chick lit -osastoa:

Pia Heikkilä ; Operaatio Lipstick        Otava 2013

Voi herrantähden. Että luin tämänkin loppuun asti. Tää on siis niin huono. Tarinan tapahtumaympäristö tässä kumminkin kiinnosti, mutta kun yli puolet tekstistä on yhtä  juomista ja naimista. Ja loppu epäuskottavaa pelastumista talibanien väijytyksestä aina supernaiiviin päätökseen asti.
*
Romaaneja ja novelleja:

Carlos Ruiz Zafón;  Marina    suom. Antero Tiittula        Otava 2013 (1999)

Espanjalaissyntyinen Zafón (s.-64) kirjoitti alunperin nuorten romaaneja. Siirryttyään aikuislukijoiden viihdyttäjäksi hän on onnistunut keitoksissaan ja niiden myynnissä siinä määrin, että luokitellaan jo kansainväliseksi megatähdeksi, mikä lienee pääasiassa 2001 julkaistun Tuulen varjo -romaanin ansiota. Marinassa hän kuljettaa päähenkilöitään rappiopalatseissa ja viemäritunneleissa kammotusten ja hirviöiden jahtaamana. – Koko juttu on jokseenkin epäuskottava, ja kyydissä pysyminenkin on työn ja tuskan takana eikä tarinasta nauttimisesta voi puhua. Tuulen varjo oli  monin tavoin hienovireisempi tarina ja antoisampi lukukokemus – sitä taustaa vasten Marina on pettymys.  
*
Alice Hoffman;  Kettumäki    suom. Renne Nikupaavola    Gummerus 1998
Noitasisaret    suom. Arvi Tamminen ja R.N.         Gummerus 1997

Kirjailija on 1952 syntynyt yhdysvaltalainen, joka on  julkaissut useita menestysromaaneja. Punaiset puutarhat luin toukokuussa ja tykästyin niin, että kaivoin kirjaston säilykehyllyiltä esiin aiemmin suomennetut, mitkä löysin. Hoffmanilla on kyky kertoa tarina sillä tavoin, että ihmissuhteiden käänteet ja juonen kehitys eivät ole ennalta arvattavissa, mutta ovat uskottavia. Mukana on paitsi vieraan maan maiseman ja yhteisöelämän kiinnostavia yksityiskohtia, myös maagista taikaa.  – Laatuisaa lukuviihdettä.
*
Alice Munro;  Kallis elämä    suom. Kristiina Rikman     Tammi 2013

Toistaiseksi ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2013 palkittu kanadalainen kirjailija Alice Munro (s. 1931) on julkaissut 17 teosta, joista meillä kääntäjien valtionpalkinnolla huomioitu Kristiina Rikman on suomentanut kaikki yhdeksän suomeksi julkaistua Munron teosta. Kallis elämä, jonka Munro on ilmoittanut viimeiseksi kirjalliseksi työkseen, sisältää 14 kertomusta. Niistä viimeiset neljä ovat väljästi omaelämäkerrallisia ja avaavat hiukan Munron sulkeutunutta persoonaa. Hänen vähäeleinen tyylinsä on lukijalle miellyttävää. Kirjailija kuljettaa lukijan tavallisesta elämästä helmiksi hioutuneiden tarinoidensa maailmaan vaivihkaa ja ennen kuin lukija huomaakaan, hän on osana kertomusta niin, että haluaisi sen vain jatkuvan.  – Laatunovelleja!
*
Erik Wahlström ; Kärpäsenkesyttäjä    suom. Jaana Nikula    Schildts 2011

Enemmänkin toimittajana ja tietokirjailijana kunnostautunut E.W. on tässä romaanissa kaivautunut J.L. Runebergin sekä hänen vaimonsa Frederikan nahkoihin villisti ja ansiokkaasti. Mainion krouvilla karheudella Wahlström käy käsiksi runoilijalegendan henkilöhistorian vähemmän ylevään puoleen ja panemalla puolet omiaan saa aikaan viihtyisästi säkenöivän ’elämänkerran’. – Lukijalle, joka on ottanut  Runebergin turhan vakavasti, tämä on terveellistä luettavaa.
*
Asko Sahlberg ; Höyhen        WSOY 2002

