Luulen, että meillä on jokaisella sisimmässämme hiljainen tieto siitä olemmeko oikeassa vai väärässä paikassa. Sen tuntee, kun mielessä alkaa kaihertaa kysymys: mitä minä täällä teen? Muistan elämästäni sellaisia hetkiä, jolloin tuo kysymys on noussut ja saanut lopulta lähtemään. Kysymys testaa myös sitä, kuulenko sisäistä itseäni ja luotanko sen ohjaukseen.

Alkusoitto: elokuun kymmenentenä päivänä radiossa kerrottiin, että lintujen syysmuutto on alkanut. Ensiksi lähtivät hyönteissyöjät, luonnollisesti. Samana aamuna mittari näytti pihassa +9 astetta. Lehtipuut olivat vielä vihreitä.  

Nyt soivat jo sateen surumieliset sävelet kumisten katoilla, syöksytorvet romisevat, yli rännikourujen lätisee vesi maahan. Asfalttia täplittävät iloisen kirjavat vaahterankourat, koivujen ja haapojen tuuleen reväistyt lehdet. Pilvet matavat taivasta äärestä laitaan, joku päivä pilkahtaa välistä aurinko hetkeksi esiin kuin muistuttaakseen ihmisiä siitä, kuka värejä hehkuttaa.

Ettemme unohtaisi, toimittajat, nuo median työmyyrät, muistuttelevat masennuksesta, joka vaanii ihmisrukkaa kaikkialla ja erityisesti juuri tähän vuodenaikaan. Työelämä puristaa. Työnsä menettänyt katkeroituu ja säälii itseään. Opiskelija ei jaksa opiskella. Huippu-urheilija kokee menestyksen ja tappion kuin pienen kuoleman. Ihmissuhteen päättymisen klassinen tunneskaala kulkee helpotuksen, katkeruuden, vihan ja masennuksen kautta riehaantumiseen ja sitten tasaantumiseen. –­ Tiedetään, tiedetään.

Oikeastaan on kysymys muutoksesta ja siihen mukautumisesta. Elämä virtaa ja virta pyörteilee. Se horjuttaa status quo’ta, herättää pelonväreitä ja ahdistaa. Auttaisiko muutoksen ennakointi? Kaikkeen ei voi varautua, mutta voisiko ottaa ajatushautomoon kypsymään mahdolliset muutokset ja pieniä polunalkuja siitä eteen päin?

Syksyn sinfonia soi täydesti jo. Sitä voi kuunnella ja katsella avoimin korvin ja kasvoin, syvään hengitellen. Unohdetaan valitus; syksy ei ole ikävä asia, se vain on, niin kuin kesä ja kevät ja talvi. Kaikki tulee ajallaan, sana vuodenaika jo kertoo sen. Luonto alkaa varautua valon ja lämmön niukkuuteen. Aletaan mekin.

Pissismummolassa on viikon päivät rakenneltu Poikakaverin toimesta tietokonetta vanhoista ja uusista osasista. Se näkyy tulleen valmiiksi, koskapa jo toimiikin. Siis silloin kun tekijämies kokeilee. Apparaatti liittyi osaksi erinäisten muiden teknisten vimpaimien ketjua huushollissa. Laiteketjussa on ennestään päkätin, pyöritin, sädetin, kuvatin sekä kajattimet. Tämä kaikki toimii yhdellä kaukosäätimellä eikä säätimiä tule lisää Mummon eläväisen ruumiin yli. Mummo on varustettu yksinkertaisella teknisellä ymmärryksellä, jota kymmenet vuodet asianomaisen tekniikan miehen lähipiirissä ei juurikaan ole lisännyt. Ei ole tarttunut eikä karttunut tieto, kun ei ole tarvinnut, apuahan on ollut lähellä.

Nyt Mummo on kunnioituksesta mykkä, mutta miettii kuumeisesti harmajapäässään, mikä tämän uuden vimpaimen perimmäinen tarkoitus mahtaa olla. Entinen kombinaatio kun on Mummon mielestä toiminut ihan hyvin — mitä nyt Mummo välillä onnistuu painamaan väärää nappulaa siitä ainokaisesta säätimestäkin ja sekoittaa koko hienon systeemin. (Siis nimenomaan onnistuu, näin on P.Kaveri apuun huudettuna yleensä kommentoinut.) P.Mummo on tietysti tuntenut mitä suurinta ylpeyttä onnistumisestaan.

