Sielussa häivähti joku nimetön ja hahmoton ikävä, joka pani sanomaan Toiselle: Lähdetäänkö ajelulle Järven ympäri? Ainahan ei heti ole ilmiselvää, mistä nälästä haikeus nousee, ei varmaan Toisellekaan ollut, mutta hänellä ei ollut mitään vastaan, niinpä kahvit juotua lähdettiin.

Ajettiin isompaan naapurikaupunkiin, jossa on kirjakauppa. (Nykyään maa on sillä mallilla, että alle 40:n tuhannen asukkaan kaupungissa ei kannata pitää kirjakauppaa.) Trendi näyttää olevan, että urallaan huristava sukupolvi ei hanki eikä lue ns. kaunokirjallisuutta, kun on nettikauppa ja äänikirjat. Tulevien sukupolvien ei tarvinne osata lukeakaan. No, kauppa löytyi ja kolme kirjaa, kaksi lapselle lahjaksi ja yksi itselle lukuun. Jatkettiin matkaa.

Järven takaisilta viljelyksiltä sato oli korjattu talteen, peltoaukeat lepäsivät raukeina maisemassa syyskyntöjä ja talvilepoa odotellen. Metsässä koivut olivat yhä vihreissä kesämekoissaan, vasta joillakin vilahteli keltaista. Pihlajat punersivat marjoista raskaina. Keräsin niityltä kourallisen kesän viimeisiä kukkia ja pysähdyin kalliorinteelle ihailemaan mehitähtien upeita ryppäitä, joista yhden irrottelin varovasti kotipihaan vietäväksi.  

Ja sitten näin sen, mitä syysilostani oli puuttunut: tienvarren isojen vaahteroiden tuliset lehtikourat täynnä sulaa auringonkultaa! Voiko tuosta näystä saada kyllikseen! Sateisten päivien kalpeanharmaa muisto oli kerralla pyyhkäisty leiskuvien värien siveltimellä. Jossain, aina jossain on vielä vaahterasyksy, vaikka ei kaupunkipihassa puulle ole lupaa eikä tilaa.

Aamuyöllä kuulin raolleen jääneestä ikkunasta sateen kohinan. Pihassa on märkää, huomenna ei voi mennä lasten kanssa keinuun, ajattelin ja käänsin kylkeä. Kohta valahdin takaisin uniini.

Pilvivaloisaan päivään on miellyttävä herätä. Enää ei ole huolta helteestä. Toinen lähtee aamukahvilta tankkaamaan autoa ja tuo samalla kahvilasta omenapiirasta iltapäiväksi, kun Kuopus tyttöineen tulee käymään.

Tyttöjen vierailu Vaarilan kahdenkeskisessä hiljaisuudessa on yhtä ihanaa mylläkkää. Sieltä he tulevat – ja kas, vaikka kesällä on nähty, he tuntuvat kasvaneen ison harppauksen. Isomuru on aloittanut eskarin, ja Pikkumuru täyttänyt kolme.

Miten olen unohtanut, että kolmivuotiaalla on suunnaton tiedonhalu. Hän löytää Vaarilan huoneista loputtomasti esineitä, jonka kaltaisia kotona ei ole, ja haluaa tietää jok’ikisestä mikä tämä on. Lopulta Mummeli sanoo, että nyt alkaa Vaarin vastausvuoro, jos tänään aiotaan saada kahvia ja jätskiä. 

Pikkumurusta näyttää kasvaneen elohopean kaltainen pieni ihminen, joka on monessa paikassa yhtä aikaa. Isomuru tykkää piiloleikistä ja hänen mielestään Vaarilassa on maailman parhaat piilopaikat. Leikissä on vain yksi pulma: Pikkumuru haluaa samaan piiloon siskon kanssa ja kuullessaan etsijän tulevan, kajauttaa innoissaan: täällä ollaan.

Lähestyvä kuusivuotispäivä mielessään Mummeli koettaa vaivihkaa tiedustaa Isomurulta, mikä olisi kiva synttärilahja. Silmät tuikahtavat toiveikkaana: haluaisin trampoliinin!  

Toinen meistä on kesän mittaan kulkenut harvakseltaan hoitopolkua. Tänään hän lähti taas tapaamaan lääkäriä, nyt puhuvat siitä, mitä kaikkea on edessä näillä näkymin. Odottaminen käy myös voimille. Epätietoisuus ei enää kalva, mutta uusien hoitokuvioiden vaikutus omaan vointiin ja elämän ehtoihin mietityttää meitä molempia.

