Kai Nieminen Heräsin taas unesta Basam Books 2021 (3. painos)
Runoilija kääntäjä Nieminen (s. 1950) on paitsi 1817 oman runokokoelman ja Kalevalan uusintamisen, tehnyt erityisesti japanilaisen runouden kääntäjänä huomattavan kulttuuriteon ja on runsaasti palkittu elämäntyöstään. Tästä toistaiseksi viimeisestä omasta julkaisustaan hän on sanonut: ”ei tämä ole terapiaa, en minä siksi kirjoita, tämä on keskustelua – – – en tiedä onko tämä kirjettä vai runoa, vai päiväkirjaa sinun luettavaksesi – – – mutta terapiaa tämä ei ole… enkä minä tästä parane… nämä asiat on vain muistettava läpi”. – Rakastetun vaimon kuoleman jälkeen Nieminen on kirjoittanut päiväkirjan tapaan yksinäisestä arjesta, surusta, ikävästä, kaipauksesta, unista ja muistoista. Niin kaunista kuin miehen suru rakastetun poismenosta voi olla.
*
Raisa Lardot Jotain häikkää novelleja Schildts 2011
Lardot on vepsäläissyntyinen (1938) Venäjältä Suomeen sotapakolaisena kuusivuotiaana muuttanut kirjailija. Häneltä on julkaistu kaikkiaan 17 teosta suomeksi. – Lardotin novellit ovat mukavan makeita ja kirpeän hapokkaita haukkapaloja. Jotain nimeämättömän katkeruuden häivää näissä tarinanpalasissa kuitenkin vierastin.
*
Alice Walker Häivähdys purppuraa suom. Kersti Juva WSOY 1986
Walkerin kirja on eräänlainen syvyyssukellus amerikkalaisen yhteiskunnan rotuhistorian syvään päätyyn, autenttinen kokemus siitä, mitä on ollut olla värillinen ja nainen silloin kun kummallakaan ihmislajilla ei ollut paljon mitään arvoa orjuuteen ja patriarkaatin itsestään selvään määräysvaltaan perustuneessa valkoisten yhteiskunnassa. – Kirja on kertomus hyvin erikoisesta mustasta naisesta, joka selviää elämässään ensin alistumalla, sitten vahvan oikeudentuntonsa tuella ja lopulta löytämällä rakkauden ihailemaansa mustaan naiseen, joka ei ole alistunut. Tarina tuntuu itse koetulta ja sen huikea opetus on, että ihmisen itsekunnioitus sekä periksi antamaton pyrkimys voivat pelastaa toivottomasta kohtalosta oman elämän haltuunottoon. Upea tarina!
*
Eeva Joenpelto Ei ryppyä, ei tahraa WSOY 1989
Vielä löysin kirjaston vapaahyllystä yhden ennestään lukemattoman Joenpellon romaanin. Tällä kertaa mietin miten monissa Joenpellon romaaneissa toistuvat saman tyyppiset asetelmat. On itsenäisiä naishahmoja, tässä tyyppiä edustaa komeasti neiti Letti, hevosiin hurahtaneen ison talon isännän ja hyväsydämisyyteensä sortuvan emännän piiaksi pestautuva nainen. On ylivertaisen kauniita naisia, tässä sellainen on epäonnisessa avioliitossa sinnittelevä apteekkarin rouva, joka keskittyy kiillottamaan omaa julkisuuskuvaansa, hän se on, jossa ei ole ryppyä, ei tahraa. Sillä tavalla Joenpelto on luotettava ja taidokas, että hutaistuja henkilökuvia ei ole, niissä on tarkkanäköistä osuvuutta ja perusteltuja kehityskulkuja, kuten myös perhe- ja yhteisökuvauksissa. Nautinto lukea.