Tutustuin Sahlbergin (s. 1964) kirjailijanääneen tässä pienoisromaanissa ensi kertaa. Ei häntä ole turhaan kehuttu, arvostusta osoittavat monet palkinnot ja palkintoehdokkuudet. Höyhen ei ehkä ole helpoimpia tarinoita johdattamaan lukijaa kirjailijan ajatus- ja kokemusmaailmaan, mutta on selvä, että voidakseen kirjoittaa tällä tavoin ja näin intensiivisen romaanin täytyy olla sekä kirjallista taituruutta että elämänkokemusta. Erityisesti kehitysvammaisten parissa työskentelevien pitäisi ehdottomasti lukea tämä kirja.  – Rankka tarina intensiivisyydessään ja inhimillisyydessään, mutta ei ahdistavalla tavalla .
*
Tove Jansson ;  Viesti – Valitut novellit 1971-1997    WSOY 1999

Hienovireisiä novelleja, ”kauttaaltaan mestarin työtä”. Näiden parissa lukija viihtyy.

***

Kesä kutsuu blogikirjoittajaakin lomalle eikä sen kutsua voi vastustaa. Säästä riippumatonta autuutta kaikille blogiystäville, kunnes jälleen tapaamme.

 

valohämärässä kesäyössä se solisee

hiljaisesti kirkas

juoksutukset putoilevat oksilta

niinkuin seittiään kehivä lukki

päästää ohuen  siiman

valahtamaan tuuleen

 

nukkuva kuulee unessaan

linnun, sydämensä

heräämättä tietää aamun

nousevan siivilleen

 

-2014

 

*

 

aution talon takana

oli joskus puutarha, ehkä kasvimaakin          

muutama marjapensas kumminkin

                             nyt polvenkorkuinen heinikko voikukkineen

                             villinä riehuvat karanneet akilleijat

kuka istuttikaan omenapuut

ne kukkivat yhä

 

-2014

*

Tänään se pyöri pyöri silmistä.

                             Aina sanon tänään

                                                          kun en nuku

                             valoisan kesän ruohossa

                             vain liikahdin

                                                          varjoni syrjään

                             ja pallo löytyi siitä mihin katosi.

                             -Mirkka Rekola

 

*

Kentillä kasteisilla

hämärä käy yli maan.

Valkea niittyvilla

vielä on valveillaan

 

katsoen kummissansa

kuinka rukoukseen

kaikki kukkien kansa

kumartui hiljaiseen.

 

Kuusen latvassa ääni

pienoisen huilun soi.

Minäkin kumarran pääni.

Minunkin sisällä soi.

 

-Aaro Hellaakoski

 

*

 

En tiedä ketään eläintä

joka voisi tehdä kesääni

enää kesäisemmäksi

kuin kärpänen aamulla,

perhonen päivällä,

hyttynen illalla;

 

lämpimämmäksi

kuin muurahainen

kalliopolullaan.

 

-Olavi Ingman

 

*

 

Minä avaan syömmeni selälleen

ja annan päivän paistaa,

minä tahdon kylpeä joka veen

ja joka marjan maistaa.

 

Minun mielessäni on juhannus

ja juhla ja mittumaari,

ja jos minä illoin itkenkin,

niin siellä on sateenkaari.

 

-Eino Leino

 

*

Rakkaus on vihreää

 

näin tänään merihanhiparit, poikasineen

rantapuiston vihreällä nurmikolla

–          rakkauttako vai biologiaa

onnellisetko perheet

 

kesä kuluu, vihreä haalistuu

poikaset kahahtavat siivilleen

lähtemään

 

näin yksinäisen hanhen ontuvan

rantapuiston vihreällä nurmikolla

–          perheriitako vai tapaturma

erotti joukosta

 

pilvisenäkin päivänä kesä on vihreää

–          ja rakkaus

on hyvä elää

 

-Leidit /versio kimpparunosta Ursulan kahvilassa

 

 

 

 

Ei ole vuodet veljeksiä, ei. Pissismummo miettii ankarasti, muttei tähän saumaan nyt tavoita ns. miesmuististaan millainen oli juhannusviikon sää männävuonna. Vaan siitä on hän satavarma, että räntää ei satanut eikä yöseen hulahtanut miinukselle mittari. Saattaapi olla, että ihan koko Mummon elämänpituisen uran aikana ei tämänvuotinen säätila ole ainut laatuaan, oisko edellisistä juhannuslumista kumminkin useampi vuosikymmen vierähtänyt.

Juuei, tässä mitään hätää ole, Mummolla, mutta Mummon kukkasilla saattaapi olla. Dahliat on kalvenneet kauhusta, liljaparat nyyhkivät nuppusillaan uskaltaako aueta eli ei. Minkä niille nyt mahtaa, jos kylmettyvät ja flunssaisina tiputtavat kukkanuppusens aukaisemati.

