Eräs ihmisen elämän ainutkertaisista ja merkittävistä siirtymistä tulee vastaan siinä kohtaa, kun iäkkäät vanhemmat kuolevat. Olemme molemmat nyt jo sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähtövuorossa. Sen olen jo pitkään tiedostanut, etten ole ikuinen, ainakaan tässä olomuodossa. On tapana todeta, että on uskon asia, mitä tämän elämän jälkeen on tai ei ole. Koska emme varmuudella tiedä, moni ajatteleekin: saattaa olla, että jotakin muutakin on. Minä uskon, että on.

Siirtymä suvun vanhimmaksi sukupolveksi voi jollekin olla järähtävien mannerlaattojen kaltainen hetki, jolloin oma positio tuntuvasti muuttuu. Toiselle se näyttäytyy luonnollisena, huomaamattomana jatkumona prosessille, jota vanhenemiseksi kutsutaan. Ajalle on ominaista houkutus taistella ikääntymistä vastaan ulkoisin keinoin. Vanhenemisen merkkejä korjaillaan tai vastustetaan näkyvästi ja kuuluvasti uhmaten kuin teini-ikäinen aikuistumista. Kuvitellaan, että siirtymän voi häivyttää kiihdyttämällä vauhtia ja lisäämällä volyymia elämään.

Isänpäivän perhekahveilla pojanpoika kysyi minulta asiallisesti: oletko sinä jo vanhus? – En minä tunne vielä olevani vanhus. – Mikä tunnet olevasi? Ikääntyväkö? – Vanha. – Milloin ihminen on vanhus? – Virallisesti kaiketi yli 80 tai 85. – Riippuu varmaan myös miltä itsestä tuntuu? – Niin. – Sitten jatkan: Sinä täytit äskettäin 15, mikä sinä itse tunnet olevasi? – Nuori, aikuiseksi on vielä matkaa. – Lähtöhalauksessa kysyn hiljaa Murulta, mikä hän tuntee olevansa, kun on nyt 12. – Lapsi, hän kuiskaa takaisin.

Ajattelen miten ihanaa, että lapsi saa rauhassa olla Lapsi, ja nuori voi olla yksinkertaisesti Nuori, kun se itsestä tuntuu oikeimmalta. On myös ihanaa, että saa itse olla rauhassa Vanha ja vanheta lisää omaan tahtiinsa.

Luin aiheesta kirjan:  *Raili Gothoni; Vanhimmaksi sukupolveksi, Kirjapaja 2007

Aamulla satoi ropisten. Tulimme ajoissa terveyskeskukseen varatulle rokotusajalle. Ällistys oli suuri, kun ovikatoksen alle oli ahtautunut useita kymmeniä odottajia, joilla kaikilla oli aika varattuna viiden minuutin välein. Miksi ihmisiä ei päästetty sisälle, odotusaula oli aivan tyhjänä? Osa oli myös saanut virheellisen paikkatiedon, ja löytänyt sieltä ovesta lapun: menkää terveyskeskukseen. Vastaanottaja koetti lukea listasta nimiä (katoksessa ei ollut valoja) ja päästää ihmisiä sisälle listan mukaan. Pääsimme sisälle vain kymmenen minuuttia myöhässä ajastamme.

Iltapäivällä venytettiin pöytää, että saatiin koko perhe mahtumaan sen ääreen. Vaarin toivekakku oli Sacher, josta seurasi, että lapsenlapsille oli varattu jäätelöä. Meidän perheen keskustelu on yhtä hulabaloota, puhutaan ristiin rastiin yli pöydän ja kovaäänisimmät voittaa skaban. Ajattelin, että jos olisin jaksanut voittaa hulabaloon, olisin kertonut, että minun isäni oli hyvä ihminen, perheen ja yhteisönsäkin arvostama. Ajattelen myös, että puolisoni on ollut hyvä isä pojillemme. Nyt näyttää, että pojista on kehkeytynyt hyviä isiä omalle perheelleen. Olen kiitollinen. Ehkä saan sen joskus sanottuakin.

Ei ollut ehkä kovin hyvä idea ottaa rokotusaika isänpäivän aamuksi. Ilmeni, että ennen kuin viimeiset pienet hulabaloojuhlijat poistuivat kotiin päin isänsä kera, meiltä oli jo virta vähissä. Olkavarsia kuumotteli, päätä vihloi ja väsymys kaatui ylle kuin paksu sumu. Tällä kertaa unohtunut esine oli pikku reppu, jossa oli varavaippa ja vesipullo. Se oli ollut piiloleikissä mukana.

