…vaikka Sinulle, joka olet ihan väsynyt ja juuri nyt haluaisit ehkä jättää väliin koko juhlan.

Ymmärrän sinua.

Kaupallinen joulukvartaali pyrkii tunkeutumaan tietoisuuteen, tahdoit tai et.

Sen voi myös antaa meluta omaa meluaan.

Yllättäen huomaan, että on mahdollista kuuroutua ja sokeutua kaupalliselle joululle.

Se ei tapahdu pakottamalla vaan luovuttamalla.

Jouludekoraatiot kaupungilla, kotipihoissa tai kodeissa ilahduttavat kyllä silmää.

Kun eivät muuttuisi kilpavarusteluksi.

Jouluruuista sen verran, että mitä enemmän syödään sitä huonommin pian voidaan.

Kohtuullisuus on huonossa huudossa nykyään.

Enkä haikaile entisiä jouluja, jos niin luulit.

Ovat olleet omalla tavallaan ja omassa ajassaan aitoja.

On jäänyt hyviä muistoja ja muutama muukin.

Eilen kävimme laulamassa Kauneimpia. Sali täyttyi ja tuoleja kannettiin lisää.

Laulusessioita on kuusi tai seitsemän kirkossa ja eri puolilla kaupunkia.

Siellä saa laulaa Jeesus-lapsesta täysin sydämin eikä kukaan paheksu.

Ja Sinulle joka olet valmistanut joulua parhaasi mukaan,

haluan toivoa joulun tulevan lempeänä ja tuovan iloista hyvää tullessaan.

Ellinoora

Hesarin kulttuurisivulla oli tänä aamuna (lauantai 15.12.) Jussi Pullisen erinomainen ja oivaltava lauantaiessee ”Ironian sukupolvi uskoo nyt aitouteen”. Kommentoin mielessäni otsikkoa, että noinkohan on. Olin juuri edellispäivänä lukenut Nyt-lehdestä, ilmiselvästi ironian sukupolveen lukeutuvan Laura Frimanin, kolumnin ”Vain myötähäpeää” . Friman siis käsittelee samaa aihetta, josta Pullinenkin esseensä aloittaa, nimittäin televisiosarjaa ”Vain elämää”. Friman ei ollut oikeastaan edes ironinen, pikemminkin avoimesti ivaileva tyyliin:  ”kuusi narsistia liikuttui puolestamme ja taputteli kilvan toisiaan”.

Olen aiemmin blogissani kertonut, että katsoin ’Vain elämää’ -sarjan kokonaan. Minusta osallistujat eivät olleet enempää narsisteja kuin esiintyvät taiteilijat ylipäänsä ovat.  Jotkut heistä olivat hämmentävänkin aitoja ihmisiä. He eivät liikuttuneet katsojien puolesta, pikemminkin katsojat heidän kanssaan. Lukuunottamatta näitä muutamia ’ironian sukupolven’ edustajia, joiden elämäntehtävä tuntuu olevan pilkata kaikkea, mikä tunteita vähänkin liikuttaa.

Jussi Pullinen kirjoittaa esseessään kolmikymppisten sukupolvesta, joka sattuu olemaan lasteni sukupolvi. En tunnista poikiamme erityisen ironisiksi, vaikka molemmat tuntevat kevyen musiikin genret äitiään paremmin. Olkoon sukupolvi ironinen tai ei, aitouteen ei voi uskoa, jos aitoutta ei enää tunnista. Vanhoille arvoille voi nauraa, niitä vastaan voi sotia ja okei, niitä pitääkin vähintään testata. Aitous löytyy kyseenalaistusten mankelin läpi käymällä.

Me äimistelimme Teemalta Rouva Ruudun seikkailuita seitsemänkymmentäluvun nuorten parissa. Tunnistimme juttuja ja nauroimme niille nyt, mutta osa esitellystä nuorisokulttuurista huumeineen oli meille täysin vieras. Mitä me ja moni muu ikäisemme olemme tehneet silloin? Me synnytimme ja kasvatimme nykyisten kolmekymppisten sukupolvea.