*
Ann-Luise Bertell Ikuinen kaipuu suom.Vappu Orlov Tammi 2022
1971 syntynyt kirjailija ja teatteripersoona on julkaissut kiitetyn Botnia-sukutrilogian, jonka päätösosa tämä on. ”Romaani on niin vahva ja tosi kuin vain hyvä kirjallisuus voi olla. Bertelliä on verrattu Väinö Linnaan.” Alkuperäiset teokset on kirjoitettu suomenruotsiksi. – En huomannut lainatessani, että kyseessä on historiallisen trilogian viimeinen osa. Ei ollut kuitenkaan mitään vaikeuksia sukeltaa Kanadasta Suomeen palaavan perheen tuntoihin. Koti-ikävän voima on väkevä ja padottujen unelmien väistämätön romahdus perillä on hurja antikliimaksi. Uuden kotimaan ja entisen välinen kulttuuri- ja elintasoero käy raastavalla tavalla selväksi. Teatterimaailmassa työskentelevä kirjailija osaa todella rakentaa juonen, joka tempaa mukaansa niin, ettei lukemista raaskisi keskeyttää. Ihanan hurja tarina!
*
Jem Calder Palkitsemisjärjestelmä suom. Aleksi Milonoff Kosmos 2022
Britannialainen Calder on uuden sukupolven ’kirjoittajalupaus’, jonka esikoisteos rikkoo perinteisen novellin muotoa ja sukeltaa nykysukupolven ajatus- ja suhdemaailmaan. – En voi sanoa pitäneeni tyylistä palastella novellit pieniksi suupaloiksi, enkä liioin siitä suhdemaisemasta työpaikalla, jota ainut ehjäksi novelliksi kehrääntynyt teoksen osuus kuvaa. On kuitenkin kiinnostavaa, että henkilöt, joita seurataan eri yhteyksissään, ovat läpi teoksen samoja, näin syntyy eräänlainen jatkumo. Kyyninen ja karu tunnemaailma ei kutsu kaltaistani lukijaa tunnetasolla mukaan, mutta avaa sellaisena tarkkaan havainnoituja näköaloja nykytodellisuuteen.
*
Merete Mazzarella Luottamisen taito suom. Raija Rintamäki Tammi 2024
Luottamisen taito – Rakkaudesta ja muista tunteista tarkastelee mm. romanttista viihdekirjallisuutta ja self help -kirjoja genrenä. Kirjassa pohditaan myös parisuhteen ja rakkauden olemusta haavoittuvuuden ja luottamuksen näkökulmasta. – Tulin laskeneeksi, että Luottamisen taito on 18. Mazzarella hyllyssäni, johon mielikirjoittajiani olen koonnut ihan vain siksi, että minusta on ihanaa voida lukea ajatuksia herättäviä kirjoja kynä kädessä. Alleviivauksille ja erilaisille huomiomerkeille kun ei kirjastonkirja ole oikea paikka. Tämä tuore opus sai minut ajattelemaan joutuneeni kirjallisuusprofessorin luennolle tällä kertaa, niin paljon vilisee tekstissä kirjailijanimiä ja heiltä poimittuja lainauksia aiheesta. Onneksi MM viehättävään tapaansa kommentoi väitteitä vapaasti omin kokemuksin ja mielipitein varsinkin viimeisessä osiossa, jossa rakkauteen oleellisesti kuuluvaa luottamusta tarkastellaan.
*
Helena Anhava Toimita talosi Otava 2006
Omasta hyllystä poimittu ja toistamiseen luettu runoilija Helena Anhavan teos ”Muistijälkiä” elämänsä varrelta. Hänet olen kokenut ’sielunsiskoihmisenä’, sen myötä hänen runoteoksiaan on hyllyssäni ja – kuten kaikissa itse hankituissa teoksissa – sivuilla on alleviivauksia ja merkintöjä. Anhavan tapa nähdä ja kokea maailmaa, tietynlainen herkkyys, on sillä tavoin omani kaltainen, että sielunsiskoksi uskallan sanoa, vaikka emme ole koskaan kohdanneet. – Nämä muistijäljet rikastuttavat lukijaa myös lukuisilla kirjallisiin kulttuuripersooniin liittyvillä anekdooteilla ja kirjailijan omakohtaisilla havainnoilla ja kokemuksilla kohtaamisista.
