P4172801

pihoille on purskahtanut krookusten värikirjo. sinivuokot, kaikissa sävyissä taivaansinisestä tummaan lilaan, ne ovat minulle kevätairut. toinen meistä taas huomaa aina syreenin lehtisilmut. betty-ystäväni sanoo, että hänelle kevät tulee valkovuokkojen kera. jollekin muulle se on leskenlehden tarmokas pikku aurinko tai puronvarren rentukka. monelle meistä kevään tuovat muuttolinnut; joutsenet, kurjet ja ne laulavat pikkulintuset… kukin poimii keväänsä kaikin aistein. ken kehottikaan katsomaan lintuja ja kukkia, oppimaan niistä yksinkertaisuutta, luottamusta, tehtävänsä täyttämisen iloa.

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

P4112231

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!

 

Osuimme leidiporukalla Fredaa kävellessä merkillisen kaupan ikkunan taakse. Koska olemme uteliaita erilaisille ilmiöille (minä ainakin olen), pitihän poiketa. Kaupassa oli tarjolla uniikkeja, jo elämää nähneitä huonekaluja, jotka on kierrätysmateriaalista kunnostettu. Paikassa ei istuta peukaloita pyöritellen odottelemassa asiakkaita, vaan tehdään 3D-mallinnuksella sisustussuunnittelutyötä läppärien äärellä. Nuori mies tarjosi erikoiskahveja, aneeminen salaattipöytäkin oli ja lasikossa kakkuviipaleita sekä pullaa. Idea oli tarjota hävikkituoteaineksista tehtyä syötävää. Joimme cappucinot chilillä maustetun suolasarven kera ja pohdimme miten elintarviketarkastaja suhtautuisi tarjoiluideaan. Kahvia olisi myös voinut ’kierrättää’ maksamalla ekstraa, jolla voisi tarjota rahattomalle kävijälle ilmaiset kahvit. (Enpä tiedä, mitä asiaa rahattomalla sisustusliikkeeseen olisi…) Sen verran eksentrinen oli paikka nimeä myöten, että mieleen jäi. – PLOOTU, Iso Roban ja Fredan kulmassa; Sisustuspalvelua kierrätystuotteista.

Leidikolmikkomme valitsi stadin ylenpalttisesta tarjonnasta tällä kertaa Agricolan kirkon kryptaan torstaisin kokoontuvan Seniorifoorumin. Meitä kiinnosti luennon aihe, Elämää ei voi hallita, ja minua sekin, miten tilanne oli formuloitu, ja millainen ilmapiiri on. Ensimmäinen havainto ei yllätä, talo on täynnä naisia, siellä täällä muutama mies. Keski-ikä on yllättävänkin korkea. Vapaaehtoisseniorit toivottavat tervetulleiksi, myyvät kahvilippuja ja korjaavat astioita.  

Paikalle lappasi väkeä koko ajan jo tuntia ennen alkua. Yli 300 ikäihmistä ahtautui pöytiin kahvikuppeineen, (biljardipöydän reunatkin hyödynnettiin), osa jäi lisäpaikkariveille. Tänne tullaan ilmiselvästi myös tuttuja tapaamaan ja kuulumisia kertomaan. Salin kaikuisasta akustiikasta johtuen keskustelun kakofonia oli korvia huumaava ja äänentoistolaitteisto puuroutti jonkin verran puhetta. Tilaisuuden juontajana toimi pappismies (kuinkas muuten) ja kanttori säesti lauluja sekä mainosti yhteisvastuukonsertteja. Kolehtia kerättiin toimintakulujen kattamiseksi. Kohdalleni osuneessa korissa killinkini pääsivät arvoiseensa seuraan.

Toimittaja Kristiina Hanhirova kertoi avoimesti oman elämänsä kriiseistä, joista hän oli otsikon johtopäätökseen tullut. Tottahan se on, ettei elämä ole hallittavissa; kriisit, sairaudet ja  onnettomuudet kohtaavat yhtä lailla jokaista, monia myös kohtalokkaat ja kasautuvat kriisit.  Jakamalla henkilökohtaisia tuntojaan luennoitsija asettui ikään kuin kuulijoidensa vierelle. ”Olemme kaikki kokemusasiantuntijoita”, sanoi hän ja tiivisti oman kokemuksensa muutamiin teeseihin, joihin oli helppo yhtyä.

Oli muuten mukava laulaa ikivihreitä Laula kanssamme -kirjasta reippaan säestyksen ja esilaulajan turvin. Musiikki vaikuttaa oleellisesti tilaisuuden ilmapiiriin. Tällä foorumilla – vaikka kirkon tiloissa ollaan – ei nuokuta hartaina, vaan pyritään iloisen voimaannuttavaan yhdessäoloon.

Tässä on nyt ollut kaksi ihanaa iltaa mummon- ja vaarintöitä. Ensin haetaan Muru päiväkodista. Takapenkillä on Murulla kaksi vakikaveria, Uneksiva Smurffi ja Rullalautaileva Kissa, jotka asuvat autossa. Niille pitää tietysti ensin kertoa mitä päiväkotiin kuuluu. Vaari sompailee liikenteessä, Mummeli laulattaa Murulla omatekoisia lauluja suzuki-metodilla. Säe kerrallaan tytti toistaa,  sitten kaksi säettä kerrallaan ja viimein koko laulun yhteen pötköön, virheettömästi. Jos Mummeli unohtuu höpöttelemään muita juttuja, takapenkiltä kuuluu kohta: Mummeli! Laula vielä!