En ole jaksanut enää katsoa julkkiskisoja, joita riittää joka lähtöön syyspimeillä joulua ja kevätpuolella kesää odotellessa. Vaan pitipäs langeta tähän loveen, koska innokkaimmat pressatarjokkaat oli haalittu sinne. Yritin ensin ymmärtää, mihin tämän ohjelman mainostettu suosio perustuu. Juontaja? hmmtökstöks… Muusikot, ne tv-vakiot? Brändi: ajankulua sohvaperunoille??

Siellä ne taas olivat, galluppien kärkimiehet, Alex, Olli, Mika, Jussi ja Pekka, joita juontaja muitta mutkitta sinutteli, kunnes muisti, että sinunkaupat piti olla tekevinään ensin. Biisivihjeet olivat täyttä hepreaa henkilöhistorioista tietämättömälle. Esitykset sitten ravattiin satunnaisessa järjestyksessä ja arvaukset menivät kuulemma iloisesti ja syvälle metsään.

Valintoihin liittyvistä tarinoista voi päätellä mitä halusi, mutta eniten paljasti tapa, millä kukin oli tilanteessa läsnä. Kuka oli rennoin, kuka kokovartalokipsissä, ken ei löytänyt ajanvieteohjelmassa itseään, ken haki teinimäisesti kaveria joukosta ja löysikin. Ja olihan jälleen paikalla myös Pekka, jolla oli ylivertaisesti eniten kokemusta pressaskaboista.

Näistä kun valitsee, ei kannata hakea erehtymätöntä ja täydellistä – kannattaa kysyä kehen luottaisi pahassa paikassa. Kuka on osoittanut pätevyyttä ja kykyä kantaa vastuuta sekä tähänastisissa tehtävissään että ihmissuhteissaan? Kenen historiassa ei ole eettisesti arveluttavia manöövereja? Kuka ei kaveeraa kaikkien kanssa, mutta tulee kaikkien kanssa toimeen? Ja: onko sisua?

Ps. Tuntui ihan mukavalta kun ohjelman lopuksi soittivat yhden minunkin elämäni biiseistä (niitä on kyllä monta) ja esittäjähän oli tietysti itse ikoninen Arja Saijonmaa.

Istuimme pitkästä aikaa viettämään hämärän hyssyä barokkimusiikkia kuunnellen. Pyhäinpäivän tienoo on mitä otollisinta aikaa asettua aloilleen, sytytellä kynttilöitä edesmenneen sukupolven kuvien äärelle ja katsella liekkien liikahtelua huoneisiin laskeutuvassa syvenevässä hämärässä. Beethoovenin sinfonioiden raskas pauhu hiljaisiin valoviiruihin haipuvine välijaksoineen jos mikä sopii tähän vuodenaikaan, missä kotikadun koivut ovat luovuttaneet viimeiset lehtensä puuskaisten tuulien matkaan, ja oksien karu paljaus kertoo, mitä vuodenaikaa me pohjoisen ihmiset elämme.

Vähän ennen pimeää tulen ajatelleeksi, miten juuri tänä syksynä olen toistuvasti nähnyt unia, joissa elämäni eri vaiheisiin liittyneet, nyt jo tuonpuoleiseen siirtyneet ihmiset häilähtelevät hiljaisina, mutta tunnistettavina taustahahmoina. Eivät he puhu, eivät osoita tunteita, mutta mitä unissa tapahtuukin, ovat siinä ikään kuin todistajina. Vaikka unissa itsellä olisi vaikea tilanne, jota en osaisi ratkaista, he eivät puutu tapahtumiin, mutta heidän läsnäolonsa luo turvaa. – Tajuan, että musiikki toimii samalla tavoin. Se ikään kuin osallistuu kuulijan meneillään oleviin alitajuisiin prosesseihin, keventää raskautta, rikastaa hiljaisuutta, valostaa pimeää, luo turvassa olon kokemuksen.

Helmi Kekkonen   Vieraat   Siltala 2016

Uudelleen luettuna voimakkain elämys on kirjailijan tapa kertoa kunkin alussa mainitun näkökulmasta ja elämäntilanteesta erikseen. Tarina on myös eräänlainen vierauden dokumentti ihmissuhteissa.