*
Salman Rushdie Veitsi suom. Maria Lyytinen WSOY 2024
Rushdie on Intiassa syntynyt ja Englannissa asunut, nykyään yhdysvaltalainen kirjailija, Booker-palkittu, brittikuningattaren aateloima ja muslimien fatwalla merkitty mies. Veitsi kertoo 2022 tapahtuneesta, kirjailijaa kuulemaan tulleen yleisön todistamasta välikohtauksesta, jossa fatwa oli hiuskarvan varassa toteutua. – Kirjailija on varsin tietoinen itsestään, julkisuusarvostaan ja merkityksestään kirjallisen eliitin sananvapauden esitaistelijana. Silti ajatuksia herättävä kirja, ehdottomasti lukemisen arvoinen.
*
Elina Airio Metsässä juoksee nainen Gummerus 2022
Wikipedia kertoo Airiosta: 1991 Nokialla syntynyt sosionomi, joka on julkaissut kaksi romaania. Tämä on niistä ensimmäinen, jota kustantaja luonnehtii ”sosiaalialan dystopiaksi”. – Tarina kertoo mielenterveydeltään horjuvasta pikkulasten äidistä, josta päiväkoti on tehnyt huoli-ilmoituksen. Sosiaalityöntekijä osoittautuu yksilöksi, jolla on taipumus valua liian pitkälle asiakkaansa ongelmiin. Lukija ei väliin tiedä kumman henkilön ajatusvirtaa sanoitetaan, kokonaisuus hajoaa, kun viimeistely puuttuu. Siinä myös näkyy esikoisteoksen kirjoittajan kokemattomuus, ettei ahdistavaan tarinaan löydy mitään ratkaisua, joka antaisi toivoa. Lukukokemus jättää ikävän jälkimaun.
*
Laura Malmivaara Iltatähti Otava 2024
Malmivaara on näyttelijäntöiden ohella ryhtynyt kirjailijaksi. Tämä hänen toinen romaaninsa on minämuodossa kirjoitettu kertomus kirjailijan päivästä vauvan sekä esikoistyttären kanssa kirjailijatapaamisessa, jossa päähenkilö pitää pyydetyn puheenvuoron. – Luettuani Malmivaaran omakohtaisen esikoisteoksen Vaiti, heräsi mielenkiinto lupaavan kirjoittajan kehityksestä. Kerronta on helpon oloista ja sujuvaa, tilannekuvaukset eläviä. Romaani ottaa lukijan heti mukaan eikä päästä hyppysistään, mutta myös aiemmasta jäänyt hienoisen narsismin mielikuva vahvistui – tunne, että äitiyden ohella tälle naiselle parisuhteessa on tärkeintä saada pitää oma vapautensa, tulla ja mennä omin ehdoin. Omien ajatusten ja tunteiden erittelyähän kirja eniten tarjoaa. Ei se pinnallinen ole, mutta jotenkin heppoinen anniltaan.
*
Raija Siekkinen novellit Otava 20007
Kotkalainen kirjailija Raija-Liisa Hellsten-Laine (1953-2004), kirjailijanimeltään Raija Siekkinen sai Kirjallisuuden valtion palkinnon kahdesti (1982 ja 1993), Runeberg-palkinnon1994 ja Eino Leinon palkinnon 1998. Häneltä julkaistiin kolme pienoisromaania, novelleja ja lastenkirjoja. – Postuumisti julkaistu novellikokoelma sisältää kootut novellit. Siekkisen tyyli on kertova ja kuvaileva, hänen mestarillisuutensa näkyy siinä, miten tarkkanäköisesti hän kuvaa henkilöidensä ajatuksia, havaintoja ja tunnetiloja. Novelleissa tapahtuu varsin vähän, isoistakin tapahtumista kerrotaan minimalistiseen tyyliin. Tämä tyyli tekee toisaalta kokoelmasta raskaslukuisen. Oma tämänhetkinen lukukokemukseni oli kuin suossa olisi tarponut yhtä ja samaa upottavaa tunnemaisemaa. Jaksoin teoksen puoliväliin. Ehkä pienemmissä erissä julkaistut novellikokoelmat eri vuosilta olisi jaksanut paremmin.