Onpa kerran elämässä koettu nyt tämäkin. Tuomiokirkon pääovella oli valtava tungos, kun ystävän kera pääsin turvaan Stadin raastavasta tuulesta, joka tuprutteli lunta silmiin. Keskikäytävän molemmin puolin loosit olivat täyteen pakkautuneet ja svenskspråkig kakofoni var ganska kamala. Järjestyshenkilöitä oli kymmenittäin eikäpä koko jutusta olisi muuten mitään tullutkaan. Suuntasimme sivuparvelle, josta näin hyvin kirkkoon, mutta en kuoriin.

Tilaisuus alkoi urkujen ryminällä, joka rauhoitti jonkin verran pulisevaa yleisöä. Perheitä oli paljon ja lapsille tietysti selostettiin mitä tulee tapahtumaan. Frakkeihin sonnustautunut mieskuoro lauloi urkuparvelta soinnikkaasti muutaman joululaulun, kuorissa pidettiin miesäänellä puhe ja sopraanoääni lauloi antaumuksella upeasti. Kun kuoro alkoi laulaa Sankta Luciaa, kirkko hätkähti hereille ja keskikäytävää lipui askel kerrallaan juhlava kulkue, jota johti Luciaksi valittu neito valkoisiin puettuna, kynttiläkruunu vaaleilla kutreillaan. Neitojen kulkueessa oli seitsemän paria,kaikki valkoisissa, uumillaan punainen vyö ja käsissään kynttilä. Kuorissa tapahtui Lucia-neidon virallinen kruunaus, jonka suoritti puheen ja poskisuudelmien kera Carl Haglund ilmeisen mielellään. Lucia-neidot lauloivat kauniisti äänissä muutaman joululaulun. Kulkue lähti Sankta Luciaa laulaen keskikäytävää takaisin pukeutumaan lämpimämmin ja väki heidän jälkeensä ulos kirkosta.

Tällä välin Senaatintori puolestaan oli pakkautunut täyteen väkeä. Mahtavankauniin joulukuusen viereen oli ilmestynyt tikasauto, jonka nostokorista loisti valonheitin kirkon rappusille. Pikkutonttujen joukko kirmasi rappuja ylös ja asettui kunniakujaksi. Puolivälin tasanteelta yritin ottaa kuvia, mutta kädet kohmettuivat heti ja kameran linsseihin sai pyydystettyä lähinnä pyryä. Tuuli oli jäätävä. Kun kirkon kello kumisi kahdeksantoista lyönnit, Lucia saapui vilkuttelemaan yleisölle ja laskeutui tonttukuja alas, jossa odotti valaistu auto. Ajattelin, että neitoparka jos ei vilustu avolavalla lumipyryssä niin ihme on. Ei ollut Folkhälsan oikein varautunut murhasään varalle.

Ystävä ja minä pelastauduimme Kluuvin alakertaan maalaistorille juomaan kuumaa glögiä. Juoma oli erinomaisen mausteista ja torttu suorastaan herkullisen kotileivotun oloinen. Yhtä ja toista herkullista syötävää repussa palasin asemalle ja junalla takaisin kotiasemalle, jossa Toinen oli ollut odottamassa jo hyvän aikaa. Onneksi lämpimässä autossa sentään.

Niistä novelleista… Simpukan haasteeseen

Viimeksi olen riemastunut Hesarin uutisoimista Twitter-novellikilpailun voittoteksteistä, parhain näistä Riku Korhosen käsialaa. Lainaan kaksi mininovellia sellaisenaan. Ne ovat niin tyhjentäviä, muutamaan lauseeseen puristettuja yhteenvetoja elämästä.

