Aamulla sää tuntui leppeämmältä. Turkki ei tosiaankaan taida olla mikään hotelliaamiaisten mekka. Joka aamu prikulleen samanlaisena toistuva tarjonta alkoi jo ennen lähtöpäivää kohotuttaa kulmiamme. Hei, haloo, missä innovaatiot ja paikalliset monipuoliset herkut! Ihmettelimme appelsiineja, joita oli iso vadillinen, vieressä sähköinen puristin. Vieressä lappu kertoi englanniksi, että vastapuristettu mehu maksaa viisi liiraa (n. kaksi ja puoli euroa) lasi. Koko aikana näin vain yhden asiakkaan lunastavan lasillisen. Löysin kahdesta vaihtoehdosta juustolajin, joka maistui, opin paahtamaan aamiaisleivät paikallisella paahtimella, kokeilin turkkilaista jogurttia – siihen maissihiutaleita ja rusinoita. Ihmettelin säilykehedelmiä. Kokeilin erilaisia leivonnaisia, kaikki tihkuivat rasvaa. Munakokkeli oli kelvollista, mutta keittoihin ja makkaraan emme koskeneet. Tuli oikein ikävä ruotsalaisia ja tanskalaisia aamiaisia menneiltä matkoilta.

Hagia Sofian kupoli

bysantin keisarien kruunauspaikka Opus Alexandrinum

alttarisyvennys, joka osoittaa nyt Mekan suunnan

Päivästä sukeutui aurinkoinen ja lämmin (15 astetta), ihan posket hehkuivat illalla. Ohjelmassa oli Hagia Sofiassa käynti. Paikka on monella tavalla vaikuttava: arkkitehtonisesti, historialtaan ja tilana. Taas mentiin metallinpaljastimista ja laukut läpivalaistiin. Nykyinen Ayasofia on jo kolmas versio samalla paikalla, ensimmäinen valmistui v.537 silloisen kristikunnan suurimmaksi kirkoksi. Pitkän bysanttilaiskauden jälkeen valloittajaosmanit muovasivat Pyhän Viisauden kirkosta moskeijan. Turkista tehtiin tasavalta 1923 ja ensimmäisen presidentin, Kemal Atatürkin, ansiosta paikka on kunnostettu museoksi. Hagia Sofian mittasuhteista kertoo jotain se, että keskikupolin lakikorkeus on 55 metriä ja kupolin halkaisija n. 30 metriä. Valtavat turistimassat, jotka vellovat tilassa joka päivä, tuntuvat kutistuvan muutamaksi kapalliseksi kirppuja. Ihminen tuntee todella pienuutensa muinaisten arkkitehtien rakentamassa valtavassa tilassa.

mosaiikki Jumalanäiti Ennusmerkki

kuusisiipinen enkeli

Hagia Sofiassa hukkasin hetkeksi itseni. Porukka jakaantui isossa tilassa käytyään, osa nousi parvelle tutkimaan mosaiikkeja ja muutamat meistä jäivät eteiskäytävän myymälään. En aikonut ostaa mitään, mutta halusin katsella. Jonkin ajan kuluttua huomasin, että ketään tuttua ei enää näkynyt. Voi minua, en ollut taaskaan kuunnellut, mitä tapaamispaikasta ja –ajasta oli sanottu. Se tieto oli kulkeutunut Toisen mukana parvelle. Maleksin ovelle, josta olimme tulleet sisään. Porukkamme vanhin pappa näkyi istuvan siellä. Okei, odotellaan tässä, ajattelin ja syvennyin vanhoihin pylväsornamentteihin. Hetken päästä pappa oli kadonnut. No, ehkä piti odottaa sisällä, siellä, mistä erottiin, tuumin. Vaan sisällä eteistilassa ei näkynyt ketään tuttua. Alkoi tulla kylmä fiilis: täällä voisi tosiaan eksyä, jäädä kiertämään sisäänkäynniltä toiselle. Puhelinkin oli tietysti jäänyt hotellihuoneen kassakaappiin. Kun haahuillessani havaitsin kyltin EXIT, arvelin, että sieltä jostain niiden on pakko löytyä. Ja aivan oikein, siellä olikin osajoukko. Kun parvella kävijät tulivat alas, kävi ilmi, että pappa puuttui. Opas ja papan perheväki lähtivät etsiskelemään kadonnutta. Hikisen vartin päästä kaikki olivat koossa ja päästiin lähtemään. Omasta paniikinpoikasestani opin, että jos jättäytyy joukosta, on oltava itse selvillä, missä tavata muut ja milloin eikä luottaa tuttujen naamojen näkemiseen tuhannen turistin laumassa.