***
Muistin iltasella, että tänään piti palauttaa pikalaina kirjastoon. Toinen lähti kyytimään, kun muisti puolestaan oman asiansa, joka hoituisi keskustassa sillä välin. Perillä odotti yllätys. Kirjaston aula kuhisi miesväkeä. Näytti olevan avaruusasiain guru Esko Valtaoja tulossa paikalle esitelmän pitoon.
Uutta luettavaa valitessa toisaalla kirjastossa osuin nurkkaukseen, johon oli majoittunut keskenkasvuisten poikien äänekäs rypäs. Vieraskielisestä älinästä ei käynyt selville keskustelun aihe, mutta tuskinpa se käsitteli luettavaa. Ajattelin haikeana niitä aikoja, jolloin kirjastossa oli lukurauha. Asiat kysyttiin virkailijalta puoliääneen ja muuten syvennyttiin etsimään luettavaa.
Nykyisellään tavallisesti autiossa aulakahviotilassa oli kotileipomusten myyntipiste, ilmeisesti yleisötapahtuman innoittamana paikalliset ukrainanystävät olivat aktivoituneet. Olisin ostanut kotiin herkullisen näköisiä leipomuksia, muttei ollut käteistä eikä mobile payta.
Ärtyminen maailman normaalista älämölöstä johtui tietysti siitä, että kotona puolestaan on aina lukurauha; riittämiin hiljaisuutta, puoliääneen puhuttua elämänviisautta ja keskustelua ajan ilmiöistä. Niin kuin nyt tästäkin.
Muistin kyllä kotoa saadun esimerkin pyhätöistä, kun sytytin sunnuntaina takkaan tulen ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Kevään ja kesän aikana oli kerääntynyt korillinen hävitettäviä papereita, joita ei voi viedä roskiksen keräyslaatikkoon. Onneksi meillä on takka. Erään talven tulipalopakkasilla se pelasti meidät paleltumiselta ja isoilta vahingoilta, kun kaukolämpö tilttasi.
Isäni oli periaatteen mies. Hän piti sunnuntait lepopäivinä, myös kiireisenä elonkorjuuaikana, kun naapureiden isännät ahkeroivat yötä päivää ja pyhät arjet pelloillaan. ”Ei ole pyhätyöllä siunausta” hän totesi kotiväelle. Se oli sitä aikaa, kun ei ollut leikkuupuimureita. Ihmeesti ne leipäviljat tulivat silti aina jonkin hyvän sään aikana korjattua laariin.
Takkatöiden viimeinen satsi oli pinkka suruadresseja tädin jäämistöstä. Hänen puolisonsa oli haudattu jo viisitoista vuotta sitten, eikä täti viime vuosinaan enää lyhyttä vanhuusvuosien liittoaan edes muistanut. Nyt me katselimme tädin muistoksi adressien kauniit symbolikuvat hienoine tekstauksineen ja lämpimine muistosanoineen.
Tunsin olevani pyhässä työssä, kun katselin liekkien puhdistavan aikanaan eletyn surun muistoja. Niin puhdasta tuhkaa elämästämme jää, kun olemme poissa muistoinemme.
Oudoksi on mennyt maailman meno, eikä ole entisellään omakaan elämä. Tv:n katselu on jäänyt itsestään minimiin, illan pääuutisiin ja joskus myös ajankohtaislähetykseen. Keväällä ja kesällä on ollut surua ja keskeneräisiä kuolinpesän hoitoon liittyviä asioita. Samaan aikaan on omia terveyshuolia, ne poikivat Toiselle hoitojakson, joka vei molemmilta voimia.