Suunnittelen itselleni riittävästi tekemistä, kirjoittamisen ja lukemisen hetket ovat mieluisinta, mutta lammaskaalikeiton haudutuskaan tuoksuineen ei ole hullumpaa arkiaskaretta, jopa normaali maanantain pyykkimylly. Toinen huolehti osuutensa syksyn ikkunanpesushowsta lauantaina pois ja voi nyt keskittyä itsensä hoitamiseen.

Ilta toisensa jälkeen on uutisissa ihmetelty lämmintä syyskuuta hellelukemien ennätyksineen. Iloa häiritsee kyllä tietoisuus ilmastonmuutoksen kiihtymisestä, kun sitä pitäisi päin vastoin saada hidastumaan. Pitkäaikaisvaikutukset huolettavat asiaa tuntevia. Me eteläisen vyöhykkeen asukit huokailemme seuraako tätä pitkä, märkä, talveton pimeä.

Kesä on sentään ollut pitkä ja mitä ihanin! Kaikki kasvu on ollut ennennäkemättömän runsasta ja kukkeaa. Auringonpaiste on pitänyt mielialat vireinä meilläkin, jotka emme enää osallistu läheskään kaikkeen mihin vielä ennen korona-aikaa. Euroopan tilanne ei tosin hyvältä näytä – sodat jatkuvat ja vallannäytön ja -käytön inhat elkeet.

Olimme olleet aamulla varhain kaupassa ja olin juuri ottanut marjapiirakan uunista – oh! että innostuin ja sain vielä leivottua! – kun ovikello soi. He tulivat sovitusti ja ajallaan, Esikoinen ja Ystävä. Hikoilin vielä keittiön puolella kalasopan maustehuuruissa ja moikattuamme he asettuivat olotilaan kuullakseen Toisen meistä kertovan tuoreimmat uutiset omasta voinnistaan. Ja kohta lohikeitto maistui kaikille.

Sitten viime tapaamisen oli elämän ja kuoleman surua koettu sekä meillä että heillä. Se tuntui siinä hiljaisin sanoin puhuttuna ruuan lomassa. On tärkeää voida joskus jakaa surunkin tuntoja avoimesti ja aikuisten kesken – useimmitenhan olemme koolla milloin nuorten, milloin pienten synttäreillä, ja tunnelma on lapsikeskeinen. Meille oli silti nytkin tärkeää ja mieluista saada kuulla myös isänsä kertovan isojen lasten kokemuksista uusissa kouluissaan.

Haikeus oli keskustelumme perustunne. Itse kukin on jo eri kohdassa tiellään kuin vielä keväällä. Surujen aallot tuntuvat vaimeina elämässä pitkään, ja menetysten merkitys tyyntyy hitaasti osaksi tulevaa syksyistä ja talvista polkua.

Milloin se olikaan, kun koronapandemia lopetti lähes kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen elämän meiltä, onko siitä yli neljä vuotta? Näin paljonko se vei? Kulku Musiikkitalon salin rappusissa tuntui hidastuneen ja vaati tukeutumista kaiteisiin, vaikka paikkamme olivat yläpermannolla ja rivin päässä.

Ennen konsertin alkua ehdimme muistella haikeina kaikki ne paikat eri puolilta salia, joissa olimme kausikorttilaisina istuneet nauttimassa Kaupunginorkesterin sinfoniasarjan konserteista upeine solisteineen eläkevuosiemme ajan. Oma tunnelmani oli myös riemukas: vielä täällä! Nyt on näkymäkin uusi: urkupöytä lavalla keskiössä ja mahtavat bassopillit kiemurtelemassa korkeuksiin urkufasadin kylkeä pitkin. Onhan tämä sali upea ja kaunis, kun se on täynnä musiikkia rakastavaa yleisöä!

Juhlaviikkojen ohjelmaan kuulunut konsertti antoi erinomaisen kuvan uudesta soittimesta, joka onkin äänikertoineen oikeastaan orkesteri, jota taiteilija Iveta Apkalina (Latviasta) johti vuoroin tulisieluisesti Bachia tulkiten ja siroissa hopeakengissä bassokoskettimilla tanssien – vuoroin meditatiivista rauhaa virtaavien modernien Philip Glassin sävellysten minimalismilla herkutellen. Itse olin ihan ’tiloissa’ Glass-osuudessa, tuntui kuin soliseva musiikki olisi voinut jatkua ikuisuuksiin pienin variaatioin… Ja kyllä, Bach soi niin voimallisesti ja upeasti salissa kuin vain ilman katedraalien hulmuavaa resonanssia mahdollista on.

ELOKUUN KIRJAT 2024

Tuija Välipakka   Saari josta olen poissa   Siltala 2024

Saari elämän tilan symbolina ja isän kaipauksen ja surun kotipaikkana on tamperelaisen runoilijan ja kirjailijan uusin aistivoimaisen runon kokoelma. Minulle tästä tuli lahja, kaunis, tärkeä, ajankohtainen kirja juuri nyt. Minun saareni on Lapsuusmaani maisema, jota olen elämänvaiheissani paljon miettinyt. Lukijalle on luvassa antoisaa keskustelua kirjan kanssa! 