mausteita

basaarikauppias puodissaan

Istanbulin joulun epäilemättä omalaatuisin kokemus oli käynti basaarialueella. Huu! Mieti, yli kuusikymmentä kujaa, kilometritolkulla, ristiin rastiin (onneksi ruutukaavassa), neljätuhatta pikkuista puotia, pankkeja, kahviloita, ruokapaikkoja, pieniä moskeijoita. Kovin vähän oli aikaa kaupantekoon, mutta me, jotka emme tarvinneet sieltä muuta kuin välipalaa, istahdimme somaan pikku kahvilaan teelle. Siinä oli hauska katsella basaarin tapahtumia. Korujen määrä oli häkellyttävä. Kulta ja hopea kimalsi kymmenien kauppojen vitriineissä. Kankaita ihanissa väreissä, mattojen silkinpehmää kiiltoa, antiikkia ja käsityötaitoa, laukkuja ja kenkiä ja vaikka mitä. Aiemmin olimme jo käyneet erikseen maustebasaarissa, jossa oli vastassa runsauden pula turistille, joka ei tunne ennestään laatuja eikä tiedä mitä ostaisi. Avolaatikoita katsellessa tuli mieleen sekin, mahtaako mausteista aromit olla jo aikaa sitten haihtuneet taivaan tuuliin.

Päivän päätteeksi joukkomme vietiin nahkatehtaan myymälään. Aluksi meille esiteltiin catwalk-näytöksessä viimeisimmät takki- ja puseromallit upeasta silkkinahasta. Miesmallit varsinkin olivat oikein sykähdyttäviä ilmestyksiä, harvoin noin rodukkaita yksilöitä pääsee näkemään lähietäisyydeltä. Mitä lie miettineet varttuneempaa suomalaiskansaa katsellessaan. Näytöksen päätyttyä kukin myyjistä oli jo valinnut potentiaalisen asiakkaan, jonka kanssa ryhtyi hieromaan kauppoja. Chef esitteli Toiselle hienosti sopivan laadukkaan nahkatakin, jonka värisävy sopi täydellisesti ja mallikin miellytti. Toinen ei ole tinkimämiehiä, hänelle hintakin oli sopiva, kun kerran takkia tarvitsi. Kaupat tehtiin. Sitten Chef kääntyi rouvan puoleen. Ensimmäisen väri ei miellyttänyt, toisesta ei löytynyt kokoa. Kolmas oli täydellinen, mutta minunhan piti hinnasta tinkiä tottakai eikä ihan turhaankaan. Lopulta tulimme ulos myymälästä kummallakin mieleinen uusi takki mukana. Pihalla purskahdimme nauruun – minä erityisen pöllämystyneenä ja vähän häpeissäni: miten tässä nyt näin pääsi käymään, kun en mitään aikonut ostaa! Kyllä siinä Toisen visakortti vingahteli ja seuraava eläkkeeni tulee saamaan kunnon loven, kun osuuteni maksan. Olo oli vähän kuin dervissillä kunnon pyörityksen jälkeen.

Galata-torni

Poikettuamme siistiytymässä hotellissa, hakeuduimme läheiseen italiaisravintolaan syömään kunnon pizzaa ja juomaan cappuccinoa, jonka kanssa tuotiin aistikas mistelinoksa, pipari ja konvehti. Täytyy sanoa, että tämä oli Turkinmatkamme maukkain ja miellyttävin ateria ja siis italialaispaikassa. Iltakävelymme suuntautui Galata-tornin upeaa iltavalaistusta ihailemaan ja sieltä vielä jonkin matkaa kävelykatua. Laadukkaasta lahjapuodista löytyi pieni muisto kotiin tästä erilaisesta joulusta itämaan tietäjien mailla. Palatessa poikkesimme vielä hotellikorttelin teehuoneeseen, joka oli jo tullut tutuksi jokailtaisen käynnin merkeissä. Nautimme ihanaa turkkilaista teetä tulppaanilaseista, herkullisten leivonnaisten kera. Palvelu oli aina ystävällistä ja lähtiessä pojat sanoivat ’Hei hei’. Palasimme hotelliin samaan aikaan, kun pieni porukka matkalaisia oli lähdössä yökerhoon napatanssista nauttimaan.

Kerran elämässä -joulu on siis nyt eletty eikä sitä tarvitse kokea uudestaan. Mitä toivoinkin, toteutui. Jouluttomassa maassa kristillisen joulun sanoma kirkastui osuttuamme Pyhän Antonuksen kirkon messuun jouluaamuna. Seimi, kuuset koristeineen, laulut, kynttilämeri… Jeesus Kristus syntyi kerran Betlehemissä seimeen ja syntyy joka joulu yhä uudestaan häneen uskovien sydämeen.

***

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.