lukija tempautuu päähenkilön, nuoren tytön ahdistukseen äidin hellittämättömän tarkkailun ja vahtimisen alla. Tyttö selviytyy elämäänsä, mutta salaisuus jää hänelle yksin ymmärrettäväksi, eikä tarina kerro, mitä kaikkea sairas lapsuus jätti sisarusten kannettavaksi ja mistä kaikesta oli vielä selviydyttävä löytääkseen mahdollisuudet elää täydesti omaa elämää.    

*

Yasunari Kawabata   Kioto   suom. Eeva-Liisa Manner   Otava 1972

Kirjastomme japanilaisen kirjallisuuden esittelypöytä koukutti, löysin siitä tämän jo varastosta kaivetun Kawabatan (Nobel-kirjailija, s.1899, k. 1972) pienimuotoisen teoksen. Kirjailijasta kerrotaan kuriositeettina, että hän kirjoitti seisaaltaan, joka ehkä selittää teoksen lyhytmuotoisuutta ja hengähtelevää keveyttä. Kioto on tarina tytöstä, jota sanottiin löytölapseksi. Hän oli saanut hyvän kodin ja kasvanut hyväksi ihmiseksi. Kirjailija kuvaa kiehtovasti Kioton luontoa, temppeleitä ja yhteisöllistä elämää sekä japanilaista kulttuuria juhlineen. Päähenkilön syntyperän arvoitus ratkeaa ja tarina päättyy onnellisesti. – Nautin kirjailijan herkästä ja taidokkaasta luontokuvauksesta sekä japanilaisten eleettömästä tavasta suhtautua elämään ja sen arvoituksiin. Kuten Lukunurkkauksesta käy ilmi, luen melkein jatkuvasti jotain japanilaista. Parhaimpia kirjailijoita on kiitettävän runsaasti suomennettu. Heidän kulttuurinsa tuntuu ravitsevan lukijan ikiaikaista kauneuden ja harmonian kaipuuta.     

***

Sielussa häivähti joku nimetön ja hahmoton ikävä, joka pani sanomaan Toiselle: Lähdetäänkö ajelulle Järven ympäri? Ainahan ei heti ole ilmiselvää, mistä nälästä haikeus nousee, ei varmaan Toisellekaan ollut, mutta hänellä ei ollut mitään vastaan, niinpä kahvit juotua lähdettiin.

Ajettiin isompaan naapurikaupunkiin, jossa on kirjakauppa. (Nykyään maa on sillä mallilla, että alle 40:n tuhannen asukkaan kaupungissa ei kannata pitää kirjakauppaa.) Trendi näyttää olevan, että urallaan huristava sukupolvi ei hanki eikä lue ns. kaunokirjallisuutta, kun on nettikauppa ja äänikirjat. Tulevien sukupolvien ei tarvinne osata lukeakaan. No, kauppa löytyi ja kolme kirjaa, kaksi lapselle lahjaksi ja yksi itselle lukuun. Jatkettiin matkaa.

Järven takaisilta viljelyksiltä sato oli korjattu talteen, peltoaukeat lepäsivät raukeina maisemassa syyskyntöjä ja talvilepoa odotellen. Metsässä koivut olivat yhä vihreissä kesämekoissaan, vasta joillakin vilahteli keltaista. Pihlajat punersivat marjoista raskaina. Keräsin niityltä kourallisen kesän viimeisiä kukkia ja pysähdyin kalliorinteelle ihailemaan mehitähtien upeita ryppäitä, joista yhden irrottelin varovasti kotipihaan vietäväksi.  

Ja sitten näin sen, mitä syysilostani oli puuttunut: tienvarren isojen vaahteroiden tuliset lehtikourat täynnä sulaa auringonkultaa! Voiko tuosta näystä saada kyllikseen! Sateisten päivien kalpeanharmaa muisto oli kerralla pyyhkäisty leiskuvien värien siveltimellä. Jossain, aina jossain on vielä vaahterasyksy, vaikka ei kaupunkipihassa puulle ole lupaa eikä tilaa.

Aamuyöllä kuulin raolleen jääneestä ikkunasta sateen kohinan. Pihassa on märkää, huomenna ei voi mennä lasten kanssa keinuun, ajattelin ja käänsin kylkeä. Kohta valahdin takaisin uniini.

Pilvivaloisaan päivään on miellyttävä herätä. Enää ei ole huolta helteestä. Toinen lähtee aamukahvilta tankkaamaan autoa ja tuo samalla kahvilasta omenapiirasta iltapäiväksi, kun Kuopus tyttöineen tulee käymään.

Tyttöjen vierailu Vaarilan kahdenkeskisessä hiljaisuudessa on yhtä ihanaa mylläkkää. Sieltä he tulevat – ja kas, vaikka kesällä on nähty, he tuntuvat kasvaneen ison harppauksen. Isomuru on aloittanut eskarin, ja Pikkumuru täyttänyt kolme.

Miten olen unohtanut, että kolmivuotiaalla on suunnaton tiedonhalu. Hän löytää Vaarilan huoneista loputtomasti esineitä, jonka kaltaisia kotona ei ole, ja haluaa tietää jok’ikisestä mikä tämä on. Lopulta Mummeli sanoo, että nyt alkaa Vaarin vastausvuoro, jos tänään aiotaan saada kahvia ja jätskiä. 