Päivittäin olemme ihmetelleet tutun Hesarin linjan muutosta. Muutamia kertoja on myös kesken YLEn uutislähetyksen herätty kysymään, miksi ihmeessä uutisissa esitetään kaikenmoista epäoleellista. Viimeksi eilen näytettiin minuuttikaupalla katkelmaa jostain elokuvasta. Surrealistinen fiilis, kun Euroopassa ja Lähi-idässä samaan aikaan roihuaa sota ja muutakin uutisarvoista tapahtuu.
Näyttää ilmeiseltä, että maailma pyörii tuhon partaalla, mutta ylen ratkaisu tiedonvälitystehtävässä näyttää olevan: antaa mennä miten menee, pannaan poliittista liirumlaarumia ja viihdettä kehiin.
Havaittu on, että vanhemmiten ihminen herkistyy kaikin tavoin. Nopeasti nousee kyynelvesi silmiin hyvästä tai pahasta mielestä. Paljon on asiaa, kun osuu kohdalle kuuntelutaitoinen lajitoveri. Herkässä on kipunointikin, jos ärtymisen kynnys on hioutunut matalalle.
Verensokeriarvon mittaus on ollut omahoitolistalla kohta viisitoista vuotta. Kerran viikossa ne tutut lukemat olen katsonut, eikä niistä huolta ole ollut. Itsekuria on riittänyt, vaikka ruuan mausta ja laadusta ei ole tingitty.
Mittaliuskat olivat lopuillaan, joten tänä aamuna oli pakko etsiytyä hyvinvointialueen puhelinnumeroon ja varautua valintaviidakkoon, jonka jälkeen saisi odotella takaisinsoittoa lopun päivää. Vaan yllätykseksi sieltä vastasikin heti Ihminen! Voiko olla tottakaan, ihan tuli kyyneleet silmiin.
Esittäydyin tunnuslitaniallani ja kerroin asiani. Tuo Siunattu Ihminen sanoi panevansa liuskat tulemaan heti viikon alussa oman terveyskeskuksemme hoitotarvikeautomaattiin, josta ne voisi noutaa koodilla. Ilahtuneena kiitin inhimillisestä palvelusta ja toivotin iloisia yllätyksiä hänellekin viikonlopuksi.
Myötäsyntyisesti kukkasieluisena ihmisenä kaikenlaiset kukat ovat minulle sielunruokaa, ei pelkästään silmän. Tunnistin laatuni jo lapsena niittykukkia ihastellessa ja kimppuja sommitellessa. Aikuisena on sykähdyttänyt paitsi pihan kukkamaan hoito, myös vierailut ruusupuistoissa ja kukkanäyttelyissä. Kävin jopa ikebana-kurssin, jossa opittiin japanilaisen asetelmataiteen alkeet. Sielua hoitava kimppu tai ruukkukukka tulee ostettua lähes joka viikko ruokaostosten ohessa, kulloisenkin mielentilan ja vuodenajan sävyissä.
Eilen halusin poiketa kukkakauppaan. Mielessä väikkyi isokukkainen keltainen krysanteemi sekä juuri nyt ajankohtaiset koristekurpitsat. Hämmästyin, kun kaupan ovella tuli vastaan kolme salskeaa nuorimiestä, kullakin käsissä valtaisa hautavihko valkoisista ruusuista. En edes muista milloin olen viimeksi nähnyt niin upeasti sidotut, runsaat ja kimalteella viimeistellyt surukukkavihot. Sisällä kaupassa oli kymmenkunta lisää, myös punaisista ruusuista. Ihmettelin niitä ääneen, kun nykyään harvemmin enää suruvihkoja näkee. Sain kuulla, että kyseessä oli ison romanisuvun hautajaiset.