”Ujo hymy pyykkitelineellä. Mies viikkasi lakanat naisen koriin. Tuli kolme lasta, kasvoi ja lähti. Kahden taas. Viime lakanan oikoi lääkäri. ”                        (Riku Korhonen)

”Auto tuli oikealta. Auto tuli vasemmalta. Isä ei kai nähnyt, isä taivaan eikä maan.”                   (Juha Itkonen)

*Olen aiemmin kertonut Lukunurkkauksessa pitäväni Raija Siekkistä suomenkielisten novellien mestarina. Olen edelleen samaa mieltä. Jos haluat tietää millainen on hyvä novelli, lue Siekkistä. Hänen novellinsa tuovat mieleen akvarellimaalauksen. Niissä on niin paljon hiljaisia värejä, kieli on sävykästä ja novellit kuvaavat ihmisten sisällä virtaavia tunteita enemmän kuin tapahtumia.

*Leena Krohn on kirjoittanut vahvoja tarinoita, joissa fantasia elää. Leena Rantasen Kirjeitä jonnekin sisältää eri ihmisille kirjoitettuja kirjeitä. Tavallaan ne ovat novelleja, vaikka niissä ei ole tarinaa, kirjeen saaja ja kirjoittajan suhde häneen on se tarina. Nämä kiehtovat minua.   

*Juha Itkonen ja Maarit Verronen ovat nykyproosan kirjoittajista niitä, joilla on myös erinomaisia novelleja. Yksittäisiä novelleja on vaikea asettaa paremmuusjärjestykseen. Kirjoittajien kärki hahmottuu helpommin.

*Veikko Huovinen ja Petri Tamminen ovat kirjoittaneet humoristisia tarinoita, joiden parissa viihdyn.  

Novelli on lyhyt tai pitkä kertomus, joka luo yhden maailman ihmisineen, kertoo yhden tarinan siitä maailmasta. Novelli alkaa keskeltä, venyttää tai kiteyttää aikaa, keskittää. Novellin voi päättää loivasti, sulkemalla tarinan tai se voi päättyä nopeaan ja yllättävään käänteeseen, kuten Kotiinpaluu. Kirjoittajalle novelli on vaativa laji ja vaatii myös herkkäliikkeistä, nopeisiin sukelluksiin pystyvää lukijaa.

Joulukuun 12. päivän innoittamana Pissismummolan aamiaispöydässä haavitettiin edessä päin olevia numeromaagisia päivämääriä.  Poikakaveri ilmoitti ensi töiksi, ettei seuraavaa täystusinapäivää koskaan tule. – Ei tule, ei, vahvisti P.Mummo. Mutta meni  – meinaan vuonna siis 12 –  ja oikein jättipotti ja täysosuma 1212.  Mukavia päivämääriä kyllä löytyy tulevaisuudessakin, mutta niissäki pitää olla joko nolla, ykkönen tai kakkonen.  Onneksi me ei tarvita enää vihkimäpäivää eikä siinäkä, mikä kerran oli, mitää magiaa eikä muutaka vikaa ole.
– Toisaalta, aprikoittee Mummo, – ajanlaskun voisi oikeastaan lopettaa vaikka 12.12. 2121. Se olisi oikein hyvä päivä lopettaa ja aloittaa seuraavana päivänä vaikka kirjaimilla merkitä päiviä, kuukausia ja vuosia. Jo vain alkais riittää magiaa oikein tukuttain. hi.hi.hihi
Saahan sitä ehdottaa.

”Leppuuta, leppuuta hyvä ihmine ennenko hermot ratkiaa”, sanoisi äitimuori, jos eläisi. Eikä se leppuutus aina meinaa oikosenaan olemista. Usein parasta on antaa itsensä laskeutua olotilaan, jossa tapahtuu mikä tahansa rento askare tai liikehdintä, joka ei vaadi yhtäjaksoista ajatustyötä ja keskittymistä. Kuten vaikkapa päämäärätön kävely metsässä (ilman sauvoja) tai kaupungilla (ilman maksuvälineitä). Päämäärää jos kaipaa, sellaiseksi voi ottaa myös ennen näkemättömän kohteen tai kokeilemattoman idean. Eilen meillä leppuutettiin kiertelemällä lähiseuduilla katsastamassa keskustoihin koristetut joulukuuset. Oli sopivan pilvinen joulukuun iltapäivä, jossa valaistu kuusi näkyy kauniisti. Tulokset ovat nähtävissä alla. Tunnistatko paikkakunnat?  (klikkaa suuremmaksi)