Lumi murtuu jalan alla   ääni   kristallimurskan helske   kaiken kesää linnunlaulusta tiheä saari miten talvi kumisee   arkunvalkoinen sävel   siinä on kaikki eikä enää mitään   isä   yhä veistät pajua   minä näen sen kaiun jäisen järven yllä.

*

Tove Jansson   Valitut novellit 1971–1997   WSOY 2008

On kausia, jolloin haluan lukea vain novelleja. Toisina aikoina luen romaaneja ja novelleja rinnakkain. Viime aikoina olen alkanut väsyä romaaneihin, varsinkin kaikkein uusimpiin. Tove Janssonilla on ihan oma novellien aihemaailma ja hidas meren rytmi, joka sopii monelle lukijalle. Näitä on ollut miellyttävä lukea erityisesti illalla ennen nukkumaan menoa tai aamuyöllä, jos on valveilla.

*

Elisabeth Strout   Olive, taas   Tammi (Keltainen) suom. Kristina Rikman 2021 (2019)

Strout on verraton kertoja: tiheää, värikästä tapahtumavirtaa, ihmisiä, joiden elämä risteää Olive Kitteridgen kanssa lyhyesti tai pitemmin. Oliven oman elämän käänteitä, hänessä vanhuuden myötä tapahtuvia muutoksia, joissa hän kuitenkin on oma ihanan kirpeä itsensä. Mielestäni Stroutin lahja kirjoittajana on löytää oleellinen kustakin ihmistyypistä ja hyväksyä ominaisuudet sellaisinaan. Kuten Olive, aina.

*

Eeva Tikka   Haapaperhonen   novelleja   Gummerus 2002

Eeva Tikka on yksi viime vuosisadan palkituimpia kotimaisia kirjailijoita. Hän on jäänyt mieleen ensin runoistaan sitten myös romaaneista ja novelleista. Hän on ihmistä syvästi ymmärtävä ja hänen kirjojensa henkilöhahmot puhuttelevat lukijaa ajatuksillaan. Nämä novellit kertovat hiljaisista, maanläheisistä ihmisistä, joita keskellämme kulkee. Tikan teoksia saattaa löytää antikvariaateista, tässä viimeisessä kuten monessa aiemmassakin on myös erittäin aistikas ja kaunis kansi, jossa on taiteilija Saara Tikan viehättäviä maalauksia.   

***

Olen tuskaantunut. Ei sitä ymmärrä, ellei tiedä huoneessani olevasta painavasta muistojen arkusta, joka on täynnä päiväkirjoja. Olen elänyt kirjoittaen läpi elämäni 12-vuotiaasta lähtien. Ajatuksia, tunnelmia, merkittäviä tapahtumia ja vaiheita. Ja nythän on niin, ettei lastenlasten sukupolvi osaa lukea viime vuosisadan kouluissa opittua kaunokirjoitusta enkä itsekään enää saa kohta selvää omasta käsialastani.

Jossakin vuoden -23 paikkeilla tuli 57. päiväkirja täyteen. Siinä saumassa päätin, että se sitten saa olla viimeinen. Vaan kuinkas kävi. Milloin mistäkin löytyy nyt yksin harhailevia aforistisia lauselmia, runonsäkeitä, harvasanaisia merkintöjä, jotka on pantu muistiin etupäässä öisin. Oivalsin, että Yökirja saattaisi olla tässä tilanteessa hyvä ratkaisu, sillä kodittomina ajelehtivat ajatelmat eivät jaksa elää. Ne ovat silti osa minua, ja tihkun näköjään vielä elämää, vaikka olen vanha. Mihinkäs siitä pääsee, kun on ensin lukemaan ja sitten kirjoittamaan oppinut ja sillä tavalla hengittänyt.

Kodittomien korjaaminen talteen on elokuun projektini. Tekstit koskettavat, joskus ihan kyyneliin asti. Kun kerroin tästä Toiselleni, hän sanoi: – Sillä on nimikin. – ?  – Sanovat kuolinsiivoukseksi.

Viiden jälkeen tänä aamuna luin viimeisen luvun Hanna Brotheruksen uutuuskirjasta Äitini, tyttäreni (Tammi 2024). Suljettuani opuksen mietin vielä amuhämärän huoneen hiljaisuudessa äitiäni ja itseäni hänen tyttärenään. Läpi elämän ajatus- ja tunnetyötä teettäneen suhteen ymmärrys versoi yhä uusia oivalluksia. Äitini lähti tuonilmaisiin 96-vuotiaana v. 2010.