Mainitsin siinä jutellessa kukkivista kaktuksistani. Kauppias pyysi katsomaan kasvihuoneen puolelle tuotua, kymmeniä vuosia vanhaa kaktusta, joka oli täpötäynnä kukkia. Todella! Arviolta parisataa nuppua ainakin, kokoakin oli pienen pensaan verran! Se oli vastikään tullut vanhuksen jäämistöstä lahjoituksena kukkakauppaan, varmaan perillisillä ei ollut sille tilaa. Kaunis muisto kukkasieluisen vanhuksen kodista, jossa hän ei enää ole.
mykistyneitä päiviä, vähäeleisiä / alkaneet aamusumusta, päätyneet iltaruskoviiruihin pilvien lomasta / siinä välissä kastelleet maiseman / sateen jälkeen kutsuneet tuulen
vaan lehdet / syysväripaletin ilopilkut / lähtivät puistaan tuulen mukaan/ hullutellen, tanssien ja ilakoiden / joku liimaantui uteliaisuuttaan ikkunaan / päivysti siinä pitkään, mitä lie miettinyt
voisiko tämä jo päättyä / tämä hiljaiselo, väsynyt odotus / aika matelee, silti äkkiä on taas ilta / eikä siinäkään muuta / kuin uutiskopallinen maailman murheita / ja unen odotus
Toissa keväänä vanha kaktusrouva sai uuden mullan ja sen lisäksi putsasin ränsistynyttä alaoksistoa rankalla kädellä. Syksyllä tuo purskautti kokeeksi muutamaan oksaan kukkia. Osoitin hänelle asiaankuuluvaa huomiota ja kiittelin yllätyksestä. Viime keväänä toin kaupasta nuoren kaktusneidon, joka hehkui siinä vierellä malliksi valkoisine kukkineen. Sille vaihdoin isomman ruukun ja lisämultaa heti kesän alussa.
Kesä oli ihana. Paitsi meille kahdelle vanhalle, keinussaan keinutelleelle, myös nuorelle ja vanhalle kaktukselle, jotka saivat olla pihassa Luojan tuulten, sateiden ja paisteiden huomassa koko ihanan kesän. Vanha kaktusrouva on seuraillut kirjoittamistani tässä kolmannessa huoneessa toistakymmentä vuotta tekstejäni kommentoimatta. Kun otin syyskuun lopulla hänet pihalta sisälle tutulle paikalleen, hänpä riehaantui täysin. Olen laskenut kukkanuppuja ja päässyt ainakin viiteenkymmeneen. Eilen avautui ensimmäinen tulipunainen kukka, tänään kaksi lisää. Ja Neitokaktus seuraa nyt esimerkkiä, kaksitoista nuppua!
tämä rajallinen jakso elämää, kun toinen käy ’töissä’ ison kaupungin klinikalla arkisin säntillisen lukujärjestyksen mukaan, on tietysti vaikuttanut kotona olijankin elämänjärjestykseen. usein teen aterian valmiiksi ennen puolipäivää, syön osani ajallaan, säilytän lämpimänä tai lämmitän, kun toinen tulee kotiin. päätoimisten koti-ihmisten aikatauluhan on jo aikaa muovautunut malliin, joka parhaiten molempien kannalta toimii.
eilen iltapalan aikaan ilmeni häiriöpiikki jo löytyneeseen uusiojärjestykseen. olin kattanut pöytään teetä ja lämmintä mehua, sämpylää juuston ja kasvisten sekä hedelmien kera ja päätin lämmittää valmista mannapuuroa pienen annoksen alkupalaksi. minuutti mikrossa riittää, tuumin, painoin nappulaa – ja kas, koko keittiö pimeni. ohoh, taisi mennä sulake, huutelin toiselle, joka ilmaantui oitis paikalle – sähköalan miehiä kun on.
puuro nautittiin kylmänä kynttilänvalossa. harvinainen tapaus aiheutti näet kotvan pähkäilyä ja päänraapimista sähkökaapin sulakerivistön ääressä. edellisestä häiriömerkinnästä oli sen verran vuosia, että ihan heti ei muistista löytynyt sitä karttaa, minkä mukaan sulakkeet riveissään olivat. pysyttelin poissa jaloista ja mietin keittiön puolella, mitä jos oikosulku rikkoi pakastimen (jona oli täpö täynnä syyskesän marjasatoa) ja jääkaapin (tavanomaisine sisältöineen). rauhoituin vasta, kun kaikki sulakkeet oli varmuuden vuoksi vaihdettu ja valo syttynyt sekä virta palannut keittiön kaikkiin koneisiin. toisen päässä raksutti havaittavasti vielä aamullakin, miten se oli mahdollista ja mistä johtui.