P.Mummolle on jonkin verran tuota elämänkokemusta kerääntynyt. Niinpä huhti-toukokuun varhaishelteillä kävi mielessään epäilys: kunhan ei tulisi tästäkin ennennäkemättömän pitkästä ilosta itku juhannusviikolla. Ja tulihan se. Kokemuksen karvas opetus, se joka sananlaskuiksi tiivistyy, muistuttaa Suomen kesän lyhyydestä ja vähälumisuudesta. Pitää paikkansa, ettei äskeisestä lumesta edes pienen pientä ukkoa saa kasatuksi juhannukseksi portin pieltä somistamaan.

Pissismummolasta toivotellaan kaikesta huolimatta kaikillen tasapuolisesti yhtä vähän lunta ja yöpakkasta juhannukseksi ja siitä etiäppäin. Viisautta on pitää villahousut ja lapaset mukana.

Voipi olla, että otsikko kohotuttaa jonkun lukijan/lukijattaren kulmia kysyvästi, kenties paheksuvastikin. Tästäkin huolimatta Pissismummo aikoo nyt kertoa murresanan etymologisesta alkuperästä. Mummon lapsuusmaalla oli tapana kutsua keväällä syntynyttä vasikkaa kesätollikaksi. Vasikoiden ensimmäiset päivät haassa, johon ne karsinastaan päästettiin kesän tullen, olivat yhtä iloisen päätöntä sinne tänne säntäilyä, jossa ei törmäilyiltä ja haavereiltakaan aina vältytty. Vasikka mikään tyhmä eläin liene, jos niikseen on ja miksei olisi. Se vain ei kokemattomuuttaan oikein hallitse laitumellaolon koreografiaa.

P.Mummo ja Poikakaveri saavat näinä vuodenaikoina silloin tällöin hillityn (ja yleisesti ottaen hyväntahtoisen) sisäisen hihityskohtauksen urbaanissa kesäelossa, kun pääsevät he vastapalkattujen kesäapulaisten ’palveltavaksi’. Torikojulla tai jäätelökioskilla hihitysvalmius paljastuu, kun jompi kumpi kysyy toiselta ostotapahtuman jälkeen: ”Mitäpä sait tällä kertaa kahdestakympistä takaisin?” Joka pennistä nämä eivät nipota, raja kulkee jossain siinä, jos kympistä on tullut vitonen tai seteli on unohtunut kokonaan. Päässälaskutaito ei taida kuulua enää digitaaliajan koululaisten oppimistavoitteisiin.

Päivänä muutamana Mummo poikkesi paikallisen tavaratalon vaatehtimopuolella. Tähtäimessä oli löytää selkävaivaisen oiva apuri, pitkävartinen kenkälusikka. Kenkähyllyjen väli oli tukossa, nuori liikeapulainen siinä askaroi lenkkareita jakelukärrystä paikoilleen. Mummo arveli, ettei nuorikas mahdollisesti ole kuunaan kuullut moisesta kapineesta kuin kenkälusikka, joten haahuili hän löytääkseen jostakin vanhemman myyjän. Löysikin sen ainoan, jonka kimpussa oli jo rollaattoritäti listoineen. Mummo palasi nöyrästi hyllyvälikköön kysymään josko löytyisi mistä päin täältä kenkälusikoita. Neitonuori kohotti katseensa vilpittömän hämmästyneenä ja vilkaisi avuttomasti sinne päin, missä näkyi roikkuvan kengänpohjallisia ja muuta sälää.  – ”Kenkälusikka? E..en ole kyllä nähnyt”.  No, siitä vilkaisusta oli sen verran apua, että Mummo suunnisti kiertoteitä sälähyllykölle, ja kas, sielläpä roikkui pari pitkävartista muun tärkeämmän takana. Kassaa kohti mennessään Mummo vilautti lusikkaa neitokaiselle ja hihkaisi tyytyväisenä: Onneksi löytyi!

Nythän olisi tietysti otettava jotain kantaa tiettyyn eiliseen vaaliin. Maan kenties suosituimman puolueen puhetta saa minun puolestani johtaa kuka ikinä pukumies tai jakkupukunainen, joka vain parhaiten aatemaailman tyyliin sopii. Ihan sama. Mutta kun valittu henkilö saman tien istuu valtakunnan vallankahvaan, pääministerin paikalle, valinta alkaa jo hivenen kiinnostaa.