Aamuna muutamaisena Mummo rohkeentui sitten tiedustelemaan uuden tietokoneen funktiota. — Meillä on siis uusi tietokone? — Juu.On. — Minä vain, että mitäs sillä nyt tässä… – No, sillä voi katsella tietokoneohjelmia tuolta isolta tv-ruudulta. – Ai, ettämitäkö? — Esimerkiksi YLE- Areenaa, elokuvakanavia ja sen semmoista. — Aha. Mutta Areenahan on näkynyt tähänkin asti kummankin tietokoneelta ja läppäriltäki… — Niinniin, mut ei näin isona ja sitä paitsi HD:nä…ja…miten mä nyt sen sulle… äh…antaa olla…

Mummo aanailee, että rakennusvaihe tässä on ollut se juttu Poikakaverin mielestä. Siinähän on ollut ilmiselvä tekninen projekti. Sellaisia täytyy järjestää, jos entiset ovat jääneet työpaikalle. Ehkä apparaatin perimmäinen hyötytarkoituskin jonakin päivänä kirkastuu. Sitä ennen — ja sen jälkeenkin — on Mummolla entistä enemmän mahdollisuuksia onnistua nappuloimaan väärin.

Sunnuntain aihe kehottaa rakastamaan. Rukoilen, että Jumala täyttäisi minut puhtaalla rakkaudellaan ja ohjaisi jakamaan siitä rakkaudesta lähimmäisille lähellä tai kauempana. Jumalallinen rakkaus ei ole tunne, se on tunnistus ja liikahdus lähimmäistä kohti.

Leidikolmikko kävi tutkailemassa nykytaiteen tämän hetkistä tilaa. Ajankohtaan osui sopivasti Osmo Rauhalan näyttely, joka olikin mitä antoisin. Rauhala antaa paitsi värien ja muotojen silmänruokaa, myös ajateltavaa. Taiteen tulkitseminen on ylimalkaan vaikea laji, parasta on katsoa, pysähtyä ja antaa taiteen itsensä puhua. Monesta Rauhalan työstä tuli mieleen jokin ratkaistu tai ratkaisematon yhtälö. Luontoaiheet olivat pääosassa, nuo viehkeät peurat ja linnut levitettyine siipineen. Puhutteleva oli myös iso rottalauma, jossa voi nähdä vaikka ihmispopulaation tai sen tuhoutumisen jälkeisen maailman.

Vaeltelu Kiasman muissa kerroksissa jätti jossain määrin hämmentyneen olon. Kaukana on nykytaide omaa suuntaansa haeskelemassa. Paljon on ääniefekteillä ja liikkuvalla kuvalla kuorrutettua performanssia. Avainsana on osallistuminen, yleisölle ei riitä katsominen, sitä vaaditaan mukaan taiteen tapahtumiseen. — Entä jos yleisö ei halua osallistua? Saako olla rauhassa omissa aatoksissaan, antaa syntyä vaikutelman tai olla syntymättä? Huonosti nukutun yön ja aamuvarhain rehkityn työrupeaman jälkeen ei oikein nykytaidetta jaksa, totesi Leidi S. 

Museon kahvila on suosittu paikka eikä ihme. Helppo tulla, pöytiin tarjoilu pelaa, lounassalaatti- ja keittopöytäkin on, maukasta murkinaa, loistavasti disainattu teekuppikin. Takamusta hautova muovituoli auttaa lähtemään kohtuullisessa ajassa.

Kirjailija Heli Hulmi on kirjoittanut ja Kansanvalistusseura julkaissut kirjan Kuoleman horisontti. Kirja on sekä kirjoittamisen opas että hyvä esimerkki vaikeaksi koetun aiheen onnistuneesta käsittelystä. Kolme samaa teemaa käsittelevälle kirjoittajakurssille osallistunutta oli muiden muassa kutsuttu julkistamistilaisuuteen, siksi minäkin siellä olin. Kirja on siis uunituore ja tulee julkisuuteen kirjamessuilla, jossa Heli Hulmi itse esittelee teoksen. Kustantamo arvioi julkaisua linjaansa sopivana ja myytävyyden kannalta positiivisesti.