Äidit ovat olleet tyttäriä itsekin. Mikä heissä ja minkä verran heijastaa tämän äititytärketjun lenkkejä. Puhutaanko niitä auki vai vaietaanko niistä, sekin muovaa perintöä.

Äidit ovat sukupolvensa kokemusten ja ihanteiden polttopiste tyttären elämässä. Mallivaikutus, joka sitoo ja rajaa, tai tukee omaksi itseksi kasvua.

Suhteessa on vaiheensa, kehrääntyneitä unelmia, raskauden myötä puhkeavia toiveita ja pelkoja, ainutlaatuinen synnytyskokemus. On symbioosi ja hoivavaihe, ohjaus/turva, läsnäolo/poissaolo kasvuvaiheessa. On tilan antaminen ja irtipäästäminen aikuissuhteessa ja viimein vastavuoroinen saattohoiva.

Kaikki äitisuhteeni vaiheet ovat selkeinä mielessäni. Minulla on pojat, joten en tiedä, millainen äititytärsuhde olisi meille kehittynyt. Enemmän kuitenkin kuin tytärtä, olen kaivannut siskoa. Onneksi elämä on antanut läheisiksi tulleita ystäviä. Pojillani on tyttäriä ja heidän kasvunsa seuraamisessa koen uudenlaista onnea.   

Taloyhtiön hallitus, ilmeisesti painostettuna, tiedottaa riviasukkaiden what’s up ryhmässä, että oravien ja pikkulintujen ruokkiminen on pihoilla kielletty tästedes – koska siellä tai täällä on vilahtanut ROTTA. Hui kamala.

Rottien vihaaminen, vahtiminen ja kauhistelu on erittäin sallittua. Se täyttää monen yksinäisen mummon ja papparaisen elämässä ajankulun, järjellisen askaroinnin tai voimien puutteesta syntyvän tyhjiön.

Kaupunkiympäristö on muutenkin erinomaisen luontovihamielinen. Lehtipuut on kaadettava pihoilta ja katujen varsilta tarpeettomina ja vaarallisina, koska ne roskaavat siemenillään ja tiputtelevat lehtiään. Sitä paitsi ne antavat suojaa mekastaville, raakkuville ja kaikkialle kakkiville lintuparville ja oraville.

Sallitteko jeesustelun: Rotat teillä on aina ollut ja oleva keskuudessanne, mutta pikkulintuja ja oravia on enää vähän tai kohta yksi ainoastaan. Ja sekin kuolee sitten nälkään.

Ensinnäkin, tämä asia on tosi, ei epäilystäkään: elämässä tulee vastaan asioita, joille ei mahda mitään. Voit yrittää kaikkesi ja silti epäonnistua. Voit hoitaa tärkeän asian mielestäsi hyvin ja harkiten, silti se menee pieleen. Voit elää kaikinpuolisessa kohtuudessa ja terveellisesti, silti sairastut. Voit suojata elämäsi turvatoimin, varoa epämääräisiä harhapolkuja, ja silti onnettomuus kohtaa tai joudut rikoksen uhriksi. Tosi on: ei ole ihminen kaikkivaltias. Yksilöllä on kohtalonsa, siinä sattuman logiikalla myös osuutensa.

Toisekseen, täyttä varmuutta on tuskin mistään. Sukupolveni on elänyt elämänsä maailmassa, jossa pyrittiin lopettamaan sodat, sopimaan rauhasta, hoitamaan asioita diplomatialla ja neuvotellen. Nyt vallassa oleva sukupolvi on alkanut käyttää herkemmin vahvemman oikeutta omaksi hyväkseen, panna kovan kovaa vastaan. Sopimuksista ei piitata, kehitellään omaa maailmanjärjestystä, jossa edut ja oikeudet ovat itsellä, vastapuoli nähdään uhkana ja esteenä omille pyrkimyksille, ei mahdollisuutena yhteistyöhön ja avunantoon. Sopimuksia tehdään tai ollaan tekevinään, mutta osapuolet eivät luota toisiinsa. Miten tässä näin on käynyt?

Olemme piittaamattomuudellamme ja itsekkyydellämme tuhonneet kauniin planeetan, jonka saimme kodiksemme. Olemme tuhonneet ja riistäneet hallitsemattomasti luonnonvaroja kehityksen nimissä, oman mielihyvän ja onnellisuuden eteen. Planeettamme merillä lilluvat mielettömät määrät muoviroskaa, lähiavaruus on täynnään sinne toimittamaamme romua. Onko ihme, että nouseva sukupolvi menettää elämänuskonsa ja tulevaisuuden toivonsa maailmassa, jonka heille jätämme?