Odottamista ikävämpää on vain se, ettei tiedä mitä odottaa – tai ei ole mitään odotettavaa.

Katsoin joulun aikaan talletetun kotimaisen leffan Prinsessa. Se herätti yllättävän voimakkaita tunteita. Olen ollut sairaanhoidon perusopintojen harjoittelujaksolla Nikkilän mielisairaalassa 1960-luvun lopulla  ja erikoistumisjaksolla Kellokoskella 1980-luvun lopulla. Nikkilässä ei enää tehty lobotomioita tai määrätty insuliinishokkeja skitsofreniapotilaiden häiriökäyttäytymisen hillitsemiseksi tuolloin, mutta sähköshokit olivat käytössä. Niistä oli jonkinverran hyötyä kyllä, mutta vaikutus oli yksilöllinen ja enimmäkseen lyhytaikainen. Toimenpide – vaikka kivuton ja nopea – näytti epämiellyttävän väkivaltaiselta ja monet potilaat pelkäsivät ennakkoon kovasti.

1980- ja 1990-luvulla Kellokosken sairaalassa aikuisten osastohoito perustui lääkkeisiin, keskusteluihin ja erilaisiin toimintaterapioihin. Nuoriso-osastoilla, jossa pääasiassa harjoittelin, oli oma koulu, jossa nuoret saivat tukiopetusta. Hoitostrategia oli liikunta-, ryhmä- ja perheterapiapainotteinen ja vahvaan hoitoyhteisöön nojaava, jossa lääkkeet olivat sivuosassa.

Eettisesti tahdonvastainen hoito on väkivaltainen interventio ja vaatii perusteeksi todellisen vaaran potilaan omaa tai muiden henkeä kohtaan. Prinsessa-elokuva kertoo mielisairaalahistoriaa, jossa lääkärin valtarooli ja vahvan lääkityksen käyttö korostuu. On liiaksi potilaiden maailmaan samastunut, eläkkeelle jäävä vanha ylilääkäri, on harkitseva ja inhimillinen apulaislääkäri sekä tuloshakuinen ja uusien hoitomuotojen kokeiluun innostunut uusi ylilääkäri. Elokuvassa kuninkaallisen harhaminuuden omaksunut potilas Anna Lappalainen – kuten moni potilastoverinsa – näkee lääkärien läpi ja voittaa positiivisella asenteellaan henkien taiston.

Paitsi hoitokäytäntöihin liittyviä vertailevia muistumia, elokuva herätti uudestaan henkiin myötätuntorakkauden psykiatrisen sairauden kanssa kamppailevia kohtaan. Sairaalahoitoa vaativat tilat ovat jo sinänsä pelottavia kokijalleen ja pitäisi vielä löytää luottamus hoitohenkilöiden kykyyn ja keinoihin auttaa. Vapaaehtoistyössä kohtaan usein entisiä asiakkaita ja muita avohoidon tuella eteen päin ponnistelevia. He ovat herkkävaistoisia ja hauraita ihmisiä. Inhimillinen myötätunto lääkitsee haavoittunutta minuutta, eikä maksa yhteiskunnalle mitään.

Taas hurmaava pakkasaamu! Auringon valokiilat viiruttavat pihaa, puut kylpevät valossa. Lumi niin viileä ja puhdas, niin valkea. Marraskuumaisema on mennyt, kevätloska ei ole vielä täällä. Nyt riemuitaan talvesta!

Toinen katsoo tennisottelua urheilukanavalta. Hän näyttää onnelliselta mieheltä siinä. Sain juuri kasan vuodevaatteita mankeloitua. Vaatehuoneen liinavaatehyllytkin ovat taas täynnä ja pyykkikori tyhjä. Tunnen tyytyväisyyttä työstä, mistä jää puhdasta jälkeä.

Kirjoitin ajatuskirjaa mankeloinnin lomassa. Kirjoittaminen on kädelle miellyttävää. En lakkaa ihailemasta ajatuksen ja käden saumatonta yhteistyötä. Jälki näyttää paperilla kauniilta ja sujuvalta.  Tulevat koululaissukupolvet eivät saa tätä mielihyvän kokemusta, kun enää ei opetella kaunoa. Tekstaillaan töks-töks, sormitellaan töp-töp ja näpytellään näpytinäp.

