Edelliseen liittyen, pyysimme elämämme ensimmäisen kerran kiinteistövälittäjän kotiimme. Aiemmat yhteisen elämämme muutot, myynnit ja ostot olemme järjestäneet itse. Muutaman prosentin välityspalkkio sisältää perustellusti  paljon työtä, johon ei sitten itse tarvitse puuttua. Eikä vielä ollut kyse toimeksiannosta, vaan vasta maksuttomasta arvioinnista.

Koska kyse on tunneasioista, kuulimme herkästi välittäjän pariin kertaan mainitseman ”teidän kaunis kotinne”. Arvattavasti ammattilainen tiedostaa nämä tunneseikat ja puhuu sen mukaan. Olemme hänen kanssaan samaa mieltä huoneiston eduista, myös myyntinäkökulmasta mahdollisista pulmista, joista pahin on ajankohta. Hinta-arvio perustui vastaavien asuntojen toteutuneisiin kauppoihin tältä ja viime vuodelta tällä alueella, siitäkin olemme yllättävän yksimielisiä.

Ehkä prosessia helpottaa alkaa puhua huoneistosta tai asunnosta kodin sijaan, mutta vasta sitten kun pyörät pannaan pyörimään. Nyt meillä on vielä koti.  

Tämä oli ilmeisen tarpeen. Kävimme katsomassa toisen ihmisen kotia, koska hän oli päättänyt muuttaa siitä pois, ja me taas mietimme pitäisikö meidän muuttaa.

Tämä selvisi, että meidän ei ole pakko nyt muuttaa, ellei moni asia olisi toisessa paikassa yhtä hyvin tai paremmin. Ja sitten kun on pakko, pitäisi tuntea, että uusi paikka ottaa vastaan.

Herätessä ajattelin, millaista olisi nousta uuteen päivään niissä huoneissa. Mitä katselisi ikkunasta aamuteellä; ei lintua pihasyreenin oksilla, ei oravaa loikkimassa. (Joku onkin sanonut keittiön ikkunaa ”kaipauksen portiksi”.) Ajattelin päiviä kodissa, josta ei voi astua ulos pihaan. Vaeltelisiko siellä ikkunasta toiseen ja parvekkeelle talon ääniä kuunnellen. Löytäisikö omanoloisensa nurkan, jossa viihtyisi.

Ja tämäkin kirkastui, että yli neljännesvuosisata elämää jossakin osoitteessa tekee ihmiselle asunnosta kodin, josta on vaikea lähteä. Irti päästäminen on oma prosessinsa ja toiseen paikkaan asettuminen toinen.  

varisseet unelmat kesästä, niin kauniita luovutettuinakin

Kuulen maailman kiihkeän kohinan. Kansainvaellus Eurooppaan jatkuu. Tyhjät tilat täyttyvät tulijoista, vielä tänään jotkut jaksavat huolehtia, että tulijat rekisteröidään ja ruokitaan. Entä huomenna, ensi viikolla, jouluna? Ensin toivotellaan avosylin tervetulleeksi. Kohta vapaan liikkumisen idea osoittautuu naiiviksi hyväuskoisuudeksi. Alkaa nousta piikkilanka-aitaa rajoille, kun kura roiskahtelee Euroopan kasvoille. Pommit räjähtelevät . Uskonkiihkoiset, kuolemaa kaihtamattomat kylvävät pelkoa ja kuolemaa. Demokratiat tärähtävät hereille järkyttymään, paheksumaan ja tuudittelemaan, ettei meillä ole hätää. 
Ei ole hätää, kunnes on.

Minun kohtalokseni näillä myöhäisemmillä ikävuosilla ovat tulleet paitsi sekä yllätyksenä ja pyytämättä että fyysisten töiden jälkiseurauksena ilmaantuvat kiputilat, myös kahdenviikon matalamieli marraskuussa.

Olen tosi kiitollinen kohtalolleni, että matalamieli kestää vain kaksi viikkoa ja helpottaa itsekseen vaikka pimeä aika jatkuu ja syvenee. Vaan se kaksiviikkoinen on kyllä tympeää aikaa. Mikään ei oikein kiinnosta, mihinkään ei jaksa tarttua, kaikki on niin syvänharmaata kuin olla ja voi.