Asetelmahan oli mitä herkullisin. Tarjolla oli ihanan pitkä ja sporttinen, siis niin komea ja niin maan pätevä Alex; tavallisen komea, kokenut kuumakalle, politiikan juonimestari Janne ja tavallisen tyylikäs, sote-erikoistunut pohjalainen perinneleidi Paula. Sitkeästi naaraamalla saatiin yhteisen aatteen loiskeesta pintaan jonkinmoisia tärppejä: kuka oli natomyönteisin, kenen ohjaus vippaa eniten oikealle, kenen kulku käy turvallista keskitietä, kenellä kaasujalka on raskaampi tai kuka mieluiten istuu toisen kyydissä.

Seuraavan pätkäpääministerin nimi on siis tiedossa. Taisi tulos joitakin yllättää reaktioista päätellen. Nyt alkaa kiinnostaa, miten puretaan Alexin johdolla keskeneräisten isojen asioiden suma? Miten pysytään raameissa, jotka valtioneuvoston seinälle on edeltäjän johdolla naulattu? Isänmaa on kutsunut – jos siis isänmaa on yhtä kuin puolue.

…että Pissismummolan ovikello soi. Iltapäivällä, kolmen kieppeillä. (Siitä on tietysti se hyöty, että kun niin harvoin tapahtuu, tulee samalla tsekattua, että kyllä se on soittokunnossa. Siis kello.)

No, asiaan. Eip oltu sovittu kenenkään tulosta sinäpänä, joten oletusarvo oli, että siellä on taas se pizzalähetti, joka ei millään opi löytämään naapuritalon nelosta, vaan kysyy aina Pissismummolasta, joka on ykkösenä. (Mummo jupisee, että joku kerta me vielä otetaan se pizza ja sanotaan, että nelosen naapuri maksaa. Nih.)  No, vaihtoehtoisesti ovella voi olla myös se naapurimies, joka jakaa halukkaasti joutessaan kehittelemiään ideoita maan ja maailman asiaintilan kohentamiseksi. (Häntä ei pyydetä sisälle, koska sen sortin puhetulvaa kuuntelee mieluiten niin, että kynnys on välissä.) Ovella voisi olla myös eräs toinen naapureista, joka unohtaa kotiavaimensa noin kerran vuodessa. (Yleisavain on meillä. Ettäs tiedätte.) Kolme kertaa vuodessa myös tietty uskossaan varma todistajapari seisoo oven takana lehti kädessä. (Niitten sinnikkkyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kun joka kerta viesti on sama: Juuei, mutta kiitos ei. Luulisi oppivan muistamaan. Mutta ei.)   

No, siis ovikello soi, ja Poikakaveri menee ovelle, kuten yleensä. Mummo ei kuule sitä, sillä hän on parhaillaan päiväunilla. Kohta P.Mummon uneen alkaa tunkeutua Tarmokas miesääni. Asia, josta neuvotellaan, on ilmeisen tärkeä. Ääni siirtyilee huoneistossa sinne tänne. Kestää hetken, ennen kuin Mummo on sen verran kartalla että tajuaa: täälläpä taitaa olla vieras mies, jonka tulosta ei ole ollut harmainta aavistusta.
Mummo ilmaantuu ovensa takaa tukka pystyssä ja lievästi pöllämystyneenä. Siinäpä Tarmokas mieshenkilö tarjoaa heti kohta kättään ja esittäytyy. Mummolle valkenee, että kysymys on nyt tietystä remontista, josta on ollut puhetta hyvinkin viimeiset kymmenen vuotta. Poikakaveri on siis pannut pyörät pyörimään. – Ooh, Mummo ei saa ällistykseltään sanaa sanottua. Mutta sitten hänen sanaansa jo tarvitaankin, sillä Tarmokas esittelee tablettikoneeltaan valittavaksi sisäovien malleja. Mummo miettii puoli minuuttia ja ehdottaa sitten. Valittu on. Miehet tekevät työsuunnitelman ja hinta-arvion, ja Mummo laittaa kaupanvahvikkeeksi kahvit.

Pissismummohan ilahtuu aina yllätyksistä. Siis periaatteessa. Ja silloin tällöin tapahtuu, että P.Kaveri järjestää Mummolle semmoisen. Sitä ei tapahdu liian usein, siksi se säväyttää aina.

Kun poltin käsivarteni saaren aurinkoisina päivinä toukokuussa, sanoi kurssiemo Raisa: ”ei se iän mukana karttuva viisaus aina mukana kulje”. Ei kulje ei.