Kustantajan edustajan ja kirjailijan puheenvuorojen jälkeen keskusteltiin aiheesta. Keskustelu oli vilkasta, kosketteli myös henkilökohtaisia kokemuksia kuolemasta lähipiirissä. Helin rohkeus tarttua kuolema-aiheeseen sai ansaitusti tunnustusta. Kurssikokemuksistamme haluttiin myös kuulla. Heli oli ottanut kirjaan katkelmia teksteistämme. Keskustelusta kävi ilmi, että kuolema-aihe ei jätä kylmäksi. Siihen liittyy paljon tunteita, myös tukahdutettuja ja vaiettuja. On helpompi puhua hautajaiskulttuureista ja hautamuistomerkeistä kuin oman kuoleman tietoisuudesta.

Jos horisontti on näköpiirissä olevan tulevaisuuden rajapinta, kuoleman horisontti onkin oikeastaan elämän horisontti.

Kävin tutkailemassa tavallisia.fi osoitteessa presidentin asettaman työryhmän aikaansaannoksia. Erinomaisen osuvaa tekstiä, joka pureutuu siihen puoleen, josta harvemmin julkisesti puhutaan: vanhempien kasvatusvastuuseen, suvun, naapurien ja toverien reagointivastuuseen ja nuorten omaan vastuuseen elämästään. Hämmästelen sosiaalisessa mediassa nostettua negatiivista kohua. Tuntuu kuin nettikommentoijat olisivat nykyajan sopulilauma, joka rynnistää sokeasti samaan suuntaan. Ihmettäkö odotettiin?

Linda Olsson; Kaikki hyvä sinussa                  suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi                          Gummerus 2011

Olssonin kirjat ovat odotettuja, niissä on aina jotain vahvasti puhuttelevaa, järkyttävää ja hyvin kaunista. Niin tässäkin. Tarinan punainen lanka on yksinäisyyden monet kasvot ja yksinäistymisen polun loogisuus. Samalla kirja antaa toivoa ja näyttää miten autiudesta johtaa mahdollisia polkuja ulos, toisten yhteyteen. Tämä on yhtä paljon pienen autistisen Mika-pojan kuin rannalle asumaan muuttaneen yksinäisen vierasmaalaisen naisen tarina. Heidän välilleen hitaasti syntyvä yhteys on kuin taideteos, jonka tarinan kolmas osapuoli naapurina asuva mies näkee ja näyttää. – Hyvä lukuromaani!

*

Tommy Hellsten; Ihmisenpyörä                                                    Minerva 2006

Hellsten on takavuosien tunnettu terapeutti, joka on julkaissut useita alan opuksia ja ollut ahkeraan esillä mediassakin. Ihmisenpyörä on alaotsikoitu Unia ja havahtumisia. Kyseessä ei ole romaani eikä kirjoittajalle aiemmin tyypillinen elämänopastusteos vaan eräänlainen outo valaistumiskertomus. Mystisillä, uskonnollissävytteisillä kokemuksilla vain on yleensä eniten merkitystä kokijalle itselleen. Niitä on vaikea sanoittaa uskottavasti, vaikuttamatta naiivilta tai harhaiselta. Jäin miettimään julkaisumotiivia.

*

Helena Viertola; Ajan hiekkaan piirretty polku                      Kustannus Oy Arkki

Yksinkertaisia, riimillisiä ja vapaamittaisia uskonnollisia runoja vuosilta 1991-2011, jotka on poimittu tekijän neljästä aiemmasta runokoelmasta.

*

Petri Tamminen; Piiloutujan maa                                                Otava 2002

Tammisen lakoniseen huumoriin sävytetyt pikku jutut ovat herkullista matkaluettavaa. Juttujen pääosassa on suomalainen mies (jolla on vaimo). Olen tykästynyt Tammisen minimalistiseen tyyliin eikä tämäkään teos petä.