Mysteeriksi jää, miten se sitten itsekseen hellittää. Jotenkin sitä vain sopeutuu valon vähyyteen, toimintahalu palautuu ja mieliala kohenee. Palautuminen alkaa harmitus-itkulla. Sen jälkeen elämä valostuu. Alan odottaa adventtia, pihakatajan valojen sytyttämistä ja hoosiannakirkkoa.

”Niin vähän aikaa

ja sekin kiitää nuolena

saalista kohti. Levottomuus, kipu

maan ja auringon

jokaisessa kierroksessa.

Päivä, viivy,

hidastu viikko,

ellette pysähtyä voikaan,

ennen kuin pysähtyy

nuolen saavuttama sydän.”

Pissismummo ärhääntyi kirjoittamaan oikein kirjeen. Mielessä oli muuattainen henkilö, Tumppu Suoranen, joka lukee itsensä Mummon ystäväpiiriin. Hänellä on erinomainen taito jaksaa värähtämättä odottaa, että Mummo ottaa yhteyttä, ja palkita ystävä sitten ylenpalttisilla kiitoksilla, jotka ovat alkaneet Mummoa nolottaa. Yhtenä päivänä Mummo tempaisi oikein kynän ja väkersi paperille seuraavaa:

Ystävä hyväinen

Tumppu kuules, nyt on näin: min’en jaksa sinun mielialojasi tekohengittää, enkä järjestää sinulle parempia fiiliksiä. Mitä sinä siellä nuurustelet? Kyllä se puhelinlinja toimii sieltä tännekin päin, posti kulkee ja vaikka sun mitkä eemailit singahtaa hetkessä sieltä. Saamattomuusko iski vai elämän melske muutoin lennättää hyrskyjä yli laitain? Osaan se minäkin olla hissukseen sinne päin, jos ei sieltä ala kuulua. Nih.

Ystävä pahainen

Muita uutisia Mummolasta. Kertoivat Korkeasaaren karhujen kömpineen talviunille. Olis edes talvi, tekisi sen mieluusti Mummoki.

satonsa luovuttaneen ja uuteen kylvöön muokatun pellon rauha – minussakin

Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

Kategoriointi on ihmissuhteita hallitseva voima. Kuljet kaupungilla ja yhdellä vilkaisulla olet lokeroitu. Itse toimit samoin. Näet vastaantulijoiden luvutonta kiireistä laumaa, anonyymejä hahmoja, henkilöitä ammattiroolissaan, tärkeitä ja tärkeileviä, hukassa olevia ja kipeitä, kerjäläisiä, hyvinvoivia kunnon kansalaisia, julkisuuden henkilöitä, lapsia, nuoria, vanhoja. Kunnes tulee vastaan joku, jonka tunnet ihmisenä.    

Ihminen on yksilö, ikääntyessäänkin, paljaimmin ehkä juuri silloin. Mistä lähtökohdista persoonallisuus alkaa rakentua, se näkyy lapsessa. Mihin suuntaan kehitys käy, se ilmenee vuosien mittaan ja tuntuu väkevimmin ehkä nuoruudessa. Aikuisuus tasaa ja hillitsee, moni myös löytää vahvuutensa työelämässä, sosiaalisessa verkostossa ja perhe-elämän kiihkeinä vuosina. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ovat yhä kerroksina meissä, kun vanhenemme eikä yhteiskunnallinen roolimme enää meitä tue.

Ihmettelen usein mistä johtuu, että ns. aikakauslehdistö pyörittää vuodesta toiseen juttuja samoista ihmisistä ja televisiossa pyörii viihdykkeenä ohjelmia, joissa ovat ne samat taas. Jos naamaa ei näy aikoihin lehden kannessa tai ruudussa, kokeeko julkinen ihminen julkisen kuoleman? Tässä on myös yksi vanhenemisen kipupiste: kuka olen ilman rooliani, lokeroa, jossa vaikutin? Jos en tunnista itseyttäni tai koe sen riittävän, vanhuus käy vaikeaksi. Alan pelätä hukkuvani harmaaseen näkymättömään massaan.

Onnellinen hän, joka vuosiensa täyttyessä voi kulkea pää pystyssä ja tuntea: minä olen minä, näkymättömänäkin.