Nyt Toinen askaroi keittiössä.  Arvaan hänen kattavan pöytään mansikkahilloa, hedelmiä, minua varten maitokannun ja itselleen marjasoppaa. Hetken päästä hän kutsuu puurolle.

Säähaltia on ravistanut öiseen aikaan helmastaan puhdasta, unelmankevyttä pakkaslunta. Piha on lumoavan kaunis. Orava ja harakka ovat jo käyneet jättämässä jälkensä lumeen. Kiteet kimaltavat pensaissa ja puissa auringon säteiden leikkiessä oksilla. Käyn kierroksella lähikaduilla ja metsäpoluilla kameran kanssa. Puu pudistaa kidepilven hiuksistaan. Miten hetkellistä kauneus onkaan. Talven kasvoilla ilmeet vaihtuvat koko ajan. Valo elää.

Tänään ei tarvitse lähteä minnekään. Sytytän takkaan tulen. Sillä on sekin funktio, että tiettyjä papereita on poltettava. Puut raukenevat hiillokseksi. On suloista istua vain katselemassa tulen hiljaista tanssia, kun ulkona alkaa hämärtää.

Viikko on alkanut räväkästi. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan, kuten yleensä. Ulkona näkyi olevan miinus 18 astetta. Eilinen kynttilä paloi yhä lyhdyssään. Teetä mukiin, leipää paahtimeen ja pyykkikone virkaansa hoitamaan.

Puolelta päivin kävin sovituilla treffeillä kampaajani työpaikalla. Pakkanen oli kouraissut talon putkistoa, jossakin huoneistossa oli vesivahinko sen seurauksena. Myös kampaamo kärsii nyt seurausongelmista. Sain tukkani kuosiin kaikesta huolimatta. Kirjaston automaatti otti vastaan pari palautuskirjaa repustani, apteekki myi huulirasvaa ja hammasväliharjapakkauksen, leipomo leivän ja kauppa yhtä ja toista jääkaapin täydennykseksi. Tapasin useita tuttuja, harvoin nähtyjäkin.

Tuumimme Toisen kanssa, että olipa ihana viikonvaihde. Pikkuritari ja Muru olivat yökylässä. Pikkuritari, joka osaa lukea ja kirjoittaa tikkukirjaimet, oivalsi sanaristikon jujun Vaarin avustuksella. Äitinsä ja Isänsä pikku raivotar näyttikin Vaarilassa enkeliominaisuutensa. Pieniä erimielisyyksiä oli, tottakai, mutta meillähän ei ollut kiire päiväkotiin tai sieltä pois tai ylimalkaan minnekään, niin ei tarvittu tiukkaa linjaa. Neuvottelutekniikalla mentiin ja joustolla.  Mummeli heittäytyi välillä ihan hassuksi ja lauloi sen mikä olisi pitänyt sanoa. Muru on laulavainen tyttö, häneen se tepsii. Vaarilan ruokapöydässä lauletaan aina vuodenaikalaulu. Vaari keksi, että Ratiritiralla olisi hyvä pakkaslaulu. Kun Mummeli alkoi muistella sanoja, Muru jatkoi pontevasti: ”kuulapalta tuiskutukka lumiviitta halmaatukka, latilitilalla, tuli talvihalla”. Ihan nuotilleen.

Soitanpa vanhukselle, jota en ole aikoihin tavannut. Hän on hautausmaalla ja järkyttynyt omaisensa muistopaikan kukista ja niiden huonosta hoidosta. Hautakivikin on jotenkin kallellaan, kun tarkkaan katsoo. Sitä on pyydetty oikaisemaan jo monesti, mutta mitään ei tapahdu. Sitten hän ilmoittaa, että pitää lopettaa, on soitettava taksi hakemaan ja puhelimesta on virta loppumassa. Puhelu päättyy. En ehtinyt sanoa mitään.  

Kestääkö itse rakennettu minuus sen viimeisen ja vaikeimman testin: lähestyvän kuoleman edessä nousevat kysymykset? Kuka olen ollut, kuka olen nyt? Miten olen käyttänyt tämän elämän, jonka sain? Minkä varassa voin kestää elämästä luopumisen prosessin?

Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei  kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.