Kuusi 1, kaupunki K

   

Kuusi 2, kulttuurikunta T

Kuusi 3, kaupunki J

Kuusi 4, kantakunta S

Tänään on vietetty suomalaisen musiikin päivää. Klassikkosäveltäjäämme Jean Sibeliusta muistetaan syntymäpäivänään 8. joulukuuta, tänä vuonna toista kertaa liputuksella. Itsenäisyyspäivänä kuuntelimme tv-lähetyksenä upean Kullervo-sinfonian, jonka kuoro-osuudet esitti komeasti Polyteknikkojen kuoro. Tänään kuulemme neljännen sinfonian, joka alkaa ihanasti sellojen unisonolla.

Olen paljon ajatellut Aino Sibeliusta, jonka elämä säveltäjäpuolisonsa rinnalla ei todellakaan aina ollut ruusutanssia. Jeanilta saimme sielunmusiikkimme paljolti Ainon ansiosta. Ainolan puutarhassa, Sibeliuksen hautapaaden alanurkassa, on Ainonkin nimi.

Taas on eletty se joulukuun mahtipäivistä, jolloin Suomen liput saloissa ylväästi hulmuavat – elleivät sitten roiku alakuloisina räntäsateessa tolpan nokassa. Torvisoitto kaikaa rakenneuudistetun maanpuolustusvoiman paraatimarssia tahdittamassa. Tänä vuonna Patrian telaketjuajoneuvot olivat vallan paraatin pääosassa. Mummo ja P.Kaveri kaasuttelivat omalla kumijalka-ajoneuvollaan hautausmaalle, missä veivät kummankin itsenäisyystaisteluissa ollutta isää kunnioittavasti muistaen kynttilän muistoristin juureen.  

Presidentinlinnan galaasithan oli tietysti katsottava iltasella. Joka kerta ne vain pitää katsoa ja ihmetellä koko ajan miksi. Vartin vaiti tuijoteltuaan linnan ovesta työntyvää vierasvirtaa, huoahti Poikakaveri:  – Eiköpä tämä ole taas nähty. Jokos me lämmitetäänsitä glögiä? – Älähän nyt hättäile, kyllähän tämä ilmaisesta iltahuvista käy, totesi Pissismummo, joka oli vasta kolme huomionarvoista iltamekkoa ja yhden silmää ilahduttavan urospuolikkaan bongannut. Mummoa jäi askarruttamaan monen rouvainpuvun hinattavat helmukset, joita jo alkumetreillä tallottiin oman tai vieraan kavaljeerin taholta. Miten ne ollenkaan niiden kanssa siellä pärjäsivät? Parkkeerasivatko nurkkiin tai portaisiin koko illaksi, vai kantelivatko käsivarrellaan laahuksia? Ja miten sitten saivat kahvikuppinsa pysymään messissä, muusta murkinasta puhumattakaan. Paljosta murheesta ja mielenvaivastapa säästyi kotinojatuolinsa tuntumassa pysyttelijä.     

Kumpi olikaan kättelijä, kumpi käteltävä, se ei aina selvinnyt. Moni vatkasi niin tomerasti isäntäparin kätösiä, että ihan pelotti, lähteekö toisesta päästään irti illan mittaan koko uloke.  – Ei käy kateeksi Jenniä, tuumi Mummo, kun taas tuli kourallinen vetelää pullataikinaa puristettavaksi. Suun liikkeistä saattoi päätellä, että kovin kummoista hengen lentoa ei vieraista isäntäparille irronnut. Suunnilleen tuhat kertaa: Hyvää itsenäisyyspäivää ja noin viisisataa kertaa: Hyvää iltaa, loput pelkkää mitään sanomatonta muikistelua. Isäntäväen suun liikkeitä ei nähnyt, mutta kerrottiin, että jollekin vieraista presidentti oli sanonut jotain omaperäistäkin.  – Vaan eikö olis ollukki mahtavaa, jos Jare Tiihonen olis vetässy oikein kunnon räpit, Kilven Eeva lausunut viimeisimmän runonsa tai Ryhäsen Jaakko laulahtanut kumealla bassollaan Tiernapoikien alkurepliikit, unelmoi Pissismummo. Myöhemmin illalla toisaalla räppiä sitten kuultiinkin ja Aira Samulin innostui ikioman tanssikoreografian esittämään tv-kameralle.