*

Hanna Brotherus   Henkeni edestä   WSOY 2022

Brotherus on 1968 syntynyt kirjailija ja tanssitaiteen ammattilainen. Esikoisteos Ainoa kotini (WSOY 2021) herätti huomiota ja siitä tuli menestys. Henkeni edestä on rehellinen tilinteko keski-ikäisen naisen suhteesta itseensä ja menneisyyteensä vanhenemisen vuosina.  – Kirjailijan tyyli on jutustelevaa, runsasta ajatusvirtaa, jota elävöittää yksityiskohtien havainnointi. Oman tarinan tarkastelu ja sen kehityskulkujen tulkinta on tekstin ydintä. Äitiys ja erityisesti äitien jatkumo suvussa ja suhde tyttäreen on keskeinen teema. Antoisa romaani!

*

Kaija Lehmuskallio   Nokkosmadonna   Kvaliti 2017

Kaija Lehmuskallio, ”Hattulan runoilevaksi dosentiksikin” nimetty kasvatustieteen tohtori (1932-2022) kirjoitti kirjan erään kartanon elämänpiiriin kuuluvista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan haastattelumuistelmien pohjalta.  – Näiden ihmisten tarinat herättivät minussa lukijana tunteen: tiedän, mistä hän puhuu, tunnen nuo laulut, tuon musiikin, nuo lapsen kokemukset maailmasta tuntuvat tutuilta. Kerrottu tapa elää kyläyhteisössä kutsui mieleen kaukaisia lapsuusmuistoja, vaikka en aateliskartanon elämänpiirissä ole kasvanutkaan. Elävästi kerrottua mennyttä elämää.   

*

Harry Salmenniemi   Varjotajunta   Siltala 2023

Kirjailija on syntynyt 1983 Jyväskylässä. Hän on julkaissut kuusi runoteosta, useita novellikokoelmia ja muuta kokeellista proosaa. En osaisi määritellä tätä uusinta teosta, ei ole osannut kustantajakaan. Runoa Varjotajunta ei ole eikä oikein romaanikaan. Olisiko tajunnanvirtaproosaa lähinnä.  – Olen joskus aika päiviä sitten tutustunut Salmenkiven runouteen ja nimi kyllä jäi mieleen. Lukukokemus oli sikäli erikoinen, että sivulla 153 eräänä aamuna varhain sain kirkkaan oivalluksen, mistä tässä on kysymys. Siihen asti tuntui kuin haahuilisi kirjailijan mukana päämäärättömän, pitkäpiimäisen odotuksen ja salamoivan kauhun välisessä epämääräisessä hämärässä. Kunnioituksesta muinaista runokokemusta kohtaan en onneksi jättänyt kirjaa kesken sivulla 100, kuten olen pitänyt tapana silloin, jos mikään ajatus ei nappaa. Lause, josta sain kopin: ”…kirjoittaminen on oravan seuraamista myrskyssä, kun se on aivan liian korkeassa puussa ja aidossa vaarassa…” – Näköjään kannattaa lukea vähintään 150 sivua, vaikka ei heti ymmärtäisi mitä kirjailija yrittää sanoa. 

*

Sari Elfving   Saattaja   TEOS 2023

Sari Elfving on 1974 Hämeenlinnassa syntynyt ja Helsingissä asuva kirjailija. Esikoisteos Taivaat jotka ansaitsemme ilmestyi 2019. Saattaja sijoittuu sotavuosiin ja kertoo omaa tietään etsivän, biologiaa opiskelevan nuoren naisen tarinan.   – Saattaja on hämmentävä sota-ajan kuvaus, joka valottaa nuoren naisen seksuaalista kasvua poikkeusoloissa ja ajautumista eräänlaiseksi kuolevien vierellä kulkijaksi. Romaani on otteeltaan nykykirjallisuutta, jossa on kiinnostavia ristiriitaisia elementtejä.   

*

Saila Susiluoto   Kehrä   Otava 2023

– Tämän ihanan laatuisan kirjan olen edellisen kerran lukenut jo helmikuussa (Lukunurkkaus: Kehrä) ja nyt otin sen uudelleen käsiini. Runoilijan päiväkirjamainen proosateksti kuljettaa lukijaa tyylillä, jota lukisin pitemmältäkin ajalta kuin muutamalta viikolta. Niin sujuvaa, niin maalauksellista, värikästä, tunnevoimaista, pienten tapahtumien ja havaintojen täplittämää tekstiä, sielua ravitsevaa tavalla, jolla vain laaturunoilija sen osaa. Sopii syksyiseen tunnelmaan erityisen hyvin. Monien runoilijoiden tavoin Susiluoto pohtii runouden ja laajemmin koko kirjallisuuden tulevaisuutta ajassa, jossa lukutaito rapistuu ja kirjallisuus digitalisoituu. Mitä muuta se herättää kuin turhautumista ja surua heissä, joiden elämän ehdot ovat luovassa työssä?