Susanne Päivärinta Kaikki tämä elämä Teos 2024
Päivärinta on ikäistemme ajankohtaisasioiden seuraajien toimittajaikoni, jota myös vaatimattomasti YLEn tähtitoimittajaksi on kutsuttu. Niinpä ei ole ihme, että hänen omakohtaisen tiensä kertomus toimittajavuosistaan on kiinnostanut suurta yleisöä jo toisen painoksen verran, mikä näinä aikoina on jo kirjalle harvinaista. – Onhan hänen kuvauksensa omista lähtökohdistaan, elämänpolkunsa dramaattisistakin mutkista ja toimittajantyönsä hektisestä arjesta vertaansa vailla oleva jännityskertomus. Siitä paljastuu paitsi eittämätön lahjakkuus, määrätietoisuus ja älykkyys journalistina, myös hybrikseen asti yltävä usko oikeassa olemiseen esimiesten arvostelussa sekä omaan riippumattomuuteen, ts. ’neutraaliuteen’ poliitikkojen kritiikissä. Ylen toimintakin tulee valaistuksi sisältä päin. Kannattaa lukea!
*
Joel Haahtela Katoamispiste Otava 2010
Haahtela on mielikirjailijoitani, olette varmaan huomanneet. Kuluneena kesänä olen palannut aiemmin lukemiini, jotka eivät ole omassa hyllyssä. Sikäli mielenkiintoista, että huomaan myös löytäväni eri asioita, kun vuosia on välissä. Lukukokemushan ei ole sama joka kerran, sekä lukija että kirjoittaja ovat jo eri kohdassa omassa todellisuudessaan, ja vaikka teksti on sama, kirja on kuin uusi. Tämä on mahdollista, kun on kyseessä tasokas ja hieno kirjailija. – Kertoja kulkee helsinkiläisellä kadulla, edellä kulkevan naisen sateenvarjo karkaa käsistä tuulenpuuskassa bussin alle ja mies hakee ruhjoutuneen esineen omistajalleen. Tästä alkaa tutustuminen, joka johtaa kertojan jäljittämään kadonnutta henkilöä ja tutkimaan hänen kuolleen kirjailijarakastettunsa elämän kulkua. Tarinan unenomaisessa maisemassa välähtää kertojan oman menneen ihmissuhteen muistikuvia ja kaikki tapahtunut, henkilöt ja tunnelmat katoavat kertojan maagisella taidolla ja intensiteetillä samaan pisteeseen. Tässä on kirja, johon tekee mieli palata kerran toisensa jälkeen.
*
Helena Anhava Kun on nuorin novelleja Otava 1985
Anhava (1925-2018) on yksi mielirunoilijoitani. Paitsi herkkiä ja sävykkäitä runoja hän on julkaissut hienoa proosaa ja suomentanut runsaasti. – Erityisen herkkäsieluisena ihmisenä hän on kuvannut kaltaisiaan lapsia näissä novelleissa suorastaan riipaisevan tarkasti. Novellit kertovat vanhempiemme sukupolven elämän lapsuustunnelmista sodan uhan alla ja varjoissa.
*
Tiina Harvia Pappa ei muista Momentum 2024
Harvia (s. 1976) on Pirkanmaalla asuva kirjoitteleva dipl. insinööri, joka on julkaissut esikoisromaaninsa omien isovanhempiensa muistoksi. – Paitsi omakohtaisuus, teoksessa viehätti erityisesti myös ymmärrys ja kaunis tapa suhtautua muistisairaaseen vanhukseen. Pappa on ollut hyvä isä tyttärelleen ja ihana pappa tyttärentyttären lapsuudessa, niinpä läheisillä on riittänyt ymmärrystä ja rakkautta häntä kohtaan yli kaiken kohelluksen ja kaikkien hankalien vaiheiden. Soisi kaikkien muistisairaiden läheisten lukevan tämän ajatuksella, että muistamaton on se sama ihana ihminen, jonka opit tuntemaan hänen parhaina vuosinaan.