–          Eikö ollu hienot pileet, tuumivat Mummo ja P.Kaveri, kun kampeusivat yösijoilleen. Glögi oli hyvää ja piparit maistuivat – pipareilta. Ikkunaan jäi loistelemaan joulutähti ja pihaan kynttilä lyhdyssään.

Itsenäisyyspäivä on meillä jo kauan ollut joulutervehdysten mietintäpäivä. Tapa on ehtinyt syntyä työvuosina ja näkyy säilyvän. Kortin kuvalla on viestinsä, mutta kyllä jokaiselle spesifi omakätinen tervehdys liitetään mukaan. Osoitelistakin elää.

Posti toi tietyn kaupan asiakaslehden, josta löytyi Timo Parvelan kolumni Hyvää joulua! Parvela lähettää joulukortteja mm. sairaanhoitajille ja lääkäreille, poliiseille ja palomiehille, opettajille ja oppilaille, äideille ja isille, maanviljelijöille ja insinööreille – kaikki kauniisti perusteltuina – unohtamatta putkimiestä, joka korjasi Parvelan keittiön vuotavan hanan. Löysin itseni niiden, tässä mainitsemattomien, joukosta, joille Parvela toivottaa hyvää joulua, joten vastatoivotus lienee paikallaan.

Omasta puolestani voisin lisätä Parvelan joulukorttipinoon vielä muutaman. – Hyvää joulua ja kiitos kirjailijoille, jotka ahertavat työssään ja kustantajille, jotka seulovat jyviä akanoista ja julkaisevat elämäämme rikastuttavaa luettavaa. Hyvää joulua ja kiitos kaikille soittajille, laulajille, tanssijoille, näyttelijöille ja taiteilijoille, jotka antavat jotain ainutlaatuista itsestään tehdessään työtään kulttuurin saralla. Hyvää joulua ja kiitos toimittajille, jotka pyrkivät laadukkaaseen journalismiin ja tiedonvälitykseen medioissa – teidän ansiostanne me tulemme ajatelleeksi ja tiedämme tarkemmin.

Kenelle Sinä lähettäisit joulukortin kiitoksin?

Yhtenä iltana istuin pää kallellaan koneen ääressä ja mietin kirjoittamista. Miksi minulle ei tunnu olevan kovin tärkeää, että joku tulee tietämään, mitä mietin tai mitä elämässäni tapahtuu. Tärkeämpi motiivi kirjoittamiseen on nähdä ajatuksensa itsestä irrallaan, silmien edessä. Ei siis tietämisen mielessä, mutta kyllä, kyllä niin, että joku jossain jatkaa ajatusta, resonoi siihen, minkä olen merkinnyt. Jos ei kukaan muu, niin itse, jonain toisena hetkenä.

Olen ymmärtänyt, että moni kirjailija kirjoittaa siksi, että haluaa tietää, miten hänen kirjansa henkilöille käy. Mielikuvitus voi olla riesa, elämähän antaa loputtomasti muistiin merkittäviä aiheita, joista voi niin halutessaan kehitellä vaikka mitä vaikka mihin asti. Täytyy kovasti uskoa ja luottaa, että kustantaja kiinnostuu ja jos, niin lukija sitten jaksaa haahuilla mielikuvitusmaailmassa, jonka toinen on rakentanut. Kyllä moni jaksaakin.

Joka tapauksessa mitään täysin fiktiivistä ei olekaan. Mielikuvittajalla on sormensa pelissä, kirjaimellisesti. Onko siis mielikuvituksetonta, että kirjaa elämää sellaisena kuin ne näkee tai kokee, päästämättä mielikuvitusta riehumaan valloillaan? Taitaa olla. Ellei sitten näe erityisellä tavalla ja koe syvästi. Tätä kannattaa miettiä.