***

Peruutti sitten paikallisten ilmojen haltija talven tulon, pyyhkäisi parin päivän lumiharson maasta ja loihti auringon liekit hehkumaan puiden ja pensaiden jäljellä olevissa syysväreissä. Nollilla ja miinuksilla mennään, joten katumapäällekin ehtii haltija tulla.

Marraskuun matalat viikot ovat tulollaan ja ilahtumisen aiheet ovat nyt hakusessa. Kesän haikailu ei enää eikä vielä kannata, jospa normaaliin vuorokausirytmiin palaaminen toisi iloa. Ainakin kellon mukaan heräilevä ilahtuu aamun valoisuudesta. Joillekin nämä kevään ja syksyn eestaas-muutokset aiheuttavat viikkokausien sopeutumisryppyjä.

En aio edelleenkään meluta siitä, onko kellojen säätämisessä mieltä. Jos se aktiivisinta kansanosaa helpottaa tai tuottavuutta parantaa, siitä vain. Seniorisukupolven elämään vuodenajat muutenkin vaikuttavat eri lailla kuin nuorempien. Unet ovat herkässä milloin mistäkin syystä. Jos ei ole työhuolia, voi olla muita. Jos ei oman vanhuuden tila ahdista, ainakin kasvavien ja syntyvien sukupolvien elämän ehdoista kannetaan murhetta. Jos maailman vallanpitäjien toimet uhkaavat nitistää toivon paremmasta tai omien päättäjien toimet pettävät luottamuksen, aina on mahdollisuus turvata ilmojen haltijaakin väkevämpään Taivaalliseen Voimaan.

…kun ihan uutisiin pääsi joku viisas kertomaan kaikelle kansalle, että ilmastonmuutos aiheuttaa masennusta ja unettomuutta. Mehän ei siis näillä pohjoisilla vyöhykkeillä ole kuultukaan ilmastonmuutoksesta. Ei tiedetty sitäkään, että jokatalvinen kaamosaikakin masentaa, kun aurinkoa ei näy kuukausimääriin.  Ihan luultiin, että suomalaisten onneton geeniperimä on kansallisen ainaismelankolian ja liika kännyköinti huonounisuuden syy. No nyt tiedetään, että ei ole.

Kuka vielä kertoisi sen, mistä erottaa, mikä masennus on normaalia syyspuolen vuodenkiertoa sateineen, lyhenevine ja pilvihämärän täyttämine päivineen ja mikä taas ilmastonmuutoksesta johtuvaa. Kerrottiinko myös miten ilmastonmuutosmasennusta hoidetaan, se kun ei taida mennä ohi viimeistään vappuna tai juhannuksena?

Pissismummon resepti ensiavuksi: Kumisaappaat ja sateensuoja kauppareissulle – ja kotiin tultua kaikvaloppääll, mukillinen kuumaa totia ja villasukat jalkaan. Kyllä se siitä. (Ja uutisten aikaan toosa kii.)

Eilen olimme yhdessä Toisen sukuperheen sitkeimmän lotan satavuotissynttäreillä hoivakodissa. Kun tulimme paikalle Täti huiski tukastaan papiljotteja purkavan hoitajan käsiä kauemmaksi. Rullat saatiin pois, mutta lumivalkeita kiharoita ei saatu sovinnolla kammatuksi auki. Kiharat kiharoina, Täti vissiin tuumi.

Hoivakodin porukka oli aterialla ja Täti liittyi joukkoon. Toisen serkkumies tuli paikalle kauempaa ja löysi perille sillä välin. Saivat serkukset vaihtaa päällimmäiset kuulumisensa pitkästä aikaa. Hoitajat kattoivat meille neljälle oman kahvipöydän. Kaksi komeaa kinuski-kermakakkua oli tehty ja kun Täti ja me vieraat olimme osamme saaneet, jaettiin kakut kaikille tasan kahvin kera. Hoitajat lauloivat porukalla Tädille onnittelulaulun, johon yhdyimme mekin. Luin kaikki neljä korttia Tädille. Yksi niistä oli tullut postissa meidän kautta, toisen haimme tullessa Tädin kotiovien välistä – se oli Espoon Sotaveteraanien yhdistykseltä.