Pissismummo on prosessissa. VR on kuljettanut kiltisti vuosikymmenet Mummoa pikkukaupungista pääkaupunkiin ja takaisin.  Viime vuosina on saanut jopa paluulipun samaan hintaan sillä perusteella, että Mummolla on työeläkekortti, ja eläkeläiset saivat junissa 50 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} matka-alennuksen. P.Mummo osti usein kymmenen matkan eläkeläislipun, jossa oli alennuksineenkin vielä yksi matka ilmainen. Sen voimassaoloaika oli Mummon matkailuun sopiva ja pahvinen kortti helppo leimata. Oi niitä aikoja.  

Sitten VR alkoi kehittää palvelua. Liput muuttuivat paperisiksi kertalipuiksi, jotka olivat  tosi hankalia käyttää leimauslaitteessa. Mummot ja papat saivat ähertää ja söhertää, että saivat paperin sisään, ja usein keltainen kone ei inahtanutkaan vaikka miten lipulla tökki. Työmatkalaisethan käyttivät kuukausilippujaan, joka saivat olla vaikka kotona piirongin laatikossa, jos ei tarkastaja sattunut samaan junaan ja harvoin sattui.

Viimeisin kehitys toi juniin HSL:n systeemin seutulipun. VR:n eläkeläisalennus muuttui koskemaan vain kansaneläkeläisiä. Paperilipussa on nyt ostoaika valmiina, joten sitä ei tarvitse leimata, mutta paluulippua ei voi ostaa lähtöasemalta, sillä se ei kelpaa enää puolentoistatunnin päästä.  Nyt mummot maksavat täyden hinnan mennessä sekä palatessa ja täyttävät lipunmyyntivaunut viimeistä paikkaa myöten. Koska pitempien junamatkojen liput ostetaan nykyään suureksi osaksi netin kautta, veikkaanpa, että seuraava kehittämiskohde on asemien lipunmyynnin lopettaminen kokonaan. Johan siellä nyt seisoo automaatteja, joiden käyttö onnistuu vain näppäräsormiselta ja lukulasittomilta. Oijoi, miten mummokansalaisen elämästä kehittyi hidasta ja hankalaa.

Pissismummo tarttui seutuhärkää sarvista ja tilasi HSL-kortin. Kun kävi ilmi, että kortilla maksettu junamatka on euron ja 10 senttiä halvempi kuin asemalta tai junasta ostettu kertalippu, etsi hän palveluluukun asematunnelista ja käväisi lataamassa korttiin rahaa. Se oli helpoin osuus. Nyt seisoo hän junan eteisessä mustan laatikon edessä meditoimassa miten se menikään, että kortti tuohon ja tuosta painetaan ja pitäisi kuulua piip ja jossakin pitäisi näkyä tekstiä ja jossain vihreä valo. Luultavasti maksoi hän viimeksi matkansa moneen kertaan tai ei ollenkaan, koska piippausta ei kuulunut. Mummo paineli varmuuden vuoksi nappuloita uudestaan ja uudestaan, sama tulos. Hohhoijakkaa.

Kehitysprosessit ovat uuvuttavia, huokaa Mummo. Ei saa elämässä liian helpolla päästä, ei. Hyvä kun hengissä selviää.

Kävimme järkyttymässä Elina Merenmiehen grafiikkanäyttelyssä Gallerie Anhavassa (Sanomatalossa) Leidiporukalla.  Vahvoja, myyttisiä kuvia! Ohutta musteviivaa käsintehdylle paperille, temperaa ja öljyä; mustaa, punaista, hämärää, ahdistavia kasvoja. Olin lukenut taustoittavan haastattelun taiteilijasta Kirkko ja Kaupunki -lehden viime numerosta. Se auttoi ymmärtämään Merenmiehen kuvia ja taiteilijan sisäistä maailmaa. Nimetkin puhuvat: Näkylaakso, Vanhan naisen melankolia, Tartouffe, Kaikki puut ovat minun, Viimeiset kukkaset…

Joskus näyttelyssä kävijä saa ihailla kauneutta, mutta unohtaa melkein saman tien kuvat, jotka näkee. Kuvia, jotka järkyttävät ei unohda. Onkohan niin, että tässä ärsyketulvaisessa ajassa ei myöskään ihan vähästä hätkähdä. Ihminen tarvitsee oudon kiehtovia tai luotaantyöntävän ahdistavia ärsykkeitä vaikuttuakseen.