Eilen käytiin kotona syömässä vain välipalaa ja sitten lähdettiin koko porukalla Murun viulutunnille musiikkiopistoon. Vaari ja Ritariveli jäivät ala-aulaan lueskelemaan, Mummeli pääsi Murun mukaan tunneille. Oma ope ohjasi ensin viisitoista minuuttia ja sitten siirryttiin ryhmätunnille, jossa oli samoihin aikoihin viulunopiskelun aloittaneita soittajia. On ihailtavaa, miten ammattitaitoinen opettaja saa kymmenkunta 4-6-vuotiasta järjestykseen! Siinä soivat samat Suzukivihon alkukappaleet, mitä Esikoinen ja Kuopuskin aikoinaan omilla soittimillaan: Tuiki, tuiki tähtönen, Täti Maija, Ikiliikkuja… Oli aivan hellyttävää katsella lapsia. Tyttöjen joukossa oli kolme poikaa, jotka näyttivät miettivän ihan muita asioita niin, että unohtivat tykkänään välillä soittamisen. Pienin kaivoi jousella nenää, toinen pudotti viulunsa lattialle ja joutui (tai pääsi) siksi katsomoon. Mummeli oli oikein ihmeissään Murusta, joka jaksoi keskittyä koko ajan hienosti.  Näkee, että hän soittaa mielellään ja haluaa oppia.

Kotona Muru 4 v esittää  Ritariveljelle Mummelin tämänpäiväistä autolaulua: Smurffi soittelee viulua, Kissa rummuttaa kiulua… Ritariveli 7 v: – Mikä on kiulu? – Muru: – Et sä tiedä? No, kato se on se, mihin pannaan vettä, jota sit voi heittää saunaan sihisemään, et saadaan löylyä. 

En millään muotoa kadehdi postinjakajaa. Säästä riippumatta hän polkee raskaslastista pyöräänsä tänne yläkaupungille viisi kertaa viikossa. Olemme asuneet näillä main vuodesta 1979 eikä ollut ongelmia Postin kanssa, eikä Itellankaan kuin aniharvoin. Hesari ja paikallisaviisi löytyivät laatikosta joka aamu – paitsi silloin tällöin viikonloppuisin, kun hesarin nappasi muuan aamuvirkku koiranulkoiluttaja ohi kulkiessaan. Hankimme lukittavan postilaatikon ja kas, katoamistemppuilu siirtyi jonkun muun harmiksi.

Itella tuli, oli, ja meni. Posti palasi hoitamaan alkuperäistä tehtäväänsä. Aamulehtien jakajat ovat siirtyneet mopoautoihin, muuten poljetaan pyörää edelleen, mutta nykyään ongelmia on riittänyt. Kun Toinen soittaa jakeluun puoli yhdeksältä kysyäkseen mikä on, kun lehteä ei ole taaskaan  tullut, hänelle sanotaan, että valitukset pitää tehdä kahdeksaan mennessä. Tilatuista viikkolehdistä toinen jaetaan torstaina, toinen perjantaina. Paitsi jos ei jaeta. Kun soitetaan taas Postin jakeluun, sieltä luvataan toimittaa lehti. Ei kuulu. Soitetaan lehden toimitukseen, sieltä lähetetään puuttuva numero ja luvataan kovistella Postia.

Tänään postilaatikosta löytyi viisi päivää matkoilla ollut lehtemme nimikääreessä. Sen oli toimittanut perille – henkilökohtaisin terveisin – toisella kadulla asuva naapuri, jonka autotallin edestä lehti oli löytynyt.

P7043530

kun taivaalta tulee räntäräiskäleitä on hyvä aika muistaa, että aurinko silti on. jossakin tuolla harmaan pilvipeiton yllä on aina kirkasta. toisaalta, räntäaamujen rauhoittavassa tunnelmassa on oma viehätyksensä.

Beethovenin seitsemännen uljaat sävelkulut vielä mielessä aaltoillen ajelimme Toisen kanssa keskustasta kotiin päin iltamyöhällä. Katkeamaton autovirta vyöryi kohti moottoritien alkua. Arabian risteyksessä kyyhötti mies maassa ratikkakiskoilla. – Pysäytä! Toinen kurvasi auton jalkakäytävälle, juoksin siitä yli ajoradan. Samaan aikaan suojatietä tuli puolenkymmentä nuorta ihmistä, joista yksi tyttö pysähtyi avuksi. Yhdessä nostimme miehen ylös ja talutimme pois raiteilta. Jalkakäytävällä mies horjui kaiteeseen nojaten tukevassa humalassa, kasvot mustelmilla, vaatteet likaisina, kassissa kissa – kyllä, kissa! Jututimme miestä, selvisi, että hän voisi mennä kotiin taksilla, rahaa oli sen verran. Toinen soitti taksia, tyttö moikkasi ja lähti siitä bussiin. Minä: – Miksi sä siinä raiteilla makasit? Mies: – Huippasi. Kuule, olen käynyt kotona kolme kertaa tänä vuonna. Minä: – Ketä sulla siellä kotona on? – On siellä vaimo. Pitää viedä kissa kotiin.