Reilu tunti siinä vierähti jutellessa. Täti nukahti istualleen toviksi kahvin ja kakun nautittuaan. Meidät hän on tunnistanut sukulaisikseen, mutta otti veljenpoikansa myös halaten vastaan, kun olin hänet esitellyt. (Minä olen Tädille äänitorvena, miesten matalista äänistä hän ei saa selvää.) Kiittelimme hoitajia Tädin puolesta. Tädin huoneen lipastolle jäivät muistoksi kortit, orkidea ruukussaan ja elämäniloinen kukkakimppu maljakossa sekä hoitajien tuomat pehmolelut.

Heippa lähimmäiset! P.Mummo on omakohtaisesta hyvinvoinnistaan kiinnostuneena kansalaisena tänään perustanut uuden Hyvinvointialueen, jonka piiriin kuuluu hänen itsensä lisäksi P.Kaveri, joka asuu samassa osoitteessa. IHHVA:n postiosoite ja kotipaikka on salainen syystä, että Mummon terveydentila ja sen itsehoito on tästedes omalla vastuulla eikä rasita Yhteiskunnan uppoamaisillaan olevan velkalaivan syväkyntöisiä resursseja, mikäli Mummosta riippuu. Hän itse ilmoittaa täten, että syvästi pettyneenä Yhteiskunnan tarjoamiin niin kutsuttuihin hyvinvointialuepalveluihin on hän päättänyt irtisanoutua kaikista jonoista, joihin hänet on pantu odottamaan ns. hoidon toimeenpanoa jossain tuntemattomassa tulevaisuudessa. Sisuuntunut P.Mummo päättää tykönäns olla enää häiritsemättä Yhteiskunnan hyvinvointialueen hyvinvoivia lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa, veroviranomaisia ja poliittisia päätöksentekijöitä henkilökohtaisilla murheillaan. On hän myös päättänyt olla syyllistymättä ja uhriutumatta Yhteiskunnan velkalaivan uppoamisesta, vaikka syytä kovasti eritoten mummoikäisten kansalaisten kontolle on tarjottukin. Voikaa hyvin kaikki, jotka vielä voitte hyvin! So long!

Muinoinen työtoverini sattui kerran kuulemaan, kun kerroin toiselle lukemisen lisäksi harrastaneeni päiväkirjan kirjoittelua 12-vuotiaasta asti. Hän loihe lausumaan hämmästyneenä: mitä ihmettä varten? En muista, vastasinko, mutta rekisteröin kyllä piiloivan. Toisinaan kysymys on noussut itsellekin mieleen ikävuosien pinon karttuessa kilpaa päiväkirjojen pinojen kanssa. Miksi yhä kirjoitan?

Miksi ihminen harrastaa? Ehkä en ole ainoa, jolle on käynyt niin, että luontainen helppous sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan, taipumus pohtia tapahtumien syitä, seurauksia ja merkitystä muistiinpanoin, johtaa elämänmittaiseen kirjoitusharrastukseen. Jonkun se voi ohjata kirjailijan uralle, jos Pegasos ja mielikuvitus laukkaavat, ja kunnianhimoa tai näkymisen halua riittää. Minulla niitä ei ole ollut, niinpä päiväkirjapohdintojen pino kasvaa ja kirjoitusapparaatin pilvimuisti täyttyy erimuotoisista teksteistä. Eläkevuosien lähestyessä medianomiksi opiskellut Kuopukseni kysäisi kerran: Äiti, oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa blogia? En ollut edes tietoinen silloin blogeista. Vuodesta 2005 Kolmas Huone on sitten ollut täällä ’näkyvillä’, kenen tahansa luettavissa. Esikoinen huomautti kerran painokkaasti, että päiväkirjoja ei saa hävittää. Niissä on sirpaleita poikien ja lastenlastemme lapsuudesta.  

Kirjoittamiseni perusmotiiviksi olen tunnistanut itselläni toimivan tavan työstää näkyväksi ajatuksia ja pohdintoja elämästä oppimismielessä. Vuosikymmenten saaton ollessa nyt jo pitkällä, on palkitsevaa alkaa nähdä oman elämän eri vaiheista ja sykleistä hahmottuva kokonaisuus. Myös arjen tunneristiriidat tulevat näkyviksi, kerääntynyttä kuormaa voi purkaa ja avartaa niin oman sielun ja mielen tilaa. Kirjoittaminen on syvään hengitystä.