*
Anna Maria Mäki Uudessa valossa Teos 2024
Espoolainen maisterikirjailija A-M Mäki (48 v) on julkaissut useita romaaneja esikoisnovelliensa jälkeen. Uudessa valossa on tarina kuuluisan äidin kolmekymppisen, somessa influensserina toimivan tyttären tilitys äitisuhteestaan, joka muuttuu äidin kuoleman jälkeen ilmenevien seikkojen valossa ratkaisevasti. – Mäki kirjoittaa sujuvasti ja somevaikuttajapäähenkilön elämänpiirin kuvaus avasi lukijalle uskottavan kuvan nykynuorten elämästä. 350 sivun mittainen romaani sisältää värikkäitä tapahtumia, yllättäviä käänteitä ja turhankin monia tieto-osuuksia eri aiheista ja pohdintaa niiden pohjalta, mikä tekee kokonaisuudesta levottoman. Mainiosti teos valottaa 1900-luvun lopun nuorten ihmisten ajatusmaailmaa, arvotuksia ja kiinnostuksen kohteita.
*
Vigdis Hjorth Toisto suom. Katriina Huttunen S&S 2023
Norjalaisen V. Hjorthin kolmas suomennettu pienoisromaani (160 sivua) on intensiivinen ja intiimi kuvaus nuoruudesta, joka tulee ymmärretyksi aikuisen silmin nähtynä. Tarina rakentuu perheen sairaasta ilmapiiristä ja kuvaa järkyttävän intensiivisesti vaiettujen salaisuuksien vaikutusta sukupolvesta toiseen. ”Romaani sai yksimielisen ylistävän vastaanoton ilmestyessään Norjassa syksyllä 2023.” – Luin kirjan nopeaan tahtiin, se kertoo nimenomaan intensiteetistä. Lukija tempautuu päähenkilön, nuoren tytön ahdistukseen äidin hellittämättömän tarkkailun ja vahtimisen alla. Tyttö selviytyy elämäänsä, mutta salaisuus jää hänelle yksin ymmärrettäväksi, eikä tarina kerro, mitä kaikkea sairas lapsuus jätti sisarusten kannettavaksi ja mistä kaikesta oli vielä selviydyttävä löytääkseen mahdollisuudet elää täydesti omaa elämää.
*
Yasunari Kawabata Kioto suom. Eeva-Liisa Manner Otava 1972
Kirjastomme japanilaisen kirjallisuuden esittelypöytä koukutti, löysin siitä tämän jo varastosta kaivetun Kawabatan (Nobel-kirjailija, s.1899, k. 1972) pienimuotoisen teoksen. Kirjailijasta kerrotaan kuriositeettina, että hän kirjoitti seisaaltaan, joka ehkä selittää teoksen lyhytmuotoisuutta ja hengähtelevää keveyttä. Kioto on tarina tytöstä, jota sanottiin löytölapseksi. Hän oli saanut hyvän kodin ja kasvanut hyväksi ihmiseksi. Kirjailija kuvaa kiehtovasti Kioton luontoa, temppeleitä ja yhteisöllistä elämää sekä japanilaista kulttuuria juhlineen. Päähenkilön syntyperän arvoitus ratkeaa ja tarina päättyy onnellisesti. – Nautin kirjailijan herkästä ja taidokkaasta luontokuvauksesta sekä japanilaisten eleettömästä tavasta suhtautua elämään ja sen arvoituksiin. Kuten Lukunurkkauksesta käy ilmi, luen melkein jatkuvasti jotain japanilaista. Parhaimpia kirjailijoita on kiitettävän runsaasti suomennettu. Heidän kulttuurinsa tuntuu ravitsevan lukijan ikiaikaista kauneuden ja harmonian kaipuuta.
***
|
|