Eilen läksin junalla Stadiin leiditapaamiseen hyvillä mielin, kuten sinne aina. Tapasimme Mantalla, marssimme tarkastamaan remontin jälkeen avatun Vanhan Kauppahallin, jonka yksimielisesti todettiin heränneen uuteen kukoistukseen pieteetillä korjattuna. Sieltä maleksimme kultasadepuun ja syreenien tuoksussa kukkamerenä kylpevän Tähtitorninmäen kautta Kaivopuistoon. Viivähdimme Pyhän Henrikin katedraalissa ja kirkkopihan entisöityä Maria-patsasta tervehtimässä.

Tuli mieleen kävellä katsomaan miten ”Odotus” -patsas voi koirapuiston vieressä kalliollaan. Hyvin se voi. Rantatietä kuljeskellessa huomasimme Koillisväylän purjehtijan Adolf Ivar Nordenskiöldin (1832-1901) muistomerkin puistossa, ja ihmettelimme sitäkin, miten puistorinteelle jääkaudella ajautuneen rapakivilohkareen tiedetään Viipurista asti siihen tulleen. Ursulassa käytiin tavan mukaan kahvilla ja ihmettelemässä alassuin katosta roikkuvia viherkasveja, jotka leidi S totesi aidoiksi. Miten niitä kastellaan, jäi askarruttamaan.

Illalla oli Agricola-klubilla Aino Actén kamarimusiikkifestivaalin konsertti johon Toinen tuli kotoa ja minä hengailtuani pari tuntia Akateemisessa ja Stockalla.  Mitä ihmettä – ettenkö tietäisi, että minun ei pidä jatkaa päivääni aamusta iltaan, tapahtumasta toiseen, rikkoa ruoka- ja muuta rytmiäni, olla välittämättä lepotauoista. Olin ihan sippis jo ennen kuin konsertti alkoi.  

Mutta sitten. Katkelmia Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta, Debussy’n, Saint-Saënsin ja Wagnerin musiikkia. Esikoinen soittamassa Debussy’n vaativaa sello-osuutta niin intensiivisesti ja voimakkaasti. Voi sulkea silmät ja ajelehtia musiikin ja tekstin luomassa tunnelmassa, joka säilyi läpi fyysisen uupumuksen vielä kotona yön tullen. Stadin kesä kauneimmillaan.

Olimme helluntaikirkossa, jossa Heikki-pappi onnistui keskittämään kuulijan ajatukset mielenkiintoiseen saarnaansa Jeremia-profeetan merkityksestä raamatunhistoriassa. Pastori valotti Jeremian puhetta Jumalan vanhasta ja uudesta liitosta. Ymmärsin: Jeesus Kristukseen uskovina mekään emme ole muukalaisia ja sivullisia, olemme uuden liiton kansaa, jota koskevat Jumalan lupaukset kuten vanhan liiton aikaan Israelin kansaa.

Kirkkokahveilla ei koskaan tiedä ketä kohtaa, mistä puhe viriää ja minne kulkeutuu. Pöydässämme tuntematon pariskunta Pohjanmaalta ihmetteli onko meillä aina näin paljon väkeä kirkossa sunnuntaimessussa. Minä, että tavallista vähemmän nyt oli oikeastaan, mutta kesäaikaan usein on näin. Lisäsin totuudenmukaisesti, että en kyllä ole joka sunnuntai mukana messussa, käsitykseni on muodostunut noin kerran kuussa käynneistä.

Kirjastossa usein tapaamani tuttava siinä kirkkokahvipöydässä myös istui ja kysäisi, mitä olen lukenut viimeksi. Mainitsin Alice Munron Kalliin elämän, joka on meneillään. Hän kertoi olleensa keväällä Espanjassa ja lukevansa nyt Hemingwayta. Hän harmitteli, ettei ollut sitä lukenut ennen matkaa ja härkätaistelussa käyntiä. Ihmettelimme siinä yhteistä kokemustamme: kotimaassa Espanjan härkätaistelut ja niissä käynti (etenkin naisten!) ovat paheksunnan kohteena. Miksiköhän? Kysehän on eteläisen Espanjan kulttuurisesta perinteestä. Meille kokemus avasi espanjalaista sielunmaisemaa.

”Ei onni tule etsien se saapuu eläen,

ei onni tule ulkoa, se nousee rinnasta – jos nousee;

jos ei, niin herätä se sieltä,

se kuulee omantunnon kieltä – ja nousee.”

(J.H. Erkko)