Pikkumurusta näyttää kasvaneen elohopean kaltainen pieni ihminen, joka on monessa paikassa yhtä aikaa. Isomuru tykkää piiloleikistä ja hänen mielestään Vaarilassa on maailman parhaat piilopaikat. Leikissä on vain yksi pulma: Pikkumuru haluaa samaan piiloon siskon kanssa ja kuullessaan etsijän tulevan, kajauttaa innoissaan: täällä ollaan.

Lähestyvä kuusivuotispäivä mielessään Mummeli koettaa vaivihkaa tiedustaa Isomurulta, mikä olisi kiva synttärilahja. Silmät tuikahtavat toiveikkaana: haluaisin trampoliinin!  

Toinen meistä on kesän mittaan kulkenut harvakseltaan hoitopolkua. Tänään hän lähti taas tapaamaan lääkäriä, nyt puhuvat siitä, mitä kaikkea on edessä näillä näkymin. Odottaminen käy myös voimille. Epätietoisuus ei enää kalva, mutta uusien hoitokuvioiden vaikutus omaan vointiin ja elämän ehtoihin mietityttää meitä molempia.

Suunnittelen itselleni riittävästi tekemistä, kirjoittamisen ja lukemisen hetket ovat mieluisinta, mutta lammaskaalikeiton haudutuskaan tuoksuineen ei ole hullumpaa arkiaskaretta, jopa normaali maanantain pyykkimylly. Toinen huolehti osuutensa syksyn ikkunanpesushowsta lauantaina pois ja voi nyt keskittyä itsensä hoitamiseen.

Ilta toisensa jälkeen on uutisissa ihmetelty lämmintä syyskuuta hellelukemien ennätyksineen. Iloa häiritsee kyllä tietoisuus ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, kun sitä pitäisi päin vastoin saada hidastumaan. Pitkäaikaisvaikutukset huolettavat asiaa tuntevia. Me eteläisen vyöhykkeen asukit huokailemme seuraako tätä pitkä, märkä, talveton pimeä.

Kesä on sentään ollut pitkä ja mitä ihanin! Kaikki kasvu on ollut ennennäkemättömän runsasta ja kukkeaa. Auringonpaiste on pitänyt mielialat vireinä meilläkin, jotka emme enää osallistu läheskään kaikkeen mihin vielä ennen korona-aikaa. Euroopan tilanne ei tosin hyvältä näytä – sodat jatkuvat ja vallannäytön ja -käytön inhat elkeet.

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

ELOKUUN KIRJAT 2024

Tuija Välipakka   Saari josta olen poissa   Siltala 2024

Saari elämän tilan symbolina ja isän kaipauksen ja surun kotipaikkana on tamperelaisen runoilijan ja kirjailijan uusin aistivoimaisen runon kokoelma. Minulle tästä tuli lahja, kaunis, tärkeä, ajankohtainen kirja juuri nyt. Minun saareni on Lapsuusmaani maisema, jota olen elämänvaiheissani paljon miettinyt. Lukijalle on luvassa antoisaa keskustelua kirjan kanssa! 

Lumi murtuu jalan alla   ääni   kristallimurskan helske   kaiken kesää linnunlaulusta tiheä saari miten talvi kumisee   arkunvalkoinen sävel   siinä on kaikki eikä enää mitään   isä   yhä veistät pajua   minä näen sen kaiun jäisen järven yllä.

*

Tove Jansson   Valitut novellit 1971–1997   WSOY 2008

On kausia, jolloin haluan lukea vain novelleja. Toisina aikoina luen romaaneja ja novelleja rinnakkain. Viime aikoina olen alkanut väsyä romaaneihin, varsinkin kaikkein uusimpiin. Tove Janssonilla on ihan oma novellien aihemaailma ja hidas meren rytmi, joka sopii monelle lukijalle. Näitä on ollut miellyttävä lukea erityisesti illalla ennen nukkumaan menoa tai aamuyöllä, jos on valveilla.

*

Elisabeth Strout   Olive, taas   Tammi (Keltainen) suom. Kristina Rikman 2021 (2019)

Strout on verraton kertoja: tiheää, värikästä tapahtumavirtaa, ihmisiä, joiden elämä risteää Olive Kitteridgen kanssa lyhyesti tai pitemmin. Oliven oman elämän käänteitä, hänessä vanhuuden myötä tapahtuvia muutoksia, joissa hän kuitenkin on oma ihanan kirpeä itsensä. Mielestäni Stroutin lahja kirjoittajana on löytää oleellinen kustakin ihmistyypistä ja hyväksyä ominaisuudet sellaisinaan. Kuten Olive, aina.

*

Eeva Tikka   Haapaperhonen   novelleja   Gummerus 2002

Eeva Tikka on yksi viime vuosisadan palkituimpia kotimaisia kirjailijoita. Hän on jäänyt mieleen ensin runoistaan sitten myös romaaneista ja novelleista. Hän on ihmistä syvästi ymmärtävä ja hänen kirjojensa henkilöhahmot puhuttelevat lukijaa ajatuksillaan. Nämä novellit kertovat hiljaisista, maanläheisistä ihmisistä, joita keskellämme kulkee. Tikan teoksia saattaa löytää antikvariaateista, tässä viimeisessä kuten monessa aiemmassakin on myös erittäin aistikas ja kaunis kansi, jossa on taiteilija Saara Tikan viehättäviä maalauksia.   

***

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.