*

Tapani Kiminkinen; Maalaislääkärin päivää                                                      Tammi 2012

Juoheva ja rehevään tyyliin kirjoittava Kiminkinen kertoo lääkärin päivästä maaseudulla. Ohessa tulee kansantajuisesti tietoa tavallisista sairauksista ja niiden hoidosta. Letkeää luettavaa.

*

Helmi Kellokumpu; Havun takana                                               WSOY 2000

Taannoin kehuin Katja Ketun Kätilöä alkuvoimaisesta kielestä, joka paikoin sortuu räävittömyyteen. Kellokumpu on myös pohjoinen kirjailija, jonka kieli on yhtä alkuvoimaista, mutta pitää tasonsa eikä alita rimaa missään kohdin millään tavalla. Tekijä on määritellyt novellinsa kertomuksiksi. Niissä läikkyy Lapin lumo, kieli on kirkasta ja teräksen lujalla tavalla ilmaisuvoimaista. Kertomusten tapahtuma-aika on ehkä 1900-luvun puoliväli; kirjoittaja on syntynyt 1925, hän tietää mistä kertoo. Havun takana on upea tarinakirja elävästä, vaikka menneestä elämästä napapiirin tuolla puolen. – Kannattaa lukea.

*

Tina Lundán; Ensimmäinen kesä                     WSOY 2008

Nuorena leskeytyneen kirjoittajan yhdessä miehensä kanssa aiemmin julkaisema fataalin sairauden järkyttämän nuoren perheen kohtalon kuvaus Viikkoja, kuukausia (2006) kosketti lukijoita. Ensimmäinen kesä on romaani, herkkävireinen kuvaus siitä, miten nuoren lesken elämä jatkuu lapsen kanssa miehen kuoleman jälkeen. Romaani kuvaa kauniisti menetetyn rakkauden ikävää, aikuisen naisen parisuhteen kaipausta, äidin ja lapsen surua sekä suhteita ystäväperheisiin pettymyksen ja vihan tunteineenkin. Lundánin todentuntuinen, elämänmakuinen ja paisuttelematon tyyli on miellyttävää lukea.

*

Katariina Souri; Pillerinpyörittäjä                  Tammi 2010

Julkisuus, jonkalainen Sourilla on menneisyydessään, ei ole omiaan antamaan kovin vakavasti otettavaa kuvaa kirjailijasta sana- tai kuvataiteen alalla. Kunnioitettavaa on, että Souri on pyrkinyt aktiivisesti eroon menneisyydestään aina nimen vaihtamista myöten. Souri on sujuva sanankäyttäjä ja tarmokas paneutuessaan aiheeseensa, mutta tarinassa on liikaa rönsyjä, se ei jaksa nousta siivilleen. Paljon sujuvaa tekstiä, mutta lukija jää miettimään mitä kirjailija oikeastaan halusi sanoa.

*

Kati Tervo; Jääkaapin henki WSOY 2011

”Kertomuksia keittiöstä, ruuasta ja elämästä” sisältää alkuun vakavanoloisia muistikuvia kirjoittajan lapsuuden ruokakulttuurista. Teksti pääsee vähitellen vauhtiin oman ruokasuhteen kuvailusta elämän eri vaiheissa. Herkullisimmillaan pakinat ovat edetessään kuvailemaan pienen perheen keittiötä, ruokaa ja elämää. Kati Tervo kirjoittaa arjen kuvausta, jonka parissa naislukija ainakin viihtyy ja nauraa iloisesti itsekseen tunnistaessaan tuttuja juttuja.

*

Raija Siekkinen; Kalliisti ostetut päivät                                     Otava 2003

Siekkinen oli eittämättä varsinainen novellimestari suomalaisessa kirjallisuudessa. Tässäkin viimeiseksi jääneessä kokoelmassa vähäeleinen teksti hengittää vaivattomasti, tyyli on taiturillista, kuvaus täsmällistä ja tuoretta. Tarinat päättyvät usein yllättäviin näkymiin. Mestarikirjoittajan tuntee elämän satunnaisen episodin kuvaamisesta niin, että siitä kasvaa uniikkia. Useat näistä novelleista ovat järkyttävän surullisia yksinäisyyden ja vääjäämätöntä kohtaloa kohti kulkevien ihmisten kuvauksia.

*

Pentti Holappa; Miehen suudelma                 Lurra Editions 2012

Iäkkään runoilijan muistelmat osoittautuvat hataraksi, katkeilevaksi ja osin toistavaksi ketjuksi kohdattuja ihmisiä. Jo nuoruudessaan homoseksuaaliksi itsensä tunnistanut Holappa eli pitkään kirjailija Olli-Matti Ronimuksen kanssa, joka alkoholisoitui ja kuoli syöpään. Lukijalle hiukan hämmentävää on havaita miten ison osan muistelijan ajatusketjuista muodostavat homoeroottisen kiinnostuksen kohteet, vähemmälle jäävät kirjalliset intohimot. Kirja on myös eräänlainen homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen noteerauksen historia eri kulttuureissa.

**

Mikkelinpäivä on kirkossamme perinteisesti ollut lasten ja enkelien päivä. Lapset tarvitsevatkin sekä maallista että taivaallista suojaa. Mutta myös nuori, aikuinen ja vanhus kokevat joskus turvattomuutta. Raamatussa on lukuisia kertomuksia enkeleistä, jotka käänteentekevällä hetkellä ovat tulleet ohjaamaan oikeaan suuntaan, varjelemaan vaarassa, välittämään viestiä Jumalalta tai tukemaan vaikealla hetkellä. Enkelit ovat vain rukoushuokauksen päässä meistä.

Pojanpoikani kysyi Vaarilassa yökylässä Mummelin iltalaulua kuunneltuaan: millainen on enkeli. Kerroin, että enkeli on Taivaallisen Isän lähettämä hyvä henkiolento, joka suojelee lapsia. Pojanpoika tahtoi tietää mikä on henkiolento. Kerroin, että se on näkymätön. Kysely jatkui: mistä sen sitten tietää, jos enkeli on suojelemassa, kun se ei näy. — Siitä, että tulee hyvä ja turvallinen olo, sanoin.  

Enpä tiedä tuosta ’kultalasta’, ehkä onnettomaksi luultu Aleksis Kivi näki onnellisia unia tai tarkoitti tällä viimeiseen uneensa nukahtaneita. Minua riivaavat elämän painajaiset. Niitähän jokainen ajoittain näkee, ei siinä sinänsä erikoista, mutta kun ihminen on jo eläkkeellä ja painajaisissaan joutuu tuon tuostakin takaisin entisille työmailleen, on se niin väärin.

Unien kertomista tulee harjoittaa erittäin harkitusti ja vain lähimmille ystävilleen. Ei toisen öinen päänsisältö niin mielenkiintoista ole muiden mielestä – paitsi ehkä silloin, jos kuulijaksi sattuu psykoanalyytikko. Olen jopa sen verran analyysistä perillä itsekin, että ymmärrän mistä nuo unipyörteet milloinkin aktivoituvat. Mutta ne yksityiskohdat jaksavat hämmentää.

— Miten kauan näitä työunia joutuu vielä katselemaan, vaikeroin taas aamuteellä Toiselleni. Hän siihen, että materiaalia kymmeniltä työvuosilta varmaan riittää loppuiäksi. Niinniin, mutta miksei hänen tarvitse menneistä töistään unia nähdä. No, siksi koska hän ei muista yleensäkään uniaan ja jos joku asia häntä vaivaa, hän valvoo sen.

Mitä helpompaa ja rauhallisempaa elämäni arkitodellisuus on, sitä enemmän huhkin unissani. Työongelmien lisäksi painajaisissani matkustetaan väärään paikkaan, myöhästytään kyydeistä, eksytään porukasta ja kadotetaan tavaroita. Painajaisvalikoimastani ovat sen sijaan tyystin kadonneet korkealta putoamiset, kuten aikoinaan korkean paikan huimauskin hävisi ihmeenomaisesti.

Ehkä tämä on muistin perkausta turhista murheista ja muistogallerian